Piirtämisen ilo

Katselin vanhoja piirustuslehtiöitäni ja samalla muistelin aikaani opettajana Münchenissä, matkoja, retkiä ja montaa muuta vuosien takaista hetkeä.

Piirustukset, jotka ovat lehtiöissä ja kirjoissa tallella, ovat kuin päiväkirjoja.

Näitä Münchenin Hofgartenin suihkulähteitä piirtäessäni mieleen painuivat myös se veden solina, lämpimät aurinkoiset kesäpäivät ja kauniit istutukset puistossa. Tuolla kävin läpi joskus oppilaiden kirjallisia töitä puiston penkillä istuen.

Sidoin koulumme kirjansitomossa myös omia piirustuskirjoja, ja kuvitin kannet.

Huomasin harmikseni, etten tule nykyään noin säännöllisesti piirtäneeksi, vaikka materiaalia minulla kyllä on tarpeeksi. Kun olin aiheesta kiinnostuneiden ihmisten ympäröimä ja nuorten innokkaasti opiskelevien jopa ihailema, innostus tarttui molemmin puolin ja piirustuksia kertyi kuin itsestään ja käsiala kehittyi.

Opettaessani annoin myös työrauhaa sillä tavalla, että tein skitsejä ympärilläni olevista ihmisistä. Samalla opiskelijat luottivat minuun, koska näkivät minun olevan sanojeni takana. Saksassa palautettakin annettiin puolin ja toisin.

Nyt, kun opetan enää satunnaisesti, kaipaan sitä ilmapiiriä, joka tunneiltani jäi jopa vapaa-aikaan. Monena viikonloppuna läksin ulos puistoihin piirtämään kaikkea mikä tuntui hyvältä. Sateisena päivänä saatoin piirtää vaikkapa pöydälle kasaantuneita irtotavaroita.

Tutkielmien tekemisessä on myös se hyvä puoli, että mieli rauhoittuu ja keskittymiskyky paranee. Nopeat kännykkäkuvat eivät korvaa sitä. Joskus aloittaminen tuntuu hankalalta. Ei se aina suju. Silti olen pyrkinyt piirtämään vaikka pienelle suttupaperille jotain. En ole niin sankarillinen, että voisin väittää piirtäväni päivittäin, mutta kyllä ainakin haluaisin. 

Ilmapiiri ei aina ole otollinen, jotta piirtäminen sujuisi aina yhtä helpon tuntuisesti. Joskus se on jopa erittäin vaikeaa. Koska olen myös riippuvainen siitä mitä havaitsen ympärilläni, se vie keskittymiskykyä huonompaan suuntaan. Jos kaikki kaunis vanha on purettu pois, lehdet ja TV pauhaavat soteuudistuksista ja työttömyyskarensseista enemmän kuin taiteesta ja kulttuurista yleensä, niin ahdistus kyllä lisääntyy. Virkamiesmäisellä ajattelulla ja voiton maksimoinnilla sanellaan mikä on elämässä tärkeää.

Myös liiallinen digitaalisuuden ihannointi kismittää minua. Kopsataan Pinterestistä kaikki vaan, eikä siinä tarvita edes erityistä keskittymistä. Tällainen kokonaisten kuvien vieminen ja kopioiminen ideoita varten on kuitenkin pinnallista. Tietääkö kopioija miksi suunnittelija on valinnut juuri tietyt väriyhdistelmät? Miksi juuri sellainen tekniikka tai valaistus? Joku muu on alunperin pohtinut näitä asioita tarkkaan tietynlaista tarkoitusta varten. Sitä kannattaa miettiä.

Käsityön ja kaiken käsillä tekemisen ystävänä olen kiinnittänyt huomiota myös siihen, että aika piiloon mediat ovat jättäneet seuraavan tapahtuman: Lahdessa on ratkottu juuri sitkeää tietokoneviruksen aiheuttamaa ongelmaa, joka on aiheuttanut julkisten palveluiden jämähtämistä. Kirjastot sekä terveys- ja sosiaalipalvelut ovat olleet jumissa, koska koneet on pitänyt eristää ja nyt jonotetaan reseptejäkin kuin ennen vanhaan luukulla. Mitä jos tuollainen ongelma, jota muuten on pidetty aika lailla pimennossa muulta Suomelta, leviäisikin maailmanlaajuiseksi? Olemme jo liian riippuvaisia digitaalisista välineistä.

Jossain tieteellisissä tutkimuksissa on taas kerran todettu, että muistiinpanojen tekeminen piirtämällä tukee muistamista erittäin tehokkaasti. Muistiinpanopiirroksen ei tarvitse olla korkealaatuinen, ihan tikku-ukkotyyli riittää. Tämä onkin hyvä tapa tulla piirtäneeksi jopa päivittäin.

Vaikka minua pidettäisi vanhanaikaisena, pysyn kannassani: Piirustuksella on mittaamattoman suuri henkinen ja materiaalinen arvo. Enkä edes häpeä olla sitä mieltä. Semmoinen virus saisi levitä laajemmallekin.

Opettajana Saksassa, osa 2.

Ei pelkkää piirustusta

Pitkä sijaisuuteni piirustusaineiden opettajana muuttui sittemmin tuntiopettajan toimeksi. Sain lisäksi tehdä sijaisuuksia värisommittelun, tekstauksen ja graafisen suunnittelun tunneilla, joten opetuksen viikkotunteja alkoi kertyä vuosi vuodelta enemmän. Lopuksi olin täysipäiväinen tuntiopettaja, 1. vuosikurssin luokanvalvoja, pääsykoevastaava, kansainvälisen oppilas- ja opettajavaihdon koordinaattori ja vastuullani olivat myös koulumme kopiokoneista, koulutarvikkeista ja tulostusmateriaaleista huolehtiminen eli tarvike- ja huoltotilaukset ja muut.

Piirustustunnit, joita oli jokaiselle kolmelle vuosikurssille 4 viikkotuntia, suunnittelin mahdollisimman käytännönläheisiksi. Opiskelijani eivät valmistuneet vapaiksi taiteilijoiksi, vaan piirustustaidon tuli hyödyttää heitä myös kuvien muokkauksessa tietotekniikan avulla.

Koneella ei voi tehdä mielestäni vakuuttavaa työtä, jos ei ole ensin tutustunut erilaisten kynien, siveltimien, papereiden ja kartonkien käyttäytymiseen "oikeassa" piirtämistilanteessa, siis käsivarapiirtämiseen. Ihmisen tulee rauhoittua tutkielmien parissa ilman sähköistä surinaa.

Ensimmäisen vuoden piirustustunnit kuluivat tutkielmien teossa ja elävän mallin mittasuhteiden opettelussa. Elävää mallia piirsimme sekä puetun että alastoman mallin kanssa. Ihmisiä luonnostellessahan myös vaatteiden muodot ovat oleellisia, ja laskosten suunnat tukevat liikettä. Tekniikkana ensin lyijykynä ja liidut, myöhemmin siirryimme varsinkin tutkielmissa myös värillisiin töihin. Varjokaan ei ole välttämättä musta tai harmaa.

Sain keskittyä käsivarapiirustuksen opettamiseen, sillä kuvankäsittelykoneohjelmia hallitsevat kollegani opettivat tuota sorminäppäryyttä tarvittavaa taitoa omilla tunneillaan. Kuulin tosin mieltä hivelevän kommentin kerran kollegaltani. kun hän totesi, että opiskelijat ovat  minun tunneillani paljon rauhallisempia, ja tuntuvat todella keskittyvän piirtämiseen.

Värisommittelussa pyrin aina siihen, että kontrasteja tai harmonioita yhdistettiin käytäntöön, vaikkapa levynkannen suunnittelussa. Teorioista ja niiden nimistä ei ole mitään hyötyä, jos niitä ei osaa soveltaa. Samoin värien psykologiaan syvennyimme. Aiheesta on hyviä saksankielisiä kirjojakin.

Varsinaista opettajan pätevyyttä minulla ei ollut koulutukseni kautta, mutta "pätevyyteni" tai taitoni testattiin kyllä. Minunlaisteni tuntiopettajien opetusta kävi seuraamassa rehtori ainakin joka toinen vuosi. Tämä tapahtui aina etukäteen ilmoittamatta. Lisäksi paikallisen opetushallituksen tarkastaja teki suuremman tarkastuksen, johon sai erikseen valmistautua. Hän oli läsnä tunnilla rehtorin kanssa. Näissä tilanteissa tarkkailtiin opettajan ja oppilaan vuorovaikutusta, erilaisten laitteiden käyttöä opetuksessa sekä tapaa, jolla tunnin sisällön tärkeimpiä kohtia otettiin esille. Tarkastusta seurasi kahdenkeskinen palautekeskustelu, joka antoikin minulle rohkeutta ja itsetuntoa jatkaa opettajana.

Kun Pisa-tutkimusten tuloksia alettiin julkaista, sain yhtäkkiä lisää kunnioitusta, vaikka en ollutkaan ammattipedagogi. Riitti, että olen suomalainen.

Jossain vaiheessa otin oma-aloitteisesti perinteisellä kirjeellä yhteyttä Tuusulassa olevaan Pekka Halosen akatemiaan, jonka filosofia tuntui sen perusteella, mitä suomalaisista lehdistä luin, sympaattiselta ja omalta. Ehdotin jonkinlaista yhteistyötä tai edes ajatustenvaihtoa Münchenin oppilaitoksemme kanssa.

Tästä yhteistyöstä, joka paisuikin heti isommaksi projektiksi, kerron lisää ensi kerralla.

Opettajana Saksassa, osa 1.

Pomona luokkahuoneessa

Muistelenpa tässä vuosiani Saksan Münchenissä, jossa opetin vuodesta 1993 vuoteen 2006 graafisiksi suunnittelijoiksi valmistuvia nuoria kaupungin omistamassa opistotasoisessa oppilaitoksessa. Ajattelin, että tästä voisi olla jotain hyötyä ulkomaille opiskelija- tai opettajavaihtoon meneville.

Työpaikan kyseisessä koulussa, silloiselta nimeltään Berufsfachschule für Grafik und Werbung, sain sattuman kautta. Olin muuttanut Saksaan mieheni luo Helsingistä, jossa olin ollut mainostoimistossa AD:nä. Olin leipääntynyt mainosmaailmaan, ja mieleni teki kokeilla opettamista, joka oli aina kiinnostanut minua. Uudet työtoverit usein sanoivat, että osaan niin hyvin perehdyttää ja selittää selkeästi ja ymmärrettävästi asioita.

Münchenin kaupungilla oli silloin kaksi ammatillista oppilaitosta, jossa voi opiskella graafista suunnittelua: muotiin painottunut Deutsche Meisterschule für Mode, jossa itsekin aikoinaan olin opiskellut, ja tämä alussa mainittu, jonka rehtoriin otin yhteyttä. Olin käynyt siellä opiskeluaikoinani valokuvauksen tunneilla, joten ainakin rakennus oli tuttu.

Sattumoisin sillä hetkellä piirustusaineita opettava kollega oli joutunut pitkälle sairaslomalle, ja sainkin sijaisuuden. Rehtori piti nimittäin tärkeänä käytännön kokemusta mainosalalta. Niinpä kahden viikon sisällä ensiesittäytymisestäni olin jo uudessa työssäni.

Opiskelijat olivat tiukan valintaprosessin läpäisseitä lahjakkaita nuoria.
Alkuun minun piti totutella siihen, että kaikkia, siis myös opiskelijoita teititellään. Opiskelijat puhuttelivat minua aina aloittamalla "Frau Nahirnyj, können Sie bitte...". - Mitä ihanaa kohteliaisuutta! Ainoa myönnytys tuohon teitittelyyn oli, että opiskelijan etunimeä voi käyttää halutessaan tyyliin "Susanne, Sie sind heute..."

Yksi ihmetys alussa oli myös, että teoriatunnilla kesken luennon yksi jos toinenkin näistä kohteliaista kurinalaisista ihmisistä saattoi poistua mitään sanomatta ja tulla hetken kuluttua takaisin. Selvisi, että opiskelijat käyvät vessassa. Siis taukoja ei yleisesti käytetä vessakäynteihin, vaan asia toimitetaan silloin kun rakossa siltä tuntuu, mieluiten kesken tunnin. Sen sijaan kellekään ei tullut mieleensäkään räpeltää kännykkää saatikka puhua siihen tunnin aikana. Koulussa oli selvä sääntö, että tunneilla ei käytetä kännykkää, ja sitä ei edes kukaan ihmetellyt.

Palautteen antaminen, siis todellakin myös positiivisen, oli arkipäivää. Yhtä lailla kuin itse annoin palautetta opiskelijoiden töistä tai työtavasta, sain itsekin kommentteja ja ihania kiitoksia, joskus kukkienkin muodossa. Kaikesta keskusteltiin, yksittäiset persoonat joskus tulisestikin, varsinkin jos kyse oli tyytymättömyydestä antamaani numeroon.

Vanhemmat kollegani opettivat minua heti alkuun: "Muista, että sinä olet pomo luokkahuoneessa". Hierarkia ja sen kunnioittaminen on saksalaisessa yhteiskunnassa ja työelämässä arkipäivää ja jokaisen tiedostama. Se kyllä helpotti usein omaa asemaani, koska opiskelijatkin tiesivät tietyt rajat, joita ei ylitetty. Ilmassa oli terve kunnioitus vanhempaa ja kokeneempaa ihmistä kohtaan, eivätkä kiivaimmatkaan väittelyt menneet koskaan henkilökohtaisuuksiin. Mielipiteitä sanottiin puolin ja toisin, asioista keskusteltiin. Sen sijaan esimiehelle ei saanut esittää kritiikkiä tai joissakin tapauksissa tehdä edes parantavaa ehdotusta, jos sitä ei oltu erikseen pyydetty. Suomessa kun olin tottunut siihen, että pomoni oli kiitollinen parannusehdotuksista. Taustalla koulussamme vallinneesta hierarkiasta oli virkamiesten suuri osuus henkilökunnasta. Viran saaneet opettajat olivat systeemissä "korkea-arvoisempia" kuin me toimihenkilöt ja tuntiopettajat.
 
Minä en ulkomaalaisena, vaikkakin EU-maasta, olisi Saksassa saanut koskaan virka-asemaa. Virka olisi merkinnyt huomattavasti paksumpaa palkkapussia sekä vähemmän opetustunteja. Eipä se silti minua vaivannut, sillä tykkäsin opettaa.

Tauot tai välitunnit kuluivat lähinnä tuntien valmisteluun, sillä koulumme kanslistit tekivät puolipäiväistä paperityötä, vahtimestari delegoi mittavaan rakennukseen liittyviä korjaustoimenpiteitä, ja hänen vaimonsa ylläpiti koulun kanttiinia, jossa hän myi täytettyjä sämpylöitä ja niitä kuuluisia lihaisia makkaroita.

Jos siis tarvitsin opetuksessani jotain laitteita tai materiaaleja, ne tuli hakea ja palauttaa itse välitunnin aikana.  Ja välimatkat tuossa rakennuksessa olivat valtavia. Jos tauko ei kulunut noissa merkeissä, tapasin usein virkamieskollegani keskustelemassa palkkaluokistaan ja eläkesuunnitelmistaan. Varsinkin alkuaikoina tuo oli silmiinpistävää, sitten siihen tottui.

Opettajankokoukset pidettiin illalla tai viikonloppuna. Kokouksia oli paljon, sillä keskustelevassa kulttuurissa jokainen halusi tuoda mielipiteensä ilmi.

Kuulakärkikynät, muistiinpanopaperit, omat piirustustarvikkeeni opetukseen, kaikki piti hankkia itse ja maksaa omasta pussista. Olimmekin innostuneita, kun Suomesta tuli kollegoita tapaamiseen, jossa suunnittelimme tulevaa opettaja- ja oppilasvaihtoa. Suomalaisilta sai ilmaisia kuulakärkikyniä!

Opiskelijavaihdosta, opetuksen sisällöistä ja muusta ensi kerralla.