Kansainväliseksi
Oppilaitoksemme vanhemmat, melko dominoivat kollegat (se hierarkia!) olivat sitä mieltä, että virikkeitä muista maista ei juuri kaivattu, mitä nyt sveitsiläistä typografian ihannointia. München on kyllä miljoonakaupunki, jossa tapahtuu koko ajan, mutta virikkeitä voi mielestäni saada muualtakin.
Valokuvauksen opettajamme saikin ennakkoluulottoman David Carsonin pitämään kaksipäiväisen todella innostavan workshopin. Hän innostui Münchenistä jopa niin paljon itsekin, että siirsi paluulentoaan viettääkseen enemmän aikaa opiskelijoidemme kanssa. Itse ihastuin hänen tapaansa, jossa siistiä graafista ulkoasua ja klassisia sommittelun sääntöjä tärkeämpi on intuition seuraaminen, jolloin se varsinainen viesti välittyy katsojalle selkeämmin. Todettakoon, että hän ei suunnittele arvopapereita, vaan lähinnä ilmoitus- ja julistekampanjoita. Minulle henkilökohtaisesti Carsonin vierailu oli käänteentekevä, sillä se muutti omaa suhtautumistani suunnitteluun ja ideointiin.
Aiemmin Suomeen, Pekka Halosen akatemiaan lähettämäni kirje sai innostuneen vastaanoton ja oli mennyt perille niinsanotusti kreivin aikaan. Siellä oltiinkin jo pohjustamassa isomman kokoonpanon eli eri oppilaitosten kanssa muodostetun Kuikka-ryhmän kanssa eurooppalaista oppilas- ja opettajavaihtoa, johon saksalainen alan koulu oli tottakai tervetullut mukaan.
En kyllä jaksa luetella mitä kaikkea byrokratiaa tuohon projektin synnyttämiseen liittyi, jotta hakemuksemme meni läpi (ettekä te jaksaisi varmaan lukea). Esimieheni halusi välittömästi koulumme puolelta päävastaavaksi. Jaoin siis hänen kanssaan valmistelutyöt, joka helpotti minua, koska sujuvasta kielitaidostani huolimatta byrokratian sanasto eli saksalainen kapulakieli ei ollut minulla hallussa.
Mukavia olivat tutustumiskäynnit puolin ja toisin suomalaisten kollegojen kanssa. Elettiin vuotta 2005 ja silmiinpistävää oli, kuinka suomalaisissa kouluissa oli uusin tietotekniikka käytössä, päinvastoin kuin meillä. Koulujen sisustus ja arkkitehtuuri oli Suomessa modernia ja värikästä. Münchenissä kaikkea kalustusta määrittivät lähinnä paloturvallisuus-määräykset, eikä esimerkiksi sohva olisi ollut mahdollinen. Paloturvallisia verhojakin taisi olla meillä valikoimissa vain kolmea eri väriä. Muistan, kuinka piirustussalistani oli hävinnyt kaunis olkinen roskakori: Se oli poistettu paloturvallisuutta vaarantavana, ja tilalle tuotu tummanruskea muovipönttö!
No, kaiken asiallisuuden keskellä meillä Münchenissä oli täysin normaalia nauttia kuohuviiniä koulun tiloissa juhlistaen kollegoiden syntymä- tai muita merkkipäiviä.
Eurooppalaisessa Leonardo-hankkeessamme olivat mukana myös oppilaitokset Viron Tartusta ja Hollannin Landstedestä. Kokousmatkoilla suomalaisia lukuunottamatta kukaan meistä ei saanut päivärahoja. Sitä Suomen käytäntöä ihmettelimme varsinkin hollantilaisten kanssa, kateellisina tietty.
Opiskelijavaihtoon koulustamme läksi kolmena vuotena yhteensä 60 oppilasta, eli yksi luokka kerrallaan jaettuna useampiin Kuikka-ryhmän kouluihin: Pekka Halosen akatemiaan, Invalidiliiton Järvenpään koulutukeskukseen, Hyvinkään taidekouluun, Nakkilaan Satakunnan käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseen, Imatran taidekouluun, Raaheen Lybeckerin käsi- ja taideteollisuusopistoon sekä Jurvalle käsi- ja taideteolllisuusoppilaitokseen. Koulujen nimet ovat osittain sittemmin muuttuneet, joten en syvenny tarkemmin oikeaoppiseen nimiasuun.
Yhteyttä vaihdossa oleviin pidettiin netissä moodlen kautta. Palaute oli osittain hurmioituneen ihastunutta, kun he pääsivät ensimmäistä kertaa näkemään Pohjanmeren auringonlaskuineen tai Helsinkiin nähtävyyksiä katsomaan. Pettymyksiä tai valitusta tuli huonoista yöpymispaikoista eli niiden siisteydestä ja vanhoista huonoista patjoista (Saksassa todellakin panostetaan kunnon patjoihin) tai ihmetystä suomalaisten opiskelijoiden jatkuvasta kännykänkäytöstä kesken oppitunnin.
Vapaa-ajan ongelmia oli joillakin, koska verrattuna saksalaisen suurkaupungin tarjontaan ja julkisten kulkuvälineiden käyttömahdollisuuksiin ei suomalaisessa pikkukaupungissa tai osittain keskellä "ei mitään" ollut samanlaisia mahdollisuuksia hypätä metroon ja kipaista lähimuseoihin tai kuppiloihin. Lisäksi huolimatta pitämästäni kielikurssista suomen kieli ja mitä ihmeellisimmät opasteet eivät täysin auenneet heille. Joissakin oppilaitoksissa ei oltu sopimuksesta huolimatta nimetty yhteyshenkilöä huolehtimaan vaihto-opiskelijoista.
Münchenin oppilaitokseemme ehti tulla minun aikanani vasta kolme opiskelijaa Suomesta. Heille tuli järjestää harjoittelupaikka ja karmeasta asuntopulasta kärsivään Müncheniin majoitus. Nämä ensimmäiset, tyttöjä kun olivat, majoitettiin vuorollaan nunnien ylläpitämään asuntolaan lähelle kouluamme. Vaihto-opiskelijat saivat harjoittelupaikkoja Linhof-kameranvalmistajalta sekä koulumme painotyöosastolta. Yksinäisyydestä heidän ei tarvinnut kärsiä, sillä ainakin opiskelijamme suhtautuivat heihin avoimesti ja puhuivat yhtä sujuvaa englantia kuin suomalaisetkin. Turvaa antoi myös se, että minä suomalaisena olin myös tarvittaessa apuna ja otin heitä myös mukaan retkille lähiympäristöön.
