Opettajana Saksassa, vielä vähän

Tähän viimeiseen muisteluosioon kokoan vielä palasia, joita en ole edellisissä käsitellyt, mutta saattavat kiinnostaa lukijoita.

Yhteistyötä yli ainerajojen

Opetuksessa pyrimme yhdistelemään eri oppiaineiden sisältöjä. Muotipiirustuksessa suunniteltiin samalla asu messuosaston henkilökunnalle. Graafisen suunnittelun tunneilla tekeillä oleviin kampanjoihin tehtiin piirustustunnillani storyboard. Värisommittelussa roiskittiin minun tunnillani manuaalisesti väriä, joka sitten työstettiin graafisen suunnittelun puitteissa digitaalisesti levynkanneksi jne. Usein tämä sujuikin luontevasti, eikä kollegoiden kesken tullut ongelmia.

Ulos koulurakennuksesta

Münchenin tapaisessa miljoonakaupungissa kulttuuritarjonta on mahtavan monipuolista. Siksi minunkin oli helppo lähteä opiskelijoiden kanssa lukuisiin kaupungin tai valtion museoihin tai välillä eläintarhaan taikka kasvitieteelliseen puutarhaan joko mielenkiintoiseen erikoisnäyttelyyn tai tutkielmia tekemään. Kaupungin omistamiin museoihin ja nähtävyyyksiin pääsimme koluluokkana ilmaiseksi. Lähellä olleen Nymphenburgin historiallisen puiston näkymät tarjosivat vaihtelua oppitunteihin.

Oppilastöitä näytteillä

Itse tarjosimme myös nähtävää yleisölle vuosittaisen oppilastöiden näyttelyn puitteissa heinäkuussa. Lukukausihan päättyi Etelä-Saksassa heinäkuun lopussa. Näyttelytilat saimme suuren pankin galleriasta ja myöhemmin vanhasta Giesingin suljetun rautatieaseman kiinteistöstä, josta oli tullut kulttuuriasema. Välillä käytimme oman koulumme hulppeita tiloja. Näyttelyjen avajaiset olivat suuria yleisömenestyksiä, ja vieraina olivat myös opiskelijoiden omaisten lisäksi mainos- ja media-alan edustajia. Muutama sopimukseen johtanut työpaikkatarjouskin siellä tehtiin. Jossain vaiheessa aloimme laittaa esille näyttelyissä myös osan 1. ja 2. vuosikurssin töistä markkinoidaksemme koulua uusille hakijoille.

Tässä olen joskus ennen vuosituhannen vaihdetta oppilastöiden näyttelyssä.

Näyttelyjemme yhteydessä tai lukuvuoden päätteeksi me opettajat saimme opiskelijoilta "jotain hauskaa" muistoksi. Kukkien lisäksi meille annettiin esimerkiksi lystikkäitä kuvitettuja historiikkeja. Opiskelijat laittoivat myös kuuluisat lausahduksemme jakoon. Yksi minulle kuuluneista oli: "Ennen yhdeksää en osaa kunnolla saksaa". Lisäksi onnistuin suoltamaan tietämättäni yllättävän suuren määrän kaksimielisiä sutkautuksia johtuen kielioppivirheistäni. Tietenkään niitä ei korjattu, jotta opiskelijoilla riittäisi hauskanpitoa.

Minut mainittiin opiskelijoiden tekemissä vuosikirjoissa. Tässä olen "suomalainen keiju".

Vuonna 2005 koulumme liitettiin kaiketi säästösyistä Münchenin muotialan oppilaitokseen ja aloimme käyttää uutta nimeä Berufsfachschule für Kommunikationsdesign / Designschule München. Myöhemmin, Suomeen palattuani, koko oppilaitos siirtyi Deutsche Meisterschule für Mode:n tiloihin keskustaan.

Opettajana Saksassa, osa 2.

Ei pelkkää piirustusta

Pitkä sijaisuuteni piirustusaineiden opettajana muuttui sittemmin tuntiopettajan toimeksi. Sain lisäksi tehdä sijaisuuksia värisommittelun, tekstauksen ja graafisen suunnittelun tunneilla, joten opetuksen viikkotunteja alkoi kertyä vuosi vuodelta enemmän. Lopuksi olin täysipäiväinen tuntiopettaja, 1. vuosikurssin luokanvalvoja, pääsykoevastaava, kansainvälisen oppilas- ja opettajavaihdon koordinaattori ja vastuullani olivat myös koulumme kopiokoneista, koulutarvikkeista ja tulostusmateriaaleista huolehtiminen eli tarvike- ja huoltotilaukset ja muut.

Piirustustunnit, joita oli jokaiselle kolmelle vuosikurssille 4 viikkotuntia, suunnittelin mahdollisimman käytännönläheisiksi. Opiskelijani eivät valmistuneet vapaiksi taiteilijoiksi, vaan piirustustaidon tuli hyödyttää heitä myös kuvien muokkauksessa tietotekniikan avulla.

Koneella ei voi tehdä mielestäni vakuuttavaa työtä, jos ei ole ensin tutustunut erilaisten kynien, siveltimien, papereiden ja kartonkien käyttäytymiseen "oikeassa" piirtämistilanteessa, siis käsivarapiirtämiseen. Ihmisen tulee rauhoittua tutkielmien parissa ilman sähköistä surinaa.

Ensimmäisen vuoden piirustustunnit kuluivat tutkielmien teossa ja elävän mallin mittasuhteiden opettelussa. Elävää mallia piirsimme sekä puetun että alastoman mallin kanssa. Ihmisiä luonnostellessahan myös vaatteiden muodot ovat oleellisia, ja laskosten suunnat tukevat liikettä. Tekniikkana ensin lyijykynä ja liidut, myöhemmin siirryimme varsinkin tutkielmissa myös värillisiin töihin. Varjokaan ei ole välttämättä musta tai harmaa.

Sain keskittyä käsivarapiirustuksen opettamiseen, sillä kuvankäsittelykoneohjelmia hallitsevat kollegani opettivat tuota sorminäppäryyttä tarvittavaa taitoa omilla tunneillaan. Kuulin tosin mieltä hivelevän kommentin kerran kollegaltani. kun hän totesi, että opiskelijat ovat  minun tunneillani paljon rauhallisempia, ja tuntuvat todella keskittyvän piirtämiseen.

Värisommittelussa pyrin aina siihen, että kontrasteja tai harmonioita yhdistettiin käytäntöön, vaikkapa levynkannen suunnittelussa. Teorioista ja niiden nimistä ei ole mitään hyötyä, jos niitä ei osaa soveltaa. Samoin värien psykologiaan syvennyimme. Aiheesta on hyviä saksankielisiä kirjojakin.

Varsinaista opettajan pätevyyttä minulla ei ollut koulutukseni kautta, mutta "pätevyyteni" tai taitoni testattiin kyllä. Minunlaisteni tuntiopettajien opetusta kävi seuraamassa rehtori ainakin joka toinen vuosi. Tämä tapahtui aina etukäteen ilmoittamatta. Lisäksi paikallisen opetushallituksen tarkastaja teki suuremman tarkastuksen, johon sai erikseen valmistautua. Hän oli läsnä tunnilla rehtorin kanssa. Näissä tilanteissa tarkkailtiin opettajan ja oppilaan vuorovaikutusta, erilaisten laitteiden käyttöä opetuksessa sekä tapaa, jolla tunnin sisällön tärkeimpiä kohtia otettiin esille. Tarkastusta seurasi kahdenkeskinen palautekeskustelu, joka antoikin minulle rohkeutta ja itsetuntoa jatkaa opettajana.

Kun Pisa-tutkimusten tuloksia alettiin julkaista, sain yhtäkkiä lisää kunnioitusta, vaikka en ollutkaan ammattipedagogi. Riitti, että olen suomalainen.

Jossain vaiheessa otin oma-aloitteisesti perinteisellä kirjeellä yhteyttä Tuusulassa olevaan Pekka Halosen akatemiaan, jonka filosofia tuntui sen perusteella, mitä suomalaisista lehdistä luin, sympaattiselta ja omalta. Ehdotin jonkinlaista yhteistyötä tai edes ajatustenvaihtoa Münchenin oppilaitoksemme kanssa.

Tästä yhteistyöstä, joka paisuikin heti isommaksi projektiksi, kerron lisää ensi kerralla.

Aurinkoa

Kerroin edellisessä kirjoituksessani siitä, kuinka alaluokilla opettajani osasi olla innostava. Saimme piirtää valtavat määrät ja kehittää alitajuisesti muoto- ja värisilmää sekä mielikuvitusta. Koin koulunkäynnin silloin pelkästään innostavana asiana. Ja se oli sentään 60-lukua.

Jouduin siirtymään sittemmin kolmannelle luokalle toiseen kouluun. Pelkkä vieraaseen ympäristöön totuttautuminen on lapselle iso asia.

Sitten tuli piirustustunti. Lempiaiheeni. Meidän piti piirtää oma koti. Käytössä olivat edelleen muistaakseni "sakurat". Innokkaana piirsin kotitaloamme, kuvassa sininen taivas ja piirsin myös auringon paistavan kauniin keltaisena. Olin positiivinen lapsi, ja mielestäni aurinko paistoi aina, tai vähintään toivoin sen paistavan.

Järkytyin, kun opettaja pysähtyi kohdalleni ja tokaisi: "Aurinko. Ei sinun iässäsi enää piirretä aurinkoa."

Olin 3-luokan alkaessa kahdeksanvuotias, koska olen syntynyt vasta joulukuussa. Opettajan sana oli silloin laki.

Liekö kommentteja tullut lisääkin, sillä sama opettaja pysyi meillä neljä vuotta ja opetti melkein kaikkia aineita paitsi käsitöitä ja uskontoa. Ainakin minun piirustukseni muuttuivat hailakammiksi, vaikkakin uskalsin joskus vielä tehdä annetun aiheen pohjalta melko luovia kuvia. Kyse ei tosin varmaan ollut uskalluksesta, vaan siitä miten ihan luonnollisesti koin annetun aiheen.

Muistan kun meidän piti piirtää opettajan lukeman sadun perusteella kuva linnasta. Sadussa oli uhkaava tunnelma, korppeineen ja hämähäkinverkkoineen. Kaikki piirsivät pulleita sympaattisia ruskeita samannäköisiä tornitaloja - katsoivat varmaan toisiltaan. Minun linnani oli ihan erinäköinen; karmiininpunatorninen ja kylmänharmaa korppeja ja hämähäkinseittejä unohtamatta. Koin sen sadun tunnelman niin elävänä.

Piirustukset laitettiin sitten vierekkäin seinälle, ja opettaja valikoi mielestään parhaat. Kaikki samannäköiset ruskeat tornit pääsivät hänen suosikeikseen. Joku luokasta uskalsi ehdottaa minun piirustustani. Siihen opettaja sanoi kylmän lyhyesti vain "Ei".

Jokainen päästelee joskus tahtomattaan sammakoita suustaan, mutta opettajalla on sentään pedagogin koulutus, jossa häntä valmistellaan rohkaisemaan, ja opastamaan lapsia löytämään omintakeisiakin ratkaisuja.

Ja jos joku haluaa piirtää aurinkoja vaikka koko elämänsä ajan, niin onko se väärin?  
Onko se muka sallittua vain seitsenvuotiaaksi asti? Onko se "maan tapa", niinkuin liian usein kuulee liian useassa muussakin yhteydessä?