Käytöstavat tarpeen

Nyt kirjoitan aiheesta, joka on pyörinyt mielesäni kauan. Joku teistä harvoista lukijoistani saattaa pitää tätä kirjoitustani epäkohteliaana, minä taas ajankohtaisena ja tarpeellisena.

Luin reilu viikko sitten Etelä-Suomen Sanomista Terhi Nevalaisen kirjoittaman hienon kolumnin käytöstapojen tarpeellisuudesta. Viime sunnuntaina oli aihetta sivuava toinen kolumni, tällä kertaa Pajtim Statovcin kirjoittama, jossa käsiteltiin muunmuassa lehtien kommenttikentissä olevaa rajua kommentointia. Toisen ihmisen tunteita ei niissä oteta huomioon - rakentavasta kritiikistä puhumattakaan.
 
Aihetta käsitellään vieläkin ihan liian vähän. Voihan olla, että jossain muualla ei siihen ole tarvettakaan, koska hyviä tapoja opetetaan monessa kulttuurissa kotona ihan luonnollisena osana kasvatusta. Esimerkiksi vanhempien ihmisten kunnioittaminen on monessa kulttuurissa itsestään selvää.
Huomasin myös Saksassa opettaessani kuinka kohteliaita oppilaani olivat yleensä minua kohtaan. Vaikka erimielisyyksiäkin tuli, ne selvitettiin keskustelemalla eikä haukkumalla toista. Kaikille oli selvää, että minä olin se, jolla oli enemmän ikää, tietoa ja kokemusta. Oppilaani olivat niitä, jotka halusivat oppia ja opetella päästäkseen elämässä eteenpäin.

Hyvien tapojen ja kohteliaan käytöksen hallitseminen ei ole noloa, vaan rikkaus, joka helpottaa jokapäiväistä elämää ja myös ulkomailla oleskellessa helpottaa ihmisten välistä kanssakäyntiä huomattavasti.

Ihmettelen monien suomalaisten tuppisuisten lapsien murjottavia ilmeitä. Olen kokenut, ettei edes rappukäytävässä tervehditä, vaan luikitaan seiniä pitkin karkuun kuin pahemman luokan rikollinen. Lapsille ei opeteta tervehtimistä kotona, koska useimmat vanhemmatkaan eivät koe naapureitaan tervehtimisen arvoisen huomionosoituksen arvoisena.

Joku sanoi minulle kerran, että tuo tervehtimättä jättäminen tarkoittaa sitä, että haluaa jättää toisen omaan rauhaansa eikä häiritä. Sitäkö tämä ihmisenä oleminen on? Ettei vaan häiritä, vaikka tosiasiassa mellastetaan äänekkäästi klo 22 jälkeen naapureiden iloksi omien seinien sisällä, pois katseilta? 

Onkohan Suomessa missään käytöskouluja?

Muistan vuosien takaisen keskustelun siitä, kuinka muka suomalainen "oho" olisi paljon aidompi pahoitteluna kuin ranskalaisen "pardon" tai saksalaisen "Verzeihung" tai "Es tut mir leid". Voin sanoa omasta kokemuksesta, ettei niin ole. Oho on helpompi sanoa ilman minkäänlaista paneutumista asiaan kuin sanat, joissa oikeasti pahoitellaan.

Kohteliaisuudet helpottavat kanssakäyntiä. "Uusi mekko" on kyllä nopea sanoa, mutta siinä ei ole mitään vaivannnäköä tai merkitystä verrattuna siihen, että sanoo sen värin tai mallin sopivan toiselle erinomaisesti. Voi olla myös sanomatta ja kommentoimatta, jos pitää sisäistä kauneutta ensisijaisena ominaisuutena.

Kohteliasta olisi myös kommentoida netissä ystävällisesti hyviksi katsomiaan julkaisuja. Ne negatiiviset mietteet voi jättää siellä mainitsematta. Asiallinen kritiikki on tottakai paikallaan. Sivistynyt keskustelu onkin sellaista, ettei hyökätä toista vastaan henkilökohtaisesti, vaikka ollaankin eri mieltä. Jo lapsilta kuulee "ootsä tyhmä vai" -tyyppisiä kommentteja - ja valitettavasti samaan sävyyn ihan aikuisiltakin välillä.

Ei toista ihmistä saa juntata alas. Jokainen meistä tekee kuitenkin parhaansa.

Kyllä ranskalainenkin osaa sättiä ja sadatella pahan paikan tullen. Ne tilanteet ovat sellaisia, joissa toinen on tukkinut tien tai muuten aiheuttanut harmillisen tilanteen toiselle. Ei silloin tarvitsekaan sievistellä, koska tapahtunut on poikkeuksellisen tökerön käytöksen tulosta. Siispä huonoa käytöstä  on myös muualla. Se voi olla tilanne, jossa on tullut niinsanotusti mokattua pahanpäiväisesti. Silloin sanotaan anteeksi.
Ja onhan maailmassa paljon myös ilkeitä ihmisiä ja valitettavasti myös tärkeillä yhteiskunnallisilla paikoilla, mutta se olisi taas uuden jutun aihe.

Olen kokenut myös törkeää etuilua ja härskiä valehtelemista ulkomailla. Silti en menisi yleistämään enkä laittamaan ihmisiä lokeroihin kansallisuuksien perusteella.

Ihan faktaa on kuitenkin se, että käytöstavat siten kuin me ne tunnemme, ovat peräisin Ranskan hovista, josta ne sittemmin levisivät pitkin Eurooppaa. Alunperin ne kehitettiin ihmisten kesken käytävää kanssakäyntiä helpottamaan. Kun tietää miten ketäkin tervehditään ja puhutellaan tai mistä asioista on sopivaa kiittää ja miten, tuntee itsensä paljon varmemmaksi.
Jo tervehtimisen äänensävystä voi päätellä miten lähestyä toista ihmistä. Ranskalaiset ovat hyvin ylpeitä siitä, että etiketti ja käytöstavat ovat juuri heidän keksintönsä, kuten pitkäaikainen kirjeenvaihtaja Helena Petäistö kertoo kirjassaan Ranskalaiset korot.

Jo pelkkä hyväsydämisyys eli sydämen sivistys, kuten äitini tapasi sanoa, on tärkeä ominaisuus kaikessa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Korkeakoulun käynyt ihminen ilman sydämen sivistystä ei ole juurikaan ihmiskuntaa rikastuttava, koska hänen huono käytöksensä tuottaa enemmän negatiivista energiaa kuin mikään atomivoima.

Toista ihmistä voi ilahduttaa vaikkapa leipomalla hänelle leipää. (kuva: Kirsti Nahirnyj)

 Muistan, kuinka mieheni halusi rajantakaisessa Karjalassa käydessämme tervehtiä kauppaan mennessään myyjiä venäjäksi, mutta kielitaidottomana sanoi äänekkäästi jo ovella da svidanija (näkemiin). Ei siitä kukaan kaupassa loukkaantunut. Sen sijaan tilanteesta tuli varmaan hyväntahtoisesti kikattaville myyjille päivän kohokohta. Kyllä ihmiset osaavat arvostaa hyvää tarkoitusta.

Monesti hymykin riittää. Muistan kun aikoinaan kävelin ujona nuorena naisena suuren konsernin käytävää pitkin ja vastaan tuli tutun näköinen mies. En siinä hoksannut tunnenko hänet oikeasti, mutta hymyilin hänelle ohi mennessäni. Vastaukseksi sain myös ystävällisen hymyn. Myöhemmin tajusin, että mies oli konsernin pääjohtaja, jota olin aiemmin nähnyt vain kuvissa. Tilanteesta ei taatusti jäänyt kummallekaan huonoa jälkimakua.

Eikö kuitenkin tärkeintä tässä maailmassa ole se, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla?

Hyvällä käytöksellä muita kohtaan voi tehdä oman osuutensa maailman parantamisesta. Tärkeintä on, että käytöksen taustalla on vilpittömyys eikä oman edun tavoittelu.

Kaiken tositeeveesoopan sijasta muuten edellämainitsemani käytöskoulu olisi ihan mielenkiintoinen ja hyödyllinen ohjelmasarja.

Kuvittajana työskentelemisestä

Olet lukijani varmaan huomannut edellisistä kirjoituksistani, että kuvitan mielelläni. Monet töistäni ovat ilman asiakkaan toimeksiantoa tehtyjä, sillä minulta pukkaa energiaa välillä enemmän kuin tilaajilla on mahdollisuuksia ostaa.

Näitä suureksi osaksi oma-aloitteisesti tekemiäni töitä ovat kansallispukukuvat. Olen vuosikymmeniä ihastellut monien maiden kansallispukuja. Itselleni tulin aikoinaan hankkineeksi Laatokan Karjalan asun, sillä juureni ovat siellä sekä isäni että äitini puolelta.

Koska olen opiskellut ja opettanut muotipiirustusta, olen jossain vaiheessa alkanut piirtää ja kuvittaa mieleisiäni suomalaisia kansallispukuja ihan puhtaasta mielenkiinnosta aiheeseen.

Tässä kuvittamani, edellä mainitsemani Laatokan Karjalan puku.

Olen huomannut, että nykyään moni kuvittaja ottaa työnsä pohjaksi valmiin valokuvan ja työstää sen digitaalisesti valmiiksi kuvitukseksi.
Itse en käytä valokuvia kuin tietolähteenä. Etsin taustatietoa kankaiden kuvioinnista, pukujen malleista ja materiaaleista eri kohteista. Hyvä pukukuvittaja tietää miten erilaatuiset kankaat laskeutuvat tai kiiltävät. En käytä edes figuriinien asentoja varten valokuvaa mallina.

Minulla on  muutamia luonnoslehtiöitä, joihin teen muistiinpanoskitsejä.

Piirrokset Kirsti Nahirnyj

Aika mukavan näköisiä nämä spontaanisti piirretyt ja kirjoitetut muistiinpanot ovat. Katselen ihaillen monien taiteilijoiden luonnoskirjoja. Usein valmis työ sitten vaikuttaakin jäykemmältä.

Työvaiheeni menee puvun tutkimisen jälkeen suunnilleen näin: Ensin piirrän lyijykynällä alastoman figuriinin, puen sen kuultopaperia käyttäen kulloinkin kyseessä olevaa asuun, jossa yksityiskohdat täsmäävät. Seuraavaksi siirrän tämän pohjapiirroksen valopöydällä lopulliselle kartongille lyijykynällä ja väritän sen akvarelliväreillä ja värikynillä. Vaiheita on siis monta, ja viime vaiheen mokat saattavat pilata koko työn. En siis ihmettele, jos moni ihastuu digitaalisen tekniikan helppouteen. Minä pidän silti tällaisen "aidon" käsialan tuotetta sympaattisempana.

Olen alkanut jännittää lopullista kuvitusta tehdessäni mitä Suomen kansallispukuekspertit näistä sanoisivat. Olen nimittäin huomannut, että kansallispuvuissa on valtavan paljon erilaisia sääntöjä. Samalla huomaan, ettei piirustusviiva olekaan niin rento kuin näissä vain itselle tehdyissä luonnoksissa.

Myös pukujen raidat ovat tarkalleen määriteltyjä,
samoin päähineen pukeminen ja monet muut yksityiskohdat.
(Kuvitukset Kirsti Nahirnyj)

Koska minulla on takanani myös vuosien mainostoimistokokemusta, muistelen aina miten asiakkaat ruotivat, ehdottivat korjauksia ja lyttäsivät myös sinänsä hienoja töitä, koska ne eivät sopineet vuodenaikaan, kohderyhmän tai muuhun, mitä heillä nyt olikaan mielessään.

Tämän "ongelman" kanssa painin ja piirrän ja kuvitan edelleen. Ehkä kuitenkin olisi parempi olla tekovaiheessa välittämättä liikaa kritiikistä ja vain niinsanotusti antaa palaa.

Jos haluat nähdä enemmän kuvituksiani, niin katsothan instagram -profiiliini @kirstilisavaria

Bujoilua ja etanapostia

Olen aina ollut käsillä tekemisen kannattaja ja lapsesta asti keskittynyt mielelläni erilaiseen hiljaiseen puuhasteluun, jota luovuudeksikin voi sanoa. Muistan, kuinka jo 12-vuotiaana asettelin ja liimailin saamani edellisvuotisen kalenterin sivut täyteen lehdistä leikkaamiani kuvia ja täydensin niitä omilla teksteilläni.

Muisto tuosta omasta kalenteristani pulpahti mieleeni, kun näin kuvia bujokalentereiksi tai -kirjoiksi kutsutuista kirjasista.
Kaikenlaisten ylijäämäpapereiden ja kuvien käyttö eri tarkoituksiin on palautunut viime aikoina uudelleen suoranaiseksi trendiksi. Miksi heittää pois kauniita kuvia, jos niitä voi säilyttää ja yhdistellä ja samalla kehittää omaa estetiikan ymmärrystä?

Kuvien yhdistely kehittää luovuutta ja estetiikan tajua sekä auttaa myös keskittymään.
Ja onhan sen todettu jo moneen otteeseen tekevän hyvää aivoille.

Kiinnostuin aiheesta enemmänkin ja kerron tässä, mitä minä olen havainnut näistä erilaisista leikekirjoista.

Jotkut tekevät kalentereistaan tarkkoja päivyreitä, joihin merkitsevät oikeat päivittäiset menonsa ja muistiinpanonsa sekä vaikkapa elämänohjeeksi soveltuvat mietelauseet. On myös niitä, jotka kirjoittavat ja piirtävät niihin päiväkirjan omaisesti, mutteivät säännöllisesti. He koristelevat lisäksi sivut mielensä mukaan.

Harrastukseen ei tarvitse juurikaan käyttää liiman lisäksi rahaa, sillä pohjanahan tuollaiseen bujoiluun voi käyttää vaikka vanhaa kirjaa. Jotta siitä ei tule liian paksu tai ahdas, yksittäisiä sivuja voi repiä pois välistä. Kirjan typografia voi olla myös osa visuaalista ilmettä.
Vanhoja käyttämättömäksi jääneitä kouluvihkojakin monella on tai niitä saa kierrätyskeskuksista pikkurahalla. Kuvia tulee postiluukusta enemmän kuin tarpeeksi, jos vain sallit.

Moni suunnittelija ja taiteilija koostaa omia ideoitaan varten erilaisia muistin tukemiseen tarkoitettuja kirjoja, joihin voi liimata kaikenlaista itselle tärkeäksi kokemaansa. Sekään ei ole mikään viime vuosien keksintö, vaan vuosisatoja vanha käytäntö ja jokaisen henkilökohtaisten tarpeiden ja tyylin mukainen.
Tässä alla on aukeama yhdestä omasta kirjastani, jota täydentelen ihan miten sattuu -periaatteella, koska se on vain minua varten tehty. (Olen tosin joillakin kursseillani näyttänyt sitä oppilailleni.) Siinä on välissä myös tyhjiä sivuja myöhemmin täydennettäväksi, tai joillakin sivuilla vain pieni kuva keskellä, koska en halua ympärillä olevien kuvien häiritä vaikutelmaa.

Tämä aukeama on omasta suunnittelutyöhöni liittyvästä henkilökohtaisesta kirjasta.

Kännyköiden valtaamana aikana myös perinteisen postin lähettäminen on saanut uusia kannattajia ja harrastajia. Periaatteena ei ole pelkkä kirjeen kirjoittaminen, vaan koko lähetyksen sommitteleminen ja koristeleminen upeaksi visuaaliseksi elämykseksi. Aion kehittää itsekin tätä harrastusta, sillä olen visuaalisen ammattini lisäksi innokas kirjeiden kirjoittaja.

Monet ovat somistaneet kuoret ja paperit mitä upeimmilla yksityiskohdilla. On käytetty tarroja, leimasimia, pitsejä ja lankoja erilaisten efektien aikaansaamiseen. Papereita on värjätty muunmuassa teellä vintagetyylin aikaansaamiseksi. Postimerkkien valintaakaan ei ole unohdettu.

Minä olen visualistina aina ollut tarkka minkä näköisiä postimerkkejä valitsen kullekin vastaanottajalle. Onneksi useimmiten nykyisen lähipostin eli marketin asiakaspalvelijakin on juonessa mukana ja esittelee valikoimaa mielellään. Vastaanottajat ulkomailla myös usein kommentoivat merkkejä positiivisesti. Latomerkkiä enkä maanpuolustusaiheisia pyssymerkkejä ole tietenkään valinnut omiin lähetyksiini, sillä ne voivat välittää tietämättömälle vääränlaista viestiä. Eivätkä ne juuri estetiikallakaa komeile.

Tässä muistutukseksi minkä näköisiä merkkejä olen aiemmin täällä blogissani arvostellut:

Lahonneilta näyttävät sillat eivät juurikaan anna positiivista mielikuvaa
edistyksellisyydestä. Postimerkki voi olla pieni taideteos,
mutta samalla se välittää tietoa kyseisestä maasta.

Mikään noista edellämainituista nykyään suosituista harrastuksista ei ole uutta. Olihan ennenkin taitelijakirjeitä ja -kortteja. On ihastuttavaa lukea ekspressionistien noin sata vuotta sitten Saksassa toisilleen lähettämiä kuvitettuja kortteja, joissa taiteilijat kutsuvat toisiaan iltapäiväteelle sunnuntaiksi.

Kaikenlaisia leikekirjojakin on harrastettu läpi vuosikymmenten sitten sanomalehtien ja valokuvauksen keksintöjen. Ainoastaan käytettävänä olevien materiaalien määrä on kasvanut. Mielestäni on hyvä, että niitä hyödynnetään luovaan käyttöön ja samalla itsetuntemuskin kasvaa, kuten jotkut asiantuntijat sanovat.

Instagramista löytyy upeita esimerkkejä aiheesta hakusanoilla #bulletjournal, #junkjournals, #snailmail tai #snailmailrevolution.
Oma suosikkini löytyy osoitteesta @psyche_journal2