Junk journal, osa 2

Löysin vanhan kirjepaperikansion, jonka huomasin sopivan hyvin junk journal -tarkoituksiini eli peräti kahden kollaasikirjan kansiksi.

Tässä olivat jo taitokset valmiina. Leikkasin keskeltä pahvin poikki ja huomasin, että lisämateriaalina ovat vielä nuo nauhatkin mukana - ja toisessa jopa sinetti.

Sitten leikkasin varastossani olevia papereita sisäsivuiksi taas ihan vain saksilla.
Jäljessä saa olla taiteellista vapautta ja rosoisuutta.

Sivumateriaalina käytin tässä jämäpaloja kuten mustaa sävypaperia, ruskeaa kirjekuoripaperia sekä lahjapussia (tuo kirjava). Myös kakkupaperi on hyvä.

Minä teen näitä esimerkkejä kurssia varten, joten käytän eri teemoja, mutta periaatteessa kun aloittaa junk journalin tekoa, niin on hyvä miettiä vähän johdonmukaista teemaa ja värimaailmaa. Siten oma sommittelutaito kehittyy paremmin.

Tässä yllä on yksi aukeama, jossa on liimattu lahjapussipaperin päälle pala sisustuslehden sivua, kankaista koristenauhaa, kakkupaperin melkein roskiin joutunut palanen ja lasten tietokirjasta ääriviivoja myöten leikattu kuvitus. Tuo perhonen on kiva sattuma, se oli jo valmiiksi lehden sivulla.

Saatan tähänkin lisätä joskus jonkun sopivan mietelauseen ja ehkä muutakin. Usein käy myös niin, että sivu täydentyy ajan myötä, kun sopivaa materiaalia löytyy. Sitäpaitsi tätä kirjaa en ole vielä edes sitonut valmiiksi. Siinäkin on vaihtoehtoja: Joko tehdä sivut valmiiksi ja ommella yhteen tai ommella sivut ja liimailla myöhemmin materiaalia.

Seuraavaksi teen sivuja, joissa on ommelta, tikkausta, vesivärejä ja muuta hauskaa.

Wellamo-opiston syksyn ja kevään 2019-20 kurssit on nyt julkaistu netissä. Ilmoittautuminen alkaa elokuussa, mutta tästä linkistä pääset klikkaamalla tutustumaan minun junk journal -kurssini tietoihin: 
https://opistopalvelut.fi/wellamo-opisto/search.php?l=fi&search=junk+journal

Junk journal - koukuttavaa sommittelua

Jos sinua, lukijani, kiinnostaa kehittää sommittelutaitojasi ja värisilmääsi, niin nyt siihen tulee yksi mahdollisuus lisää. Kerronpa tässä uudesta lyhytkurssistani, jota valmistelen Lahteen Wellamo-opistoon.

Junk journal eli suoraan suomennettuna roskalehti on oikeastaan melko vanha harrastus, josta on kehittynyt vuosien myötä oikea taidemuoto. Muita nätimpiäkin nimityksiä tälle harrastukselle on, kuten collagejournal ja artjournal tai ihan suomeksi kollaasikirja.

Itse liimailin teini-ikäisenä monia vuosia sitten vanhentuneen taskukalenterin sivuille erilaisia kollaaseja ja lisäsin niihin käsin kirjoitettua tekstiä.
Ehkä se kehitti aikoinaan visuaalisia taitojani.

Maailmanlaajuisesti tämä harrastus on levinnyt ihan uusiin mittoihin. Ja mikä onkaan paras tapa hyödyntää vanhoja repsahtaneita kuvakirjoja, postimerkkejä, lahjapaperinpaloja, nauhanpätkiä, nappeja ja muuta kuin sommitella niistä jotain uutta mielenkiintoista matka-, resepti-, idea- tai muuten vain katselukirjaksi.

Kaikki pikkusälä pääsee uuteen käyttöön

Nyt kannattaa miettiä uudelleen, mitä kannattaa heittää pois tai mitä säilyttää, sillä junk journal -harrastuksessa melkein kaikkea mahdollista voi hyödyntää:

Pitsiä, nauhaa, vanhoja postikortteja, postimerkkejä, kuvakirjoja, kuulto- ja millimetripaperia, nuottivihkoja...

...kiiltokuvia, leimasimia, helmiä, karttakirjan sivuja, koristenauhaa...

...vanhoja aikakausilehtiä, runokirjoja, höyheniä, kakkupaperia, pääsylippuja, nappeja ja lukuisia muita pieniä ja isompia arvokkaita tai hyödyttömiltä tuntuneita nuhruisiakin pikkupalasia, jotka pääsevät viimein mielekkääseen käyttöön.

Ensi kerralla näytän omia versioitani aiheesta.

Tässä on hiukan ennakkotietoa kurssistani: Kolme iltaa Lahdessa Aikuiskoulutuskeskuksessa lokakuussa 2019. Ilmoittautuminen alkaa elokuun 13. päivä.

(Korjattu: Kolme iltaa Wellamo-opistossa)

Tosi-TV:tä, mutta kunnollista!

Miksiköhän TV:stä tulee enää niin vähän hyödyllisiä tosi-TV-ohjelmia? Yliopiston eläinsairaala tuntuu olevan ainoa valistava ja samalla mielenkiintoinen. Onhan jokunen remontti-, kokki- tai kakkusarjakin hyvin tehty, mutta sitä lajia TV:ssä on jo ihan liikaa.

Voi mikä riemu monelle uudelle käsityön harrastajalle olisi ompeluohjelma! Opetettaisi kaavoista lähtien ompelemaan pusero, housut, hame ja vaikka mitä hattuja ja laukkuja. Ei tehtäisi ongelmajätettä, vaan sitä mitä ihmiset oikeasti tarvitsevat. Neuvottaisi housunlahkeiden pidennys tai vyötärönauhan levennys.

Muistan lapsena, kun katsoin ihastuksellla "Tänään kotona" -ohjelmaa, jossa Kyllikki Stenroos (sittemmin Virolainen) esitteli muiden ohjelmassa esiintyvien asiantuntijoiden kanssa erilaisia kädentaitoja ja keittiötöihin liittyviä niksejä. Pihaleikeissä matkimme näitä etsien sopivia korvikkeita vaikka voikukan lehdistä ja kivistä.

Toinen ihastuttanut ohjelma oli liikenneopettaja Ensio Itkosen liikennevalistussarja. Muistan itsekin monet liikennesäännöt, joita hän piirsi fläppitaululle ja esimerkkejä näytettiin toki myös oikeasta liikennetilanteesta. Lisämausteen ohjelman kiinnostavuuteen antoi tietenkin Ension huumori ja innostava puhetapa.

Viime aikoina autoiluun liittyvät ohjelmat ovat olleet tosikkomaisen kuskin kertomusta markkinoille tulleen uutuuden ominaisuuksista eli käytännössä pitkittynyt automainos tai maamme huonoiten ajavien kuskien törttöilyn seuraamista.
Kun katsoo mitä väittelyitä netissä on autoilun säännöistä, kunnollinen ohjelmasarja tieliikennelain soveltamisesta käytännössä olisi paikallaan.

Maailma on täynnä hyödyllisiä ja opettavaisia asioita, jotka taatusti kiinnostaisivat ja avartaisivat TV-katsojienkin mieltä. Eikä niiden höysteenä tarvitse aina olla jokin kilpailu.

Miksei vaikkapa värien sommittelemisesta voisi tehdä mielenkiintoista
ja käytännönläheistä TV-ohjelmaa?

Sen sijaan meitä "sivistetään" ja houkutellaan katsomaan toisten ihmisten yksityiselämää ja noloja tilanteita. Ainakin mitä mainoskatkojen perusteella olen nähnyt. Elämässä pitäisi oppia koko ajan jotain uutta. Mitä opeteltavaa toisten huonoissa juoma-. syömä- tai ajotavoissa on? Tirkistelyltä se enemmänkin vaikuttaa.

Pareja vietellään pettämään toisiaan enemmän kuin yhdessä TV-sarjassa. On ohjelmasarjoja, joissa kaksinnaimista harrastavia mormoneja sievistellään käyttämällä sanaa "sisarvaimo". Enemmän kuin liikaa rasvaruokaa syöneet ihmiset kehuvat häpeävänsä vartaloaan, mutta tuovat ruudusta vyöryvät läskinsä miljoonille katsottavaksi. Ohjelmien esiintyjät toivovat tietenkin itselleen enemmän instagram-seuraajia ja muuta rahallista hyötyä.

Mieleeni muistuu tässä lopuksi aikoinaan Saksassa näkemäni amerikkalainen ohjelmasarja, josta tuli taideopiskelijoiden megasuosikki: Taidemaalari Bob Ross puhui rauhallisella ystävällisellä äänellä ja maalasi lähetyksen aikana aina yhden maisemataulun valmiiksi neuvoen mitä värisävyä hän käytti ja mitä siveltimiä kulloinkin. Lopputulokset olivat lähinnä kitschiä, mutta silti hyvin opettavaisia.

Koska taiteen tekemisestä on tullut niin vapaata, monelle opiskelijalle oli jäänyt epäselväksi puhtaasti teknisiä öljymaalaukseen liittyviä asioita, joita tämä Bob Ross ikäänkuin vaivihkaa maalatessaan neuvoi, vaikka aiheet olivatkin hyvin perinteisiä ja sovinnaisia. Aina yhden jakson katsottuani minullekin jäi hyvä rentoutunut olo. Tottakai Bob Ross toi myyntiin omaa nimeään kantavia laadukkaita maalaustarvikkeita, mutta sehän oli hyödyllinen lisä myös niiden käyttäjille. Netissä näitä ihania jaksoja on muuten katsottavissa edelleen nimellä "The Joy of Painting".

Euroviisua

Eilen oli euroviisujen finaali. Voittaja on aina arvoitus, eikä noissa kisoissa menestymättä jääminen ole missään nimessä noloa. "Menestyminen" siellä riippuu niin monesta muusta tekijästä kuin esiintyjien ja säveltäjien ammattitaidosta. Nuotin vierestä laulaneetkin ovat päässeet noissa kisoissa usein pitkälle.

Muistan Münchenin opiskeluajoilta Riki Sorsan Reggae Okei -kappaleen, joka ei kummemmin menestynyt euroviisuissa. Silti kuulin sattumalta katukeskustelussa, kuinka nuoret miehet kehuivat vuolaasti Suomen kappaletta jälkeenpäin. 

Puuttumatta sävellysten laatuun ihmettelen, miksi Daruden ja Rejmanin kolmen kappaleen joukosta  viisuihin valittaessa käytettiin osaksi kansainvälistä ammattilaisraatia. Miksi he äänestäisivät juuri parhaan kappaleen oman kilpailijamaansa valikoimasta? Sehän olisi pois heidän maidensa esityksiltä. Luulisi kotimaisten musiikin ammattilaisten omaavan sen verran kansainvälistä kokemusta, että he pystyvät arvioimaan kappaleita laajemminkin.
Nähtiinhän tuo ammattijuryjen tasapuolisuus finaalissa, jossa he jakoivat naapurimailleen anteliaasti pisteitä laadusta huolimatta.

Niin kauan olen asunut muilla mailla, että en luottaisi moiseen menetelmään. Aina katsotaan onko oma lehmä ojassa. Kaikki muu olettamus on naiivia. Muut osaavat sen omista huolehtimisen paremmin.

Hienoa Darudelta, Sebastian Rejmanilta ja koko tiimiltä Yle mukaan lukien, että valittu kappale esitettiin mitä huikeimmalla ammattitaidolla, vaikka omasta mielestäni kolmen kappaleen valikoimassa olisi ollut parempikin vaihtoehto. Semifinaalin esityksen kameratyöskentely, joka ei varmaan ollut heidän käsissään, ei tosin antanut mielestäni ihan oikeutta muiden vaivannäölle. Noita komeita miehiä olisi katsellut enemmänkin lähikuvassa.

Joku moitti Suomen esitystä vanhanaikaiseksi. Mitä modernia oli monessa diskohittimäisessä finaaliin päässeessä humpassa taustatanssijoineen? Tai naisten oikeuksia käsittelevässä hymnissä?

Ollaan omien puolella. Ne toiset huolehtivat niistä muista. Valtteri Bottaskin antoi palaa ja suolsi "jotain" arvostelijoilleen, kun voitti  tänä vuonna formuloissa heti ensimmäisessä osakilpailussa. Vaikken ole innokas moottoriurheilun seuraaja, en menisi moittimaan miestä silloin kun hän ei voita, sillä suureksi osaksi hänkin joutui ilman omaa syytään joustamaan. Jokainen kohtaa epäonnistumisia. Elämän tarkoitus ei ole lannistaa, vaan tukea kanssaihmisiä.

Darude ja Sebastian Rejman tekivät kaikkensa ja parhaansa esittäessään Look Away -kappaleensa.  Ammattilaiset toimivat niin. Lopputulos oli muiden kiemuroiden tulos.

Lauloikohan Madonna muuten jotenkin epävireisesti Like a Prayer -kappaleensa, vai oliko korvissani vikaa?

Bonuksia piisaa

Nyt kun joudun pitämään taukoa kaikesta silmää rasittavasta puuhasta verkkokalvon leikkauksen jälkeen, niin tottakai mieleeni juolahtaa jatkuvasti kaikenlaista kirjoittamisen arvoista asiaa.

Yksi kuohahduksen aihe oli se, kun luin paikallisesta lehdestämme, kuinka paljon kaupunkimme omistuksessa olevien yritysten johtajat saivat bonusta viime vuonna tehdyn työn perusteella. Siis korkean palkan lisäksi heille maksettiin lisärahaa siitä, että hoitivat hommansa niinkuin keneltä tahansa työntekijältä normaalisti odotetaan!

Kaunis kaupunkimme Vesijärven rannalla.

Lahden Talojen toimitusjohtaja on yksi näiden palkkioiden saajista. Olikohan takana vuokrien jokavuotisen korotuksen onnistuminen ja asiakkaista eli asukkaista sekä rakennuksista vähemmän huolehtiminen? Tältä se kyseisen yrityksen maksavana asiakkaana minusta tuntuu.

Sähkön siirtohinnatkin ovat nousseet reippaasti. Ja kas, kaupunkimme energiayhtiön toimitusjohtajalle napsahti bonuspalkkio.

Muutenkaan ei työmoraali ole ammatista riippumatta enää asia, johon monikaan haluaa panostaa. Pääasia, että palkka juoksee ja niin sanottuna vapaamatkustajana on helppo olla, kun ei johtokaan tunnu välittävän siitä, mitä muut tekevät.

Asioista ja ihmisistä huolehtiminen ei tunnu olevan päivän sana.

Entä pääsiäinen?

Kevät on aina ollut lempivuodenaikani, koska keväällä kaikki tuntuu olevan vielä edessä päin.

Pääsiäinen on siksi minulle mieleinen kevään juhla. Vaikka säälin kovasti lapsena Jeesusta (miten ihmeessä niin oikeudenmukainen ihminen haukutaan ja lävistetään nauloilla, ajattelin), en puutu tässä pääsiäisen uskonnolliseen puoleen, vaan keskityn enemmän ulkoisiin asioihin. Muuhun ei yleissivistykseni riitä.

Viime aikoina olen maalannut pääsiäismunia, suunnitellut ja tehnyt uniikkeja pääsiäiskortteja sekä valmistellut virpovitsoja. Kävin jopa virpomassa. Rairuohokin on kasvamassa.

Yrittäjänä tietenkin olisin iloinen, jos tekemiäni kortteja ja maalaamiani pääsiäismuniani myös ostettaisi. Mistäpä sitä muuten elantoa saisi! Olen kuitenkin huomannut, että esimerkiksi kortteja Suomessa ei enää juurikaan lähetetä joulun aikaa lukuunottamatta. Surullista.

Ylläolevissa kuvissa näkyy tämänvuotisia pääsiäisaiheitani. Kansallispuvut ovat olleet pitkään suosikkini kuva-aiheena.  - Miksipä en siis maalaisi niitä myös hanhenmuniin!

Toivoisin, että tuo uniikkien taiteellisten pääsiäismunien keräily tulisi Suomessakin suositummaksi, sillä sekin on kaunista kulttuuria.

Pitkään Keski-Euroopassa asuneena tiedän, kuinka pääsiäistä juhlitaan siellä yhtä suuresti kuin joulua. Pääsiäismarkkinoita on monella pienelläkin paikkakunnalla, ja niissä suurin mielenkiinto kohdistuu erilaisiin taidokkaasti koristelluihin pääsiäismuniin ja kransseihin ja kukka-asetelmiin.

Saksalaiset ystäväni, jotka saattavat unohtaa joulukortin lähettämisen viime tippaan eli jopa loppiaisen aikoihin, eivät laiminlyö pääsiäistä missään tapauksessa. Jopa ateistiksi luokittelemani henkilöt pitävät pääsiäispostin ajallaan toimittamista äärimmäisen tärkeänä. Olen jo nyt, piinaviikon alkuun mennessä, saanut kaksi korttia lisukkeineen Saksasta.

Etelä-Saksan pääsiäismarkkinoilla esimerkiksi tällaiset kranssit ovat suosittuja.
(Kuva: Hilkka Jung)
 

Noita edellä mainitsemiani koristeltuja pääsiäismunia tehdään Saksassa eri tarkoituksiin. Kotona lasten kanssa somistetaan syötäviä kananmunia. Markkinoilta taas ostetaan taiteilijoiden tai harrastajien kauniisti kuvittamia arvokkaita munia. Niitä säilytetään huolella ja otetaan esille joka vuosi ja ripustetaan ulkoa haetuille hiirenkorvia puskeville oksille ihailun kohteeksi tai asetellaan kauniiseen lasikulhoon. Kokoelmaa myös laajennetaan joka vuosi.

Tämäkin kuva on samoilta saksalaisilta pääsiäismarkkinoilta.
Kuvassa oikealla näkyy myös hinnakkaampia taiteilijoiden maalaamia keräilymunia.
(Kuva: Hilkka Jung)
 

Pieniä suklaamunia, joissa on erilaisia herkullisia täytteitä, ostetaan runsaat määrät. Yllätysmunia, jotka täällä Suomessa ovat yleisiä, ei Saksassa niinkään hankita pääsiäiseksi, vaan ne ovat kokovuotisia keräilijöiden mielenkiinnon kohteita muovisine sisuksineen. Pääsiäispäivän mukava perinne on suklaamunien etsiminen puutarhassa. Lapset etsivät ja aikuiset antavat vinkkejä minne suuntaan kannattaa askeltaa korin kanssa. Virpomisperinnettähän siellä ei tietenkään ole, joten suklaamunakokoelma karttuu tällä tavalla.

Rairuohoa ei etelämmässä kasvateta. Onhan se ihan loogista, koska maalis-huhtikuussa saattaa olla ajoittain jo kesäisiä lämpötiloja ja ruoho ulkona vihreää.

Ainakin Saksassa on ollut tapana antaa myös pääsiäislahjoja, joka omasta mielestäni tuntui erikoiselta. Lahjat ovat toki pienempiä kuin jouluna. Esimerkiksi huulipuna,  pehmopupu tai pieni kirja olivat tyypillisiä, joista itse kuulin. Mutta kuten ajan henki on, erilaiset aineettomat tai syötävät lahjat ovat myös yleistyneet.

Pääsiäisaterioissa ei ole niin merkittäviä eroja suomalaiseen juhlapöytään verrattuna. Paitsi mämmi.

Kaupalliseksihan moni perinne on muuttunut. Kirkoissa esitettävät Matteus- ja muut passiot kuuluvat monen maan pääsiäisperinteeseen, mutta siitäkään elämyksestä ei voi nauttia ilmaiseksi, ellei tyydy radion tai TV:n mediamaksujemme rahoittamaan tarjontaan. Mutta mitä enää ilmaiseksi saisikaan? Pitäähän tekijöille maksaa ansaittu palkkio.

Onnistuin muuten Münchenin koulussa ihastuttamaan henkilökunnan eräällä suomalaisella pääsiäisperinteellä: Vein höyhenin koristeltuja oksia kansliaan. Siellä moni päivitteli, kuinka ihana ja kaunis perinne se onkaan. Eikä se tule edes kalliiksi!

Karjalaista patsastelua

Karjalaisten vanhempien ja evakkojen lapsena minäkin osallistun nyt Lahtea ravistavaan keskusteluun tänne suunnitellusta evakkopatsaasta.

Karjalaisuus merkitsee minulle kaikkien perinteiden kuten kansallispukujen ja piirakoiden ohella eniten avoimuutta kaikkea uutta kohtaan, toisten ihmisten huomioon ottamista ja mukavaa yhdessäoloa sekä kykyä hyväksyä uudenlainen ympäristö. Ovathan siirtokarjalaiset eli evakot joutuneet sopeutumaan uusiin oloihin enemmän kuin ne, jotka saivat pitää kotinsa sotien aikana ja niiden jälkeen.

Kun Lahden Karjalaseura alkoi omissa oloissaan suunnitella evakkopatsasta Lahteen ja sen pystytyspaikaksi julkista tilaa kaupungissamme, ei varmaan kellään asiasta tietoisella ollut mitään koko patsashanketta vastaan. Ovathan kovia kokeneet ja kaupunkiamme rikastuttaneet evakot tuoneet hämäläiselle kaupungille uutta eloa ja iloa runsain mitoin - puhumattakaan tänne siirtyneistä yrityksistä, jotka ovat rikastuttaneet alueen elinkeinoelämää.

Etelä-Suomen Sanomissa oli sunnuntaina 17.3.2019 mittava nelisivuinen artikkeli, jossa Lahden Karjalaseuran jäsenet puolustivat patsashanketta ikäänkuin kaupunkilaiset olisivat sitä tai karjalaisia vastaan. He käänsivät koko keskustelun mielestäni väärin päin puolustellen mitä kaikkea hyvää karjalaiset ovat tuoneet kaupunkiimme ja päivittelivät kuinka sitä ei arvosteta. He melkein hyökkäsivät patsasluonnoksen arvostelijoita vastaan, vaikka arvostelijat nimenomaan haluavat karjalaisia evakkoja kunnioittavaa taiteellista tuotosta. Artikkelissa seuran puheenjohtaja mainitsi, että olisihan muilla ollut 80 vuotta aikaa pystyttää patsas, mutta kun eivät ole sitä tehneet. Siis Lahden savolaiset tai uusmaalaiset tai hiihtoseurako?

Jos tuo esillä ollut patsasluonnos olisi pystytetty valmistuttuaan vaikkapa Karjalaseuran omiin tiloihin, jossa myös sen hoitokulut ja imagon seuraukset pidettäisi seuran tehtävänä, ei kukaan ulkopuolinen olisi kai ryhtynyt kommentoimaan tai arvostelemaan sitä.
Nyt on vain kyse siitä, että edellä kuvaamiani karjalaisia hienoja piirteitä voi kuvata muutenkin kuin neuvostoajan taideihanteilla, koska patsaalle halutaan julkinen paikka.

Onko muka St. Louisissa oleva Eero Saarisen suunnittelema kaari kummallinen tai naurettava? Ei, vaan ihailtu moderni kaupungin symboli, josta tuli maailman kuulu. En nyt neuvo tekemään ja matkimaan aiheella Karjalan kaari, vaan herättämään ajatuksia.

St. Louis, Eero Saarisen suunnittelema Gateway Arch. Kuva: Joshua Ness

Minua ihmetyttää muutenkin, kuinka Suomessa jokaisella maallikolla tuntuu olevan runsaasti kovia mielipiteitä siitä minkälaista taiteen pitää olla, vaikka kokemukset taiteesta tulevat kansakoulun piirustustuntien pohjalta. No, kyllähän jokainen talonomistajakin tuntuu olevan parempi ja tietävämpi remonttireiska kuin alan ammattilaiset, puhumattakaan monista autonsa rassaajista (Eräskin automekaanikko totesi, että tänne ne sitten tulevat, kun ovat ensin sotkeneet kaikki piuhat ja putket eivätkä tiedä miten jatkaa).

Jos teos on uudenlainen, se tietenkin herättää ihmettelyä. Mutta ei kulu aikaakaan, kun tuota tyyliä ja ideaa jopa ihastellaan niin, että se saa jäljittelijöitä. Eikä kyseessä tarvitse olla edes kirjaimellisesti patsas.
Karjalaisuus on eteenpäin katsomista eikä loukkaantuneena murjottelua.