Eilen oli euroviisujen finaali. Voittaja on aina arvoitus, eikä noissa kisoissa menestymättä jääminen ole missään nimessä noloa. "Menestyminen" siellä riippuu niin monesta muusta tekijästä kuin esiintyjien ja säveltäjien ammattitaidosta. Nuotin vierestä laulaneetkin ovat päässeet noissa kisoissa usein pitkälle.
Muistan Münchenin opiskeluajoilta Riki Sorsan Reggae Okei -kappaleen, joka ei kummemmin menestynyt euroviisuissa. Silti kuulin sattumalta katukeskustelussa, kuinka nuoret miehet kehuivat vuolaasti Suomen kappaletta jälkeenpäin.
Puuttumatta sävellysten laatuun ihmettelen, miksi Daruden ja Rejmanin kolmen kappaleen joukosta viisuihin valittaessa käytettiin osaksi kansainvälistä ammattilaisraatia. Miksi he äänestäisivät juuri parhaan kappaleen oman kilpailijamaansa valikoimasta? Sehän olisi pois heidän maidensa esityksiltä. Luulisi kotimaisten musiikin ammattilaisten omaavan sen verran kansainvälistä kokemusta, että he pystyvät arvioimaan kappaleita laajemminkin.
Nähtiinhän tuo ammattijuryjen tasapuolisuus finaalissa, jossa he jakoivat naapurimailleen anteliaasti pisteitä laadusta huolimatta.
Niin kauan olen asunut muilla mailla, että en luottaisi moiseen menetelmään. Aina katsotaan onko oma lehmä ojassa. Kaikki muu olettamus on naiivia. Muut osaavat sen omista huolehtimisen paremmin.
Hienoa Darudelta, Sebastian Rejmanilta ja koko tiimiltä Yle mukaan lukien, että valittu kappale esitettiin mitä huikeimmalla ammattitaidolla, vaikka omasta mielestäni kolmen kappaleen valikoimassa olisi ollut parempikin vaihtoehto. Semifinaalin esityksen kameratyöskentely, joka ei varmaan ollut heidän käsissään, ei tosin antanut mielestäni ihan oikeutta muiden vaivannäölle. Noita komeita miehiä olisi katsellut enemmänkin lähikuvassa.
Joku moitti Suomen esitystä vanhanaikaiseksi. Mitä modernia oli monessa diskohittimäisessä finaaliin päässeessä humpassa taustatanssijoineen? Tai naisten oikeuksia käsittelevässä hymnissä?
Ollaan omien puolella. Ne toiset huolehtivat niistä muista. Valtteri Bottaskin antoi palaa ja suolsi "jotain" arvostelijoilleen, kun voitti tänä vuonna formuloissa heti ensimmäisessä osakilpailussa. Vaikken ole innokas moottoriurheilun seuraaja, en menisi moittimaan miestä silloin kun hän ei voita, sillä suureksi osaksi hänkin joutui ilman omaa syytään joustamaan. Jokainen kohtaa epäonnistumisia. Elämän tarkoitus ei ole lannistaa, vaan tukea kanssaihmisiä.
Darude ja Sebastian Rejman tekivät kaikkensa ja parhaansa esittäessään Look Away -kappaleensa. Ammattilaiset toimivat niin. Lopputulos oli muiden kiemuroiden tulos.
Lauloikohan Madonna muuten jotenkin epävireisesti Like a Prayer -kappaleensa, vai oliko korvissani vikaa?
sunnuntai 19. toukokuuta 2019
maanantai 29. huhtikuuta 2019
Bonuksia piisaa
Nyt kun joudun pitämään taukoa kaikesta silmää rasittavasta puuhasta verkkokalvon leikkauksen jälkeen, niin tottakai mieleeni juolahtaa jatkuvasti kaikenlaista kirjoittamisen arvoista asiaa.
Yksi kuohahduksen aihe oli se, kun luin paikallisesta lehdestämme, kuinka paljon kaupunkimme omistuksessa olevien yritysten johtajat saivat bonusta viime vuonna tehdyn työn perusteella. Siis korkean palkan lisäksi heille maksettiin lisärahaa siitä, että hoitivat hommansa niinkuin keneltä tahansa työntekijältä normaalisti odotetaan!
Lahden Talojen toimitusjohtaja on yksi näiden palkkioiden saajista. Olikohan takana vuokrien jokavuotisen korotuksen onnistuminen ja asiakkaista eli asukkaista sekä rakennuksista vähemmän huolehtiminen? Tältä se kyseisen yrityksen maksavana asiakkaana minusta tuntuu.
Sähkön siirtohinnatkin ovat nousseet reippaasti. Ja kas, kaupunkimme energiayhtiön toimitusjohtajalle napsahti bonuspalkkio.
Muutenkaan ei työmoraali ole ammatista riippumatta enää asia, johon monikaan haluaa panostaa. Pääasia, että palkka juoksee ja niin sanottuna vapaamatkustajana on helppo olla, kun ei johtokaan tunnu välittävän siitä, mitä muut tekevät.
Asioista ja ihmisistä huolehtiminen ei tunnu olevan päivän sana.
Yksi kuohahduksen aihe oli se, kun luin paikallisesta lehdestämme, kuinka paljon kaupunkimme omistuksessa olevien yritysten johtajat saivat bonusta viime vuonna tehdyn työn perusteella. Siis korkean palkan lisäksi heille maksettiin lisärahaa siitä, että hoitivat hommansa niinkuin keneltä tahansa työntekijältä normaalisti odotetaan!
 | ||||
| Kaunis kaupunkimme Vesijärven rannalla. |
Lahden Talojen toimitusjohtaja on yksi näiden palkkioiden saajista. Olikohan takana vuokrien jokavuotisen korotuksen onnistuminen ja asiakkaista eli asukkaista sekä rakennuksista vähemmän huolehtiminen? Tältä se kyseisen yrityksen maksavana asiakkaana minusta tuntuu.
Sähkön siirtohinnatkin ovat nousseet reippaasti. Ja kas, kaupunkimme energiayhtiön toimitusjohtajalle napsahti bonuspalkkio.
Muutenkaan ei työmoraali ole ammatista riippumatta enää asia, johon monikaan haluaa panostaa. Pääasia, että palkka juoksee ja niin sanottuna vapaamatkustajana on helppo olla, kun ei johtokaan tunnu välittävän siitä, mitä muut tekevät.
Asioista ja ihmisistä huolehtiminen ei tunnu olevan päivän sana.
maanantai 15. huhtikuuta 2019
Entä pääsiäinen?
Kevät on aina ollut lempivuodenaikani, koska keväällä kaikki tuntuu olevan vielä edessä päin.
Pääsiäinen on siksi minulle mieleinen kevään juhla. Vaikka säälin kovasti lapsena Jeesusta (miten ihmeessä niin oikeudenmukainen ihminen haukutaan ja lävistetään nauloilla, ajattelin), en puutu tässä pääsiäisen uskonnolliseen puoleen, vaan keskityn enemmän ulkoisiin asioihin. Muuhun ei yleissivistykseni riitä.
Viime aikoina olen maalannut pääsiäismunia, suunnitellut ja tehnyt uniikkeja pääsiäiskortteja sekä valmistellut virpovitsoja. Kävin jopa virpomassa. Rairuohokin on kasvamassa.
Yrittäjänä tietenkin olisin iloinen, jos tekemiäni kortteja ja maalaamiani pääsiäismuniani myös ostettaisi. Mistäpä sitä muuten elantoa saisi! Olen kuitenkin huomannut, että esimerkiksi kortteja Suomessa ei enää juurikaan lähetetä joulun aikaa lukuunottamatta. Surullista.
Ylläolevissa kuvissa näkyy tämänvuotisia pääsiäisaiheitani. Kansallispuvut ovat olleet pitkään suosikkini kuva-aiheena. - Miksipä en siis maalaisi niitä myös hanhenmuniin!
Toivoisin, että tuo uniikkien taiteellisten pääsiäismunien keräily tulisi Suomessakin suositummaksi, sillä sekin on kaunista kulttuuria.
Pitkään Keski-Euroopassa asuneena tiedän, kuinka pääsiäistä juhlitaan siellä yhtä suuresti kuin joulua. Pääsiäismarkkinoita on monella pienelläkin paikkakunnalla, ja niissä suurin mielenkiinto kohdistuu erilaisiin taidokkaasti koristelluihin pääsiäismuniin ja kransseihin ja kukka-asetelmiin.
Saksalaiset ystäväni, jotka saattavat unohtaa joulukortin lähettämisen viime tippaan eli jopa loppiaisen aikoihin, eivät laiminlyö pääsiäistä missään tapauksessa. Jopa ateistiksi luokittelemani henkilöt pitävät pääsiäispostin ajallaan toimittamista äärimmäisen tärkeänä. Olen jo nyt, piinaviikon alkuun mennessä, saanut kaksi korttia lisukkeineen Saksasta.
Noita edellä mainitsemiani koristeltuja pääsiäismunia tehdään Saksassa eri tarkoituksiin. Kotona lasten kanssa somistetaan syötäviä kananmunia. Markkinoilta taas ostetaan taiteilijoiden tai harrastajien kauniisti kuvittamia arvokkaita munia. Niitä säilytetään huolella ja otetaan esille joka vuosi ja ripustetaan ulkoa haetuille hiirenkorvia puskeville oksille ihailun kohteeksi tai asetellaan kauniiseen lasikulhoon. Kokoelmaa myös laajennetaan joka vuosi.
Pieniä suklaamunia, joissa on erilaisia herkullisia täytteitä, ostetaan runsaat määrät. Yllätysmunia, jotka täällä Suomessa ovat yleisiä, ei Saksassa niinkään hankita pääsiäiseksi, vaan ne ovat kokovuotisia keräilijöiden mielenkiinnon kohteita muovisine sisuksineen. Pääsiäispäivän mukava perinne on suklaamunien etsiminen puutarhassa. Lapset etsivät ja aikuiset antavat vinkkejä minne suuntaan kannattaa askeltaa korin kanssa. Virpomisperinnettähän siellä ei tietenkään ole, joten suklaamunakokoelma karttuu tällä tavalla.
Rairuohoa ei etelämmässä kasvateta. Onhan se ihan loogista, koska maalis-huhtikuussa saattaa olla ajoittain jo kesäisiä lämpötiloja ja ruoho ulkona vihreää.
Ainakin Saksassa on ollut tapana antaa myös pääsiäislahjoja, joka omasta mielestäni tuntui erikoiselta. Lahjat ovat toki pienempiä kuin jouluna. Esimerkiksi huulipuna, pehmopupu tai pieni kirja olivat tyypillisiä, joista itse kuulin. Mutta kuten ajan henki on, erilaiset aineettomat tai syötävät lahjat ovat myös yleistyneet.
Pääsiäisaterioissa ei ole niin merkittäviä eroja suomalaiseen juhlapöytään verrattuna. Paitsi mämmi.
Kaupalliseksihan moni perinne on muuttunut. Kirkoissa esitettävät Matteus- ja muut passiot kuuluvat monen maan pääsiäisperinteeseen, mutta siitäkään elämyksestä ei voi nauttia ilmaiseksi, ellei tyydy radion tai TV:n mediamaksujemme rahoittamaan tarjontaan. Mutta mitä enää ilmaiseksi saisikaan? Pitäähän tekijöille maksaa ansaittu palkkio.
Onnistuin muuten Münchenin koulussa ihastuttamaan henkilökunnan eräällä suomalaisella pääsiäisperinteellä: Vein höyhenin koristeltuja oksia kansliaan. Siellä moni päivitteli, kuinka ihana ja kaunis perinne se onkaan. Eikä se tule edes kalliiksi!
Pääsiäinen on siksi minulle mieleinen kevään juhla. Vaikka säälin kovasti lapsena Jeesusta (miten ihmeessä niin oikeudenmukainen ihminen haukutaan ja lävistetään nauloilla, ajattelin), en puutu tässä pääsiäisen uskonnolliseen puoleen, vaan keskityn enemmän ulkoisiin asioihin. Muuhun ei yleissivistykseni riitä.
Viime aikoina olen maalannut pääsiäismunia, suunnitellut ja tehnyt uniikkeja pääsiäiskortteja sekä valmistellut virpovitsoja. Kävin jopa virpomassa. Rairuohokin on kasvamassa.
Yrittäjänä tietenkin olisin iloinen, jos tekemiäni kortteja ja maalaamiani pääsiäismuniani myös ostettaisi. Mistäpä sitä muuten elantoa saisi! Olen kuitenkin huomannut, että esimerkiksi kortteja Suomessa ei enää juurikaan lähetetä joulun aikaa lukuunottamatta. Surullista.
Toivoisin, että tuo uniikkien taiteellisten pääsiäismunien keräily tulisi Suomessakin suositummaksi, sillä sekin on kaunista kulttuuria.
Pitkään Keski-Euroopassa asuneena tiedän, kuinka pääsiäistä juhlitaan siellä yhtä suuresti kuin joulua. Pääsiäismarkkinoita on monella pienelläkin paikkakunnalla, ja niissä suurin mielenkiinto kohdistuu erilaisiin taidokkaasti koristelluihin pääsiäismuniin ja kransseihin ja kukka-asetelmiin.
Saksalaiset ystäväni, jotka saattavat unohtaa joulukortin lähettämisen viime tippaan eli jopa loppiaisen aikoihin, eivät laiminlyö pääsiäistä missään tapauksessa. Jopa ateistiksi luokittelemani henkilöt pitävät pääsiäispostin ajallaan toimittamista äärimmäisen tärkeänä. Olen jo nyt, piinaviikon alkuun mennessä, saanut kaksi korttia lisukkeineen Saksasta.
 |
| Etelä-Saksan pääsiäismarkkinoilla esimerkiksi tällaiset kranssit ovat suosittuja. (Kuva: Hilkka Jung) |
 |
| Tämäkin kuva on samoilta saksalaisilta pääsiäismarkkinoilta. Kuvassa oikealla näkyy myös hinnakkaampia taiteilijoiden maalaamia keräilymunia. (Kuva: Hilkka Jung) |
Rairuohoa ei etelämmässä kasvateta. Onhan se ihan loogista, koska maalis-huhtikuussa saattaa olla ajoittain jo kesäisiä lämpötiloja ja ruoho ulkona vihreää.
Ainakin Saksassa on ollut tapana antaa myös pääsiäislahjoja, joka omasta mielestäni tuntui erikoiselta. Lahjat ovat toki pienempiä kuin jouluna. Esimerkiksi huulipuna, pehmopupu tai pieni kirja olivat tyypillisiä, joista itse kuulin. Mutta kuten ajan henki on, erilaiset aineettomat tai syötävät lahjat ovat myös yleistyneet.
Pääsiäisaterioissa ei ole niin merkittäviä eroja suomalaiseen juhlapöytään verrattuna. Paitsi mämmi.
Kaupalliseksihan moni perinne on muuttunut. Kirkoissa esitettävät Matteus- ja muut passiot kuuluvat monen maan pääsiäisperinteeseen, mutta siitäkään elämyksestä ei voi nauttia ilmaiseksi, ellei tyydy radion tai TV:n mediamaksujemme rahoittamaan tarjontaan. Mutta mitä enää ilmaiseksi saisikaan? Pitäähän tekijöille maksaa ansaittu palkkio.
Onnistuin muuten Münchenin koulussa ihastuttamaan henkilökunnan eräällä suomalaisella pääsiäisperinteellä: Vein höyhenin koristeltuja oksia kansliaan. Siellä moni päivitteli, kuinka ihana ja kaunis perinne se onkaan. Eikä se tule edes kalliiksi!
torstai 21. maaliskuuta 2019
Karjalaista patsastelua
Karjalaisten vanhempien ja evakkojen lapsena minäkin osallistun nyt Lahtea ravistavaan keskusteluun tänne suunnitellusta evakkopatsaasta.
Karjalaisuus merkitsee minulle kaikkien perinteiden kuten kansallispukujen ja piirakoiden ohella eniten avoimuutta kaikkea uutta kohtaan, toisten ihmisten huomioon ottamista ja mukavaa yhdessäoloa sekä kykyä hyväksyä uudenlainen ympäristö. Ovathan siirtokarjalaiset eli evakot joutuneet sopeutumaan uusiin oloihin enemmän kuin ne, jotka saivat pitää kotinsa sotien aikana ja niiden jälkeen.
Kun Lahden Karjalaseura alkoi omissa oloissaan suunnitella evakkopatsasta Lahteen ja sen pystytyspaikaksi julkista tilaa kaupungissamme, ei varmaan kellään asiasta tietoisella ollut mitään koko patsashanketta vastaan. Ovathan kovia kokeneet ja kaupunkiamme rikastuttaneet evakot tuoneet hämäläiselle kaupungille uutta eloa ja iloa runsain mitoin - puhumattakaan tänne siirtyneistä yrityksistä, jotka ovat rikastuttaneet alueen elinkeinoelämää.
Etelä-Suomen Sanomissa oli sunnuntaina 17.3.2019 mittava nelisivuinen artikkeli, jossa Lahden Karjalaseuran jäsenet puolustivat patsashanketta ikäänkuin kaupunkilaiset olisivat sitä tai karjalaisia vastaan. He käänsivät koko keskustelun mielestäni väärin päin puolustellen mitä kaikkea hyvää karjalaiset ovat tuoneet kaupunkiimme ja päivittelivät kuinka sitä ei arvosteta. He melkein hyökkäsivät patsasluonnoksen arvostelijoita vastaan, vaikka arvostelijat nimenomaan haluavat karjalaisia evakkoja kunnioittavaa taiteellista tuotosta. Artikkelissa seuran puheenjohtaja mainitsi, että olisihan muilla ollut 80 vuotta aikaa pystyttää patsas, mutta kun eivät ole sitä tehneet. Siis Lahden savolaiset tai uusmaalaiset tai hiihtoseurako?
Jos tuo esillä ollut patsasluonnos olisi pystytetty valmistuttuaan vaikkapa Karjalaseuran omiin tiloihin, jossa myös sen hoitokulut ja imagon seuraukset pidettäisi seuran tehtävänä, ei kukaan ulkopuolinen olisi kai ryhtynyt kommentoimaan tai arvostelemaan sitä.
Nyt on vain kyse siitä, että edellä kuvaamiani karjalaisia hienoja piirteitä voi kuvata muutenkin kuin neuvostoajan taideihanteilla, koska patsaalle halutaan julkinen paikka.
Onko muka St. Louisissa oleva Eero Saarisen suunnittelema kaari kummallinen tai naurettava? Ei, vaan ihailtu moderni kaupungin symboli, josta tuli maailman kuulu. En nyt neuvo tekemään ja matkimaan aiheella Karjalan kaari, vaan herättämään ajatuksia.
Minua ihmetyttää muutenkin, kuinka Suomessa jokaisella maallikolla tuntuu olevan runsaasti kovia mielipiteitä siitä minkälaista taiteen pitää olla, vaikka kokemukset taiteesta tulevat kansakoulun piirustustuntien pohjalta. No, kyllähän jokainen talonomistajakin tuntuu olevan parempi ja tietävämpi remonttireiska kuin alan ammattilaiset, puhumattakaan monista autonsa rassaajista (Eräskin automekaanikko totesi, että tänne ne sitten tulevat, kun ovat ensin sotkeneet kaikki piuhat ja putket eivätkä tiedä miten jatkaa).
Jos teos on uudenlainen, se tietenkin herättää ihmettelyä. Mutta ei kulu aikaakaan, kun tuota tyyliä ja ideaa jopa ihastellaan niin, että se saa jäljittelijöitä. Eikä kyseessä tarvitse olla edes kirjaimellisesti patsas.
Karjalaisuus on eteenpäin katsomista eikä loukkaantuneena murjottelua.
Karjalaisuus merkitsee minulle kaikkien perinteiden kuten kansallispukujen ja piirakoiden ohella eniten avoimuutta kaikkea uutta kohtaan, toisten ihmisten huomioon ottamista ja mukavaa yhdessäoloa sekä kykyä hyväksyä uudenlainen ympäristö. Ovathan siirtokarjalaiset eli evakot joutuneet sopeutumaan uusiin oloihin enemmän kuin ne, jotka saivat pitää kotinsa sotien aikana ja niiden jälkeen.
Kun Lahden Karjalaseura alkoi omissa oloissaan suunnitella evakkopatsasta Lahteen ja sen pystytyspaikaksi julkista tilaa kaupungissamme, ei varmaan kellään asiasta tietoisella ollut mitään koko patsashanketta vastaan. Ovathan kovia kokeneet ja kaupunkiamme rikastuttaneet evakot tuoneet hämäläiselle kaupungille uutta eloa ja iloa runsain mitoin - puhumattakaan tänne siirtyneistä yrityksistä, jotka ovat rikastuttaneet alueen elinkeinoelämää.
Etelä-Suomen Sanomissa oli sunnuntaina 17.3.2019 mittava nelisivuinen artikkeli, jossa Lahden Karjalaseuran jäsenet puolustivat patsashanketta ikäänkuin kaupunkilaiset olisivat sitä tai karjalaisia vastaan. He käänsivät koko keskustelun mielestäni väärin päin puolustellen mitä kaikkea hyvää karjalaiset ovat tuoneet kaupunkiimme ja päivittelivät kuinka sitä ei arvosteta. He melkein hyökkäsivät patsasluonnoksen arvostelijoita vastaan, vaikka arvostelijat nimenomaan haluavat karjalaisia evakkoja kunnioittavaa taiteellista tuotosta. Artikkelissa seuran puheenjohtaja mainitsi, että olisihan muilla ollut 80 vuotta aikaa pystyttää patsas, mutta kun eivät ole sitä tehneet. Siis Lahden savolaiset tai uusmaalaiset tai hiihtoseurako?
Jos tuo esillä ollut patsasluonnos olisi pystytetty valmistuttuaan vaikkapa Karjalaseuran omiin tiloihin, jossa myös sen hoitokulut ja imagon seuraukset pidettäisi seuran tehtävänä, ei kukaan ulkopuolinen olisi kai ryhtynyt kommentoimaan tai arvostelemaan sitä.
Nyt on vain kyse siitä, että edellä kuvaamiani karjalaisia hienoja piirteitä voi kuvata muutenkin kuin neuvostoajan taideihanteilla, koska patsaalle halutaan julkinen paikka.
Onko muka St. Louisissa oleva Eero Saarisen suunnittelema kaari kummallinen tai naurettava? Ei, vaan ihailtu moderni kaupungin symboli, josta tuli maailman kuulu. En nyt neuvo tekemään ja matkimaan aiheella Karjalan kaari, vaan herättämään ajatuksia.
 |
| St. Louis, Eero Saarisen suunnittelema Gateway Arch. Kuva: Joshua Ness |
Jos teos on uudenlainen, se tietenkin herättää ihmettelyä. Mutta ei kulu aikaakaan, kun tuota tyyliä ja ideaa jopa ihastellaan niin, että se saa jäljittelijöitä. Eikä kyseessä tarvitse olla edes kirjaimellisesti patsas.
Karjalaisuus on eteenpäin katsomista eikä loukkaantuneena murjottelua.
tiistai 12. maaliskuuta 2019
Kiiltokuvia
Käsiini sattui lapsuuden aikainen kiiltokuvakirjani. Tuli niin nostalginen olo. Aloin miettiä tilanteita, joissa sain noita ihania kuvia. Joskus sukulaistäti toi hienon enkelin tai keijukaisen tuliaisiksi. Nimipäivälahjaksi saatoin saada peräti kokonaisen arkin täynnä kukkia, ja se vasta olikin yhtä juhlaa.
Lapsena myös opimme ostamisen ja valitsemisen ensiaskeleita, kun paperikaupassa valitsimme kiiltokuvia arkilta. Muistan sen Kantolan paperikaupan Lahdessa Rautatienkadulla. Katselimme kuvia ja aiheita hartaudella ja mietimme mihin vähät rahat riittäisivät. Ihan pienet kuvat maksoivat viisi penniä, kolmentoista pennin arvoisiakin oli. Kahdellakymmenellä sai jo ihan kunnollisen kokoisen, mutta harvoin sitä raaski ostaa luksuskokoisia kolmenkymmenen pennin prinsessoja. Aina se pieni ostos tuntui erityisen arvokkaalta ja hienolta.
Kuvia vaihdoimme kavereiden kanssa, myös koulun välitunnilla. Olin hyväntahtoinen ja itse kyllä hävisin näissä vaihtokaupoissa. Sain joskus taittuneen ja osittain repeytyneenkin kuvan vaihtarina upouudesta hiljattain lahjaksi saamastani kuvasta. Yleensä kiilteellä koristellut kuvat olivat erityisen arvokkaita, se hileellä varusteltu kun vastasi kahta tavallista.
Onneksi tuo vaihtokauppabuumi loppui aikanaan ja jäljelle jääneet kiiltokuvat päätyivät limattuina edellä mainitsemaani kirjaan.
Yllä näkyy kaksi aukeamaa kirjastani. Nuo hienot historiallisiin asuihin pukeutuneet hahmot olivat muistaakseni nimipäivälahjoja, ja ihailin niitä valtavasti. Ne eivät joutuneet vaihtokauppoihin.
Jo lapsena ymmärsimme myös painojäljen laadussa olevia eroja. Noillakin sivuilla on osittain suttuisempia värejä, jotka aikanaan vaihdossa tulivat ikäänkuin vähempiarvoisina verrattuna kirkkaisiin kohokuviollisiin, kuten kuvassa näkyvät kukkakimput.
Pohdin, että pystyimme ehkä myös keskittymään lapsena paremmin, koska mitään ei ollut ylitsepursuavasti. Pienetkin asiat ihastuttivat ja tuottivat jonkinlaista mielihyvää. Samalla silmä kaikelle esteettiselle, laadulle ja väreille kehittyi.
Lapsena myös opimme ostamisen ja valitsemisen ensiaskeleita, kun paperikaupassa valitsimme kiiltokuvia arkilta. Muistan sen Kantolan paperikaupan Lahdessa Rautatienkadulla. Katselimme kuvia ja aiheita hartaudella ja mietimme mihin vähät rahat riittäisivät. Ihan pienet kuvat maksoivat viisi penniä, kolmentoista pennin arvoisiakin oli. Kahdellakymmenellä sai jo ihan kunnollisen kokoisen, mutta harvoin sitä raaski ostaa luksuskokoisia kolmenkymmenen pennin prinsessoja. Aina se pieni ostos tuntui erityisen arvokkaalta ja hienolta.
Kuvia vaihdoimme kavereiden kanssa, myös koulun välitunnilla. Olin hyväntahtoinen ja itse kyllä hävisin näissä vaihtokaupoissa. Sain joskus taittuneen ja osittain repeytyneenkin kuvan vaihtarina upouudesta hiljattain lahjaksi saamastani kuvasta. Yleensä kiilteellä koristellut kuvat olivat erityisen arvokkaita, se hileellä varusteltu kun vastasi kahta tavallista.
Onneksi tuo vaihtokauppabuumi loppui aikanaan ja jäljelle jääneet kiiltokuvat päätyivät limattuina edellä mainitsemaani kirjaan.
Yllä näkyy kaksi aukeamaa kirjastani. Nuo hienot historiallisiin asuihin pukeutuneet hahmot olivat muistaakseni nimipäivälahjoja, ja ihailin niitä valtavasti. Ne eivät joutuneet vaihtokauppoihin.
Jo lapsena ymmärsimme myös painojäljen laadussa olevia eroja. Noillakin sivuilla on osittain suttuisempia värejä, jotka aikanaan vaihdossa tulivat ikäänkuin vähempiarvoisina verrattuna kirkkaisiin kohokuviollisiin, kuten kuvassa näkyvät kukkakimput.
Pohdin, että pystyimme ehkä myös keskittymään lapsena paremmin, koska mitään ei ollut ylitsepursuavasti. Pienetkin asiat ihastuttivat ja tuottivat jonkinlaista mielihyvää. Samalla silmä kaikelle esteettiselle, laadulle ja väreille kehittyi.
maanantai 18. helmikuuta 2019
Käytöstavat tarpeen
Nyt kirjoitan aiheesta, joka on pyörinyt mielesäni kauan. Joku teistä harvoista lukijoistani saattaa pitää tätä kirjoitustani epäkohteliaana, minä taas ajankohtaisena ja tarpeellisena.
Luin reilu viikko sitten Etelä-Suomen Sanomista Terhi Nevalaisen kirjoittaman hienon kolumnin käytöstapojen tarpeellisuudesta. Viime sunnuntaina oli aihetta sivuava toinen kolumni, tällä kertaa Pajtim Statovcin kirjoittama, jossa käsiteltiin muunmuassa lehtien kommenttikentissä olevaa rajua kommentointia. Toisen ihmisen tunteita ei niissä oteta huomioon - rakentavasta kritiikistä puhumattakaan.
Aihetta käsitellään vieläkin ihan liian vähän. Voihan olla, että jossain muualla ei siihen ole tarvettakaan, koska hyviä tapoja opetetaan monessa kulttuurissa kotona ihan luonnollisena osana kasvatusta. Esimerkiksi vanhempien ihmisten kunnioittaminen on monessa kulttuurissa itsestään selvää.
Huomasin myös Saksassa opettaessani kuinka kohteliaita oppilaani olivat yleensä minua kohtaan. Vaikka erimielisyyksiäkin tuli, ne selvitettiin keskustelemalla eikä haukkumalla toista. Kaikille oli selvää, että minä olin se, jolla oli enemmän ikää, tietoa ja kokemusta. Oppilaani olivat niitä, jotka halusivat oppia ja opetella päästäkseen elämässä eteenpäin.
Hyvien tapojen ja kohteliaan käytöksen hallitseminen ei ole noloa, vaan rikkaus, joka helpottaa jokapäiväistä elämää ja myös ulkomailla oleskellessa helpottaa ihmisten välistä kanssakäyntiä huomattavasti.
Ihmettelen monien suomalaisten tuppisuisten lapsien murjottavia ilmeitä. Olen kokenut, ettei edes rappukäytävässä tervehditä, vaan luikitaan seiniä pitkin karkuun kuin pahemman luokan rikollinen. Lapsille ei opeteta tervehtimistä kotona, koska useimmat vanhemmatkaan eivät koe naapureitaan tervehtimisen arvoisen huomionosoituksen arvoisena.
Joku sanoi minulle kerran, että tuo tervehtimättä jättäminen tarkoittaa sitä, että haluaa jättää toisen omaan rauhaansa eikä häiritä. Sitäkö tämä ihmisenä oleminen on? Ettei vaan häiritä, vaikka tosiasiassa mellastetaan äänekkäästi klo 22 jälkeen naapureiden iloksi omien seinien sisällä, pois katseilta?
Onkohan Suomessa missään käytöskouluja?
Muistan vuosien takaisen keskustelun siitä, kuinka muka suomalainen "oho" olisi paljon aidompi pahoitteluna kuin ranskalaisen "pardon" tai saksalaisen "Verzeihung" tai "Es tut mir leid". Voin sanoa omasta kokemuksesta, ettei niin ole. Oho on helpompi sanoa ilman minkäänlaista paneutumista asiaan kuin sanat, joissa oikeasti pahoitellaan.
Kohteliaisuudet helpottavat kanssakäyntiä. "Uusi mekko" on kyllä nopea sanoa, mutta siinä ei ole mitään vaivannnäköä tai merkitystä verrattuna siihen, että sanoo sen värin tai mallin sopivan toiselle erinomaisesti. Voi olla myös sanomatta ja kommentoimatta, jos pitää sisäistä kauneutta ensisijaisena ominaisuutena.
Kohteliasta olisi myös kommentoida netissä ystävällisesti hyviksi katsomiaan julkaisuja. Ne negatiiviset mietteet voi jättää siellä mainitsematta. Asiallinen kritiikki on tottakai paikallaan. Sivistynyt keskustelu onkin sellaista, ettei hyökätä toista vastaan henkilökohtaisesti, vaikka ollaankin eri mieltä. Jo lapsilta kuulee "ootsä tyhmä vai" -tyyppisiä kommentteja - ja valitettavasti samaan sävyyn ihan aikuisiltakin välillä.
Ei toista ihmistä saa juntata alas. Jokainen meistä tekee kuitenkin parhaansa.
Kyllä ranskalainenkin osaa sättiä ja sadatella pahan paikan tullen. Ne tilanteet ovat sellaisia, joissa toinen on tukkinut tien tai muuten aiheuttanut harmillisen tilanteen toiselle. Ei silloin tarvitsekaan sievistellä, koska tapahtunut on poikkeuksellisen tökerön käytöksen tulosta. Siispä huonoa käytöstä on myös muualla. Se voi olla tilanne, jossa on tullut niinsanotusti mokattua pahanpäiväisesti. Silloin sanotaan anteeksi.
Ja onhan maailmassa paljon myös ilkeitä ihmisiä ja valitettavasti myös tärkeillä yhteiskunnallisilla paikoilla, mutta se olisi taas uuden jutun aihe.
Olen kokenut myös törkeää etuilua ja härskiä valehtelemista ulkomailla. Silti en menisi yleistämään enkä laittamaan ihmisiä lokeroihin kansallisuuksien perusteella.
Ihan faktaa on kuitenkin se, että käytöstavat siten kuin me ne tunnemme, ovat peräisin Ranskan hovista, josta ne sittemmin levisivät pitkin Eurooppaa. Alunperin ne kehitettiin ihmisten kesken käytävää kanssakäyntiä helpottamaan. Kun tietää miten ketäkin tervehditään ja puhutellaan tai mistä asioista on sopivaa kiittää ja miten, tuntee itsensä paljon varmemmaksi.
Jo tervehtimisen äänensävystä voi päätellä miten lähestyä toista ihmistä. Ranskalaiset ovat hyvin ylpeitä siitä, että etiketti ja käytöstavat ovat juuri heidän keksintönsä, kuten pitkäaikainen kirjeenvaihtaja Helena Petäistö kertoo kirjassaan Ranskalaiset korot.
Jo pelkkä hyväsydämisyys eli sydämen sivistys, kuten äitini tapasi sanoa, on tärkeä ominaisuus kaikessa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Korkeakoulun käynyt ihminen ilman sydämen sivistystä ei ole juurikaan ihmiskuntaa rikastuttava, koska hänen huono käytöksensä tuottaa enemmän negatiivista energiaa kuin mikään atomivoima.
Muistan, kuinka mieheni halusi rajantakaisessa Karjalassa käydessämme tervehtiä kauppaan mennessään myyjiä venäjäksi, mutta kielitaidottomana sanoi äänekkäästi jo ovella da svidanija (näkemiin). Ei siitä kukaan kaupassa loukkaantunut. Sen sijaan tilanteesta tuli varmaan hyväntahtoisesti kikattaville myyjille päivän kohokohta. Kyllä ihmiset osaavat arvostaa hyvää tarkoitusta.
Monesti hymykin riittää. Muistan kun aikoinaan kävelin ujona nuorena naisena suuren konsernin käytävää pitkin ja vastaan tuli tutun näköinen mies. En siinä hoksannut tunnenko hänet oikeasti, mutta hymyilin hänelle ohi mennessäni. Vastaukseksi sain myös ystävällisen hymyn. Myöhemmin tajusin, että mies oli konsernin pääjohtaja, jota olin aiemmin nähnyt vain kuvissa. Tilanteesta ei taatusti jäänyt kummallekaan huonoa jälkimakua.
Eikö kuitenkin tärkeintä tässä maailmassa ole se, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla?
Hyvällä käytöksellä muita kohtaan voi tehdä oman osuutensa maailman parantamisesta. Tärkeintä on, että käytöksen taustalla on vilpittömyys eikä oman edun tavoittelu.
Kaiken tositeeveesoopan sijasta muuten edellämainitsemani käytöskoulu olisi ihan mielenkiintoinen ja hyödyllinen ohjelmasarja.
Luin reilu viikko sitten Etelä-Suomen Sanomista Terhi Nevalaisen kirjoittaman hienon kolumnin käytöstapojen tarpeellisuudesta. Viime sunnuntaina oli aihetta sivuava toinen kolumni, tällä kertaa Pajtim Statovcin kirjoittama, jossa käsiteltiin muunmuassa lehtien kommenttikentissä olevaa rajua kommentointia. Toisen ihmisen tunteita ei niissä oteta huomioon - rakentavasta kritiikistä puhumattakaan.
Aihetta käsitellään vieläkin ihan liian vähän. Voihan olla, että jossain muualla ei siihen ole tarvettakaan, koska hyviä tapoja opetetaan monessa kulttuurissa kotona ihan luonnollisena osana kasvatusta. Esimerkiksi vanhempien ihmisten kunnioittaminen on monessa kulttuurissa itsestään selvää.
Huomasin myös Saksassa opettaessani kuinka kohteliaita oppilaani olivat yleensä minua kohtaan. Vaikka erimielisyyksiäkin tuli, ne selvitettiin keskustelemalla eikä haukkumalla toista. Kaikille oli selvää, että minä olin se, jolla oli enemmän ikää, tietoa ja kokemusta. Oppilaani olivat niitä, jotka halusivat oppia ja opetella päästäkseen elämässä eteenpäin.
Hyvien tapojen ja kohteliaan käytöksen hallitseminen ei ole noloa, vaan rikkaus, joka helpottaa jokapäiväistä elämää ja myös ulkomailla oleskellessa helpottaa ihmisten välistä kanssakäyntiä huomattavasti.
Ihmettelen monien suomalaisten tuppisuisten lapsien murjottavia ilmeitä. Olen kokenut, ettei edes rappukäytävässä tervehditä, vaan luikitaan seiniä pitkin karkuun kuin pahemman luokan rikollinen. Lapsille ei opeteta tervehtimistä kotona, koska useimmat vanhemmatkaan eivät koe naapureitaan tervehtimisen arvoisen huomionosoituksen arvoisena.
Joku sanoi minulle kerran, että tuo tervehtimättä jättäminen tarkoittaa sitä, että haluaa jättää toisen omaan rauhaansa eikä häiritä. Sitäkö tämä ihmisenä oleminen on? Ettei vaan häiritä, vaikka tosiasiassa mellastetaan äänekkäästi klo 22 jälkeen naapureiden iloksi omien seinien sisällä, pois katseilta?
Onkohan Suomessa missään käytöskouluja?
Muistan vuosien takaisen keskustelun siitä, kuinka muka suomalainen "oho" olisi paljon aidompi pahoitteluna kuin ranskalaisen "pardon" tai saksalaisen "Verzeihung" tai "Es tut mir leid". Voin sanoa omasta kokemuksesta, ettei niin ole. Oho on helpompi sanoa ilman minkäänlaista paneutumista asiaan kuin sanat, joissa oikeasti pahoitellaan.
Kohteliaisuudet helpottavat kanssakäyntiä. "Uusi mekko" on kyllä nopea sanoa, mutta siinä ei ole mitään vaivannnäköä tai merkitystä verrattuna siihen, että sanoo sen värin tai mallin sopivan toiselle erinomaisesti. Voi olla myös sanomatta ja kommentoimatta, jos pitää sisäistä kauneutta ensisijaisena ominaisuutena.
Kohteliasta olisi myös kommentoida netissä ystävällisesti hyviksi katsomiaan julkaisuja. Ne negatiiviset mietteet voi jättää siellä mainitsematta. Asiallinen kritiikki on tottakai paikallaan. Sivistynyt keskustelu onkin sellaista, ettei hyökätä toista vastaan henkilökohtaisesti, vaikka ollaankin eri mieltä. Jo lapsilta kuulee "ootsä tyhmä vai" -tyyppisiä kommentteja - ja valitettavasti samaan sävyyn ihan aikuisiltakin välillä.
Ei toista ihmistä saa juntata alas. Jokainen meistä tekee kuitenkin parhaansa.
Kyllä ranskalainenkin osaa sättiä ja sadatella pahan paikan tullen. Ne tilanteet ovat sellaisia, joissa toinen on tukkinut tien tai muuten aiheuttanut harmillisen tilanteen toiselle. Ei silloin tarvitsekaan sievistellä, koska tapahtunut on poikkeuksellisen tökerön käytöksen tulosta. Siispä huonoa käytöstä on myös muualla. Se voi olla tilanne, jossa on tullut niinsanotusti mokattua pahanpäiväisesti. Silloin sanotaan anteeksi.
Ja onhan maailmassa paljon myös ilkeitä ihmisiä ja valitettavasti myös tärkeillä yhteiskunnallisilla paikoilla, mutta se olisi taas uuden jutun aihe.
Olen kokenut myös törkeää etuilua ja härskiä valehtelemista ulkomailla. Silti en menisi yleistämään enkä laittamaan ihmisiä lokeroihin kansallisuuksien perusteella.
Ihan faktaa on kuitenkin se, että käytöstavat siten kuin me ne tunnemme, ovat peräisin Ranskan hovista, josta ne sittemmin levisivät pitkin Eurooppaa. Alunperin ne kehitettiin ihmisten kesken käytävää kanssakäyntiä helpottamaan. Kun tietää miten ketäkin tervehditään ja puhutellaan tai mistä asioista on sopivaa kiittää ja miten, tuntee itsensä paljon varmemmaksi.
Jo tervehtimisen äänensävystä voi päätellä miten lähestyä toista ihmistä. Ranskalaiset ovat hyvin ylpeitä siitä, että etiketti ja käytöstavat ovat juuri heidän keksintönsä, kuten pitkäaikainen kirjeenvaihtaja Helena Petäistö kertoo kirjassaan Ranskalaiset korot.
Jo pelkkä hyväsydämisyys eli sydämen sivistys, kuten äitini tapasi sanoa, on tärkeä ominaisuus kaikessa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Korkeakoulun käynyt ihminen ilman sydämen sivistystä ei ole juurikaan ihmiskuntaa rikastuttava, koska hänen huono käytöksensä tuottaa enemmän negatiivista energiaa kuin mikään atomivoima.
 |
| Toista ihmistä voi ilahduttaa vaikkapa leipomalla hänelle leipää. (kuva: Kirsti Nahirnyj) |
Monesti hymykin riittää. Muistan kun aikoinaan kävelin ujona nuorena naisena suuren konsernin käytävää pitkin ja vastaan tuli tutun näköinen mies. En siinä hoksannut tunnenko hänet oikeasti, mutta hymyilin hänelle ohi mennessäni. Vastaukseksi sain myös ystävällisen hymyn. Myöhemmin tajusin, että mies oli konsernin pääjohtaja, jota olin aiemmin nähnyt vain kuvissa. Tilanteesta ei taatusti jäänyt kummallekaan huonoa jälkimakua.
Eikö kuitenkin tärkeintä tässä maailmassa ole se, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla?
Hyvällä käytöksellä muita kohtaan voi tehdä oman osuutensa maailman parantamisesta. Tärkeintä on, että käytöksen taustalla on vilpittömyys eikä oman edun tavoittelu.
Kaiken tositeeveesoopan sijasta muuten edellämainitsemani käytöskoulu olisi ihan mielenkiintoinen ja hyödyllinen ohjelmasarja.
perjantai 8. helmikuuta 2019
Kuvittajana työskentelemisestä
Olet lukijani varmaan huomannut edellisistä kirjoituksistani, että kuvitan mielelläni. Monet töistäni ovat ilman asiakkaan toimeksiantoa tehtyjä, sillä minulta pukkaa energiaa välillä enemmän kuin tilaajilla on mahdollisuuksia ostaa.
Näitä suureksi osaksi oma-aloitteisesti tekemiäni töitä ovat kansallispukukuvat. Olen vuosikymmeniä ihastellut monien maiden kansallispukuja. Itselleni tulin aikoinaan hankkineeksi Laatokan Karjalan asun, sillä juureni ovat siellä sekä isäni että äitini puolelta.
Koska olen opiskellut ja opettanut muotipiirustusta, olen jossain vaiheessa alkanut piirtää ja kuvittaa mieleisiäni suomalaisia kansallispukuja ihan puhtaasta mielenkiinnosta aiheeseen.
Olen huomannut, että nykyään moni kuvittaja ottaa työnsä pohjaksi valmiin valokuvan ja työstää sen digitaalisesti valmiiksi kuvitukseksi.
Itse en käytä valokuvia kuin tietolähteenä. Etsin taustatietoa kankaiden kuvioinnista, pukujen malleista ja materiaaleista eri kohteista. Hyvä pukukuvittaja tietää miten erilaatuiset kankaat laskeutuvat tai kiiltävät. En käytä edes figuriinien asentoja varten valokuvaa mallina.
Minulla on muutamia luonnoslehtiöitä, joihin teen muistiinpanoskitsejä.
Aika mukavan näköisiä nämä spontaanisti piirretyt ja kirjoitetut muistiinpanot ovat. Katselen ihaillen monien taiteilijoiden luonnoskirjoja. Usein valmis työ sitten vaikuttaakin jäykemmältä.
Työvaiheeni menee puvun tutkimisen jälkeen suunnilleen näin: Ensin piirrän lyijykynällä alastoman figuriinin, puen sen kuultopaperia käyttäen kulloinkin kyseessä olevaa asuun, jossa yksityiskohdat täsmäävät. Seuraavaksi siirrän tämän pohjapiirroksen valopöydällä lopulliselle kartongille lyijykynällä ja väritän sen akvarelliväreillä ja värikynillä. Vaiheita on siis monta, ja viime vaiheen mokat saattavat pilata koko työn. En siis ihmettele, jos moni ihastuu digitaalisen tekniikan helppouteen. Minä pidän silti tällaisen "aidon" käsialan tuotetta sympaattisempana.
Olen alkanut jännittää lopullista kuvitusta tehdessäni mitä Suomen kansallispukuekspertit näistä sanoisivat. Olen nimittäin huomannut, että kansallispuvuissa on valtavan paljon erilaisia sääntöjä. Samalla huomaan, ettei piirustusviiva olekaan niin rento kuin näissä vain itselle tehdyissä luonnoksissa.
Koska minulla on takanani myös vuosien mainostoimistokokemusta, muistelen aina miten asiakkaat ruotivat, ehdottivat korjauksia ja lyttäsivät myös sinänsä hienoja töitä, koska ne eivät sopineet vuodenaikaan, kohderyhmän tai muuhun, mitä heillä nyt olikaan mielessään.
Tämän "ongelman" kanssa painin ja piirrän ja kuvitan edelleen. Ehkä kuitenkin olisi parempi olla tekovaiheessa välittämättä liikaa kritiikistä ja vain niinsanotusti antaa palaa.
Jos haluat nähdä enemmän kuvituksiani, niin katsothan instagram -profiiliini @kirstilisavaria
Näitä suureksi osaksi oma-aloitteisesti tekemiäni töitä ovat kansallispukukuvat. Olen vuosikymmeniä ihastellut monien maiden kansallispukuja. Itselleni tulin aikoinaan hankkineeksi Laatokan Karjalan asun, sillä juureni ovat siellä sekä isäni että äitini puolelta.
Koska olen opiskellut ja opettanut muotipiirustusta, olen jossain vaiheessa alkanut piirtää ja kuvittaa mieleisiäni suomalaisia kansallispukuja ihan puhtaasta mielenkiinnosta aiheeseen.
 |
| Tässä kuvittamani, edellä mainitsemani Laatokan Karjalan puku. |
Itse en käytä valokuvia kuin tietolähteenä. Etsin taustatietoa kankaiden kuvioinnista, pukujen malleista ja materiaaleista eri kohteista. Hyvä pukukuvittaja tietää miten erilaatuiset kankaat laskeutuvat tai kiiltävät. En käytä edes figuriinien asentoja varten valokuvaa mallina.
Minulla on muutamia luonnoslehtiöitä, joihin teen muistiinpanoskitsejä.
 |
| Piirrokset Kirsti Nahirnyj |
Työvaiheeni menee puvun tutkimisen jälkeen suunnilleen näin: Ensin piirrän lyijykynällä alastoman figuriinin, puen sen kuultopaperia käyttäen kulloinkin kyseessä olevaa asuun, jossa yksityiskohdat täsmäävät. Seuraavaksi siirrän tämän pohjapiirroksen valopöydällä lopulliselle kartongille lyijykynällä ja väritän sen akvarelliväreillä ja värikynillä. Vaiheita on siis monta, ja viime vaiheen mokat saattavat pilata koko työn. En siis ihmettele, jos moni ihastuu digitaalisen tekniikan helppouteen. Minä pidän silti tällaisen "aidon" käsialan tuotetta sympaattisempana.
Olen alkanut jännittää lopullista kuvitusta tehdessäni mitä Suomen kansallispukuekspertit näistä sanoisivat. Olen nimittäin huomannut, että kansallispuvuissa on valtavan paljon erilaisia sääntöjä. Samalla huomaan, ettei piirustusviiva olekaan niin rento kuin näissä vain itselle tehdyissä luonnoksissa.
 |
| Myös pukujen raidat ovat tarkalleen määriteltyjä, samoin päähineen pukeminen ja monet muut yksityiskohdat. (Kuvitukset Kirsti Nahirnyj) |
Tämän "ongelman" kanssa painin ja piirrän ja kuvitan edelleen. Ehkä kuitenkin olisi parempi olla tekovaiheessa välittämättä liikaa kritiikistä ja vain niinsanotusti antaa palaa.
Jos haluat nähdä enemmän kuvituksiani, niin katsothan instagram -profiiliini @kirstilisavaria
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)