Väärennöksiä taiteessa

Katselin Yle Teemalta eilen englantilaisten taideasiantuntijoiden tekemää dokumenttia (vai pitäisikö sanoa tositeevee-ohjelmaa?) taideteosten tutkimisesta, mahdollisten väärennösten löytämisestä ja todisteiden etsimisestä.

Aihe on kiehtova, sillä siinä sivutaan taiteilijoiden ja heidän lähipiirinsä historian lisäksi taidetarvikkeiden valmistajien, mallien, omistajien perheiden, taidegallerioiden ja eri paikkakuntien historiaa.

Huomasin kyllä piirtäjänä, että esimerkiksi Rodinin piirustuskäsialaa jäljittäessä ei menty julkisesti liian syvälle eikä näytetty kovin tarkkaan yksityiskohtia eikä perusteluja. Siinä olisi nimittäin annettu väärentäjälle suoranaisia ohjeita. Olisin ollut kiinnostunut näkemään enemmän taiteilijan oikeaa kädenjälkeä sekä vertailua väärennöksen ja aidon käsialan välillä, mutta selvästikin taidemaailmasta on tullut varovainen erilaisten väärennysskandaalien jälkeen. Ovathan maailmankuulut museot ja heidän arvovaltansa saaneet kärsiä, koska heidän kokoelmistaan on löytynyt niin monia väärennöksiä, vaikka ne ovat olleet vuosikymmeniä esillä aitoina.

En ole piirtäjänä kuuluisa. Moni myöhemmin tunnustettu taiteilijakaan ei ollut elinaikanaan kovin tunnettu saatikka varakas. Parhaita esimerkkejä tästä ovat Vincent van Gogh ja Gauguin. Vertailematta itseäni heihin ymmärrän kuitenkin hyvin, miten taideteoksia ja varsinkin piirustuksia päätyy taiteilijoilta myöhemmin markkinoille ilman signeerauksia. Ovathan omatkin luonnoskirjani ja lappupinoseni täynnä vain itseä varten tehtyjä nopeita skitsejä ja tarkempia tutkielmia. Miksi niitä signeeraisin? Vai pitäisikö? Totesin juuri, että olen julkaissut jopa netissä lukuisia kuvituksiani ilman, että niissä on minkäänlaista puumerkkiäni.

Ehkä kuitenkin sadan vuoden kuluttua joku tutkija pähkii saatuaan käsiinsä minun piirustukseni: "Kuka on tämän salaperäisen työn tekijä? Mistä se on joutunut Berliiniin? Mikä on teoksen historia? Onko tekijä joku tunnettu taiteilija? Minkä hintaiseksi tämä arvioidaan sen perusteella, kuka mahdollinen tekijä on?"

Mitä todistaa paperilaatu? Entä muste? Kenen käsialaa se muistuttaa? Onko aihe tyypillinen jollekin tunnetulle taiteilijalle? Entä puutteet tai vahvuudet yksityiskohtien hallinnassa? Todistavatko ne jotain?

Ylläolevat piirustukset ovat kaikki minun tekemiäni ja eri piirustuslehtiöistäni. Olen tehnyt ne eri yhteyksissä ja eri vuosina jopa kahdessa eri maassa. Jokainen taiteilija omistaa tukuittain tällaisia piirustuksia ja luonnoksia, joita ei koskaan ole edes tarkoitettu myyntiin.

Kuitenkin vuosikymmenten päästä vastaavia teoksia kaupataan kehystettyinä tunnettujen taiteilijoiden töinä, piti se paikkansa tai ei. Signeerauskin on saatettu lisätä myöhemmin enemmän tai vähemmän kömpelöllä käsialalla. Asiantuntijat sitten pähkäilevät paperilaatujen ja muiden löytämiensä muistiinpanojen perusteella mihin ja keneen niitä voisi yhdistellä.

Onneksi minun tekemäni työt ja niiden aitouden selvittäminen sadan vuoden päästä on ihan muiden kuin minun päänvaivani, jos töitäni edes silloin on enää olemassa. Tänä päivänä keskityn hyvällä omallatunnolla piirtämiseen.

Muki 1000 euroa, kiitos!

Olen pohtinut keräilystä innostuneiden mielenmaailmaa. Suurin osa meistä keräilee enemmän tai vähemmän. Ihan vahingossa moni tulee hankkineeksi oman mielenkiinnon kohteita ensin yhden kappaleen, sitten saman erivärisenä ja -kokoisena. Ikäänkuin vahingossa kokoelma laajenee.

Viime viikolla jonotettiin Muumimuki -nimistä massatuotetta sekä myymälöiden edessä että nettikaupassa. Jäin miettimään jonottivatko ihmiset 29,90 euron hintaista mukia siksi, että arvostavat Tove Janssonin piirustuksia vai siksi, että mukin arvo jostain käsittämättömästä syystä nousee mitä todennäköisimmin vähintään kymmenkertaiseksi lyhyessä ajassa sen rajoitetun saatavuuden takia.

Yleisestihän esineet, joita on valmistettu varta vasten keräilyä varten, eivät nouse arvossaan, vaan niille käy juuri päinvastoin. Toistaiseksi Muumimukeille ei ole tainnut käydä niin. Saattaa olla, että tilanne on kahdenkymmenen vuoden päästä ihan toinen. Maut ja muodit muuttuvat, eikä markkinavoimien ideoima tuote olekaan enää muodissa eikä haluttu esine.

Ikävää on se, että niin moni hyvää taidetta tekevä ei saa edes ainutlaatuisista originaaleistaan sellaisia summia, mitä noista painokuvalla varustetuista mukeista ollaan valmiita maksamaan jollekin muulle.

Tekihän Tove Janssonkin taidetta, jota ei hänen elinaikanaan käsittääkseni arvostettu niin korkealle kuin hänen satuhahmojaan. En silti vähättele muumifilosofiaa. Ihmettelen vain kritiikittömää muki-innostusta. Onkohan siinä mukana taidetta tekevän työnjäljen arvostusta?

Tähän loppuun tulee mieleeni vuosia sitten Saksassa mainostettu ja myyty hiukan erilainen keräilytuote: Michael Schumacherin Ferrarin pakokaasua purkissa. Kuinkakohan moni osti ja avasi purkin tarkistaakseen oliko siellä oikeasti sitä pakokaasua?

Kuvia sanoilla

Tällä kertaa kirjoitan huomioitani taiteilijoiden sanallisista kuvauksista, kun he kertovat omista töistään.

Olen itse graafinen suunnittelija, ja olen työni puolesta joutunut perustelemaan töitäni ostavalle asiakkaalle tyyliin "Yrityksen logo on tässä tapauksessa pienempi, koska sen tunnettuus on tutkimusten perusteella jo niin merkittävä, että se kiinnittää katsojan huomion 50 prosenttia  paremmin kuin kilpailijan logo. Lisäksi (esim. keltainen) taustaväri korostaa sitä". Siis aika loogista.

Kun luen monien kuvaamataiteilijoiden kuvauksia omasta taiteellisesta tuotannostaan ja ajatuksista töiden takana, kaikki koukerot eivät avaudu minulle. Kieltäydyin jopa kerran eräästä käännöstyöstä, jossa taiteilija kuvasi tuotantoaan niin monimutkaisin sanankääntein, etten edes ymmärtänyt itse ajatusta sanojen takana.

Töitään on toki hyvä voida perustella tarvittaessa.

Koska minulla ei ole taiteilijan koulutusta, vaan olen kaupallisesti suuntautunut visualisti, en tiedä koulutetaanko Suomessa kuvaamataiteilijoita ilmaisemaan itseään juuri tiettyyn tapaan. Minkäänlainen pragmaattisuus ei kuulune siihen ilmaisuun.

Nimenomaan kuvallisen ilmaisun takiahan monesta tulee kuvaamataiteilija.

Muistan, kun ihailemani ja suuresti arvostettu, palkittu taidemaalari Marjatta Tapiola ihmetteli myös jossain haastattelussa, miksi taiteilijan pitäisi pystyä perustelemaan töitään sanallisesti. Hänestä on tullut taidemaalari juuri siksi, että hän kertoo asioita visuaalisesti (vapaasti muistin mukaan lainattu). Jos ihminen haluaa kuvailla asioita sanoilla, niin hän voi ruveta kirjailijaksi.

Ylläolevasta sydämestä joku pystyisi avaamaan sanallisen arkkunsa ja luomaan vaikka kuinka pitkiä filosofisia ajatelmia.
Suuri osa katsojista näkee sinisen sydämen. Taidepedagogi tai -kriitikko avaisi töitä kiinnittämällä huomion kylmän sinisen värin merkityksestä yhteydessä verta pumppaavaan sydämeen.

Esimerkkikuvan tekijä olen minä. Olen tehnyt sen värisommittelukurssia varten kuvaamaan sitä vaikutelmaa mikä syntyy, jos kylmää sinistä väriä käytetään normaalisti verenpunaisen lämpimän sydämen esittämiseen. Postihan julkaisi taannoin ystävänpäivän merkkejä tällä sinisin sydämin somistettuina ja olin siitä ihmeissäni.

Jos taas tämä olisi taideteos näyttelyssä ja teoksen tekijä olisi joku muu, hän saattaisi saada näistäkin aikaiseksi vuolaan sanavirran alkaen antiikin Roomasta ja sydämen merkityksestä kautta vuosisatojen ja miksi tämä elin kuvataan eniten juuri tämänmuotoisena eikä aidon näköisenä muotoineen ja suonineen, ja miksi juuri taiteilijan henkilökohtaisin aihe on sydän, ja miksi sen häntä koskettaa, muttei koskaan punaisena. Jos tämä sisältö kerrotaan ymmärrettävästi, kuulijan yleissivistyskin laajenee.

Valitettavasti monen taiteilijan kertomukset ovat vaikeaselkoista solmua vierasperäisin sanoin höystettynä. Olisikohan silloin parempi keskittyä kuvalliseen ilmaisuun?

Yrittäjäksi?

Koska olen itse yrittäjä, seuraan kaikenlaista keskustelua ja kirjoituksia, mitä Suomessa esiintyy yrittäjyydestä. En tarkoita nyt isoja konserneja, vaan keskityn tässä pienten ja yksinyrittäjien olemassaolon mahdollisuuksiin.

Jonkinlainen ihanne poliitikkojen enemmistön mielestä kai olisi medioista saamieni tietojen mukaan, että suurin osa suomalaisista ryhtyisi yrittäjiksi. Näin saataisi työttömyysluvut minimiin. Yrittäjähän ei saa edes työttömyyskorvausta, jos yritys ei menestykään. Siinä vasta säästö valtiolle!

Jos yrittäminen olisi pelkästään uusien ideoiden työstämistä toimivaksi tuotteeksi tai palveluksi tai olemassa olevan liikkeen pyörittämistä niin, että ihmiset myös olisivat valmiita maksamaan oikeudenmukaisen hinnan, tilanne olisi varmasti ihanteellinen. Mutta kun se ei ole sitä.

Olen katsellut "Suomen huutokauppakeisari" -ohjelmaa mielenkiinnolla. Minua on ihmetyttänyt se, miten Palsanmäen pariskunnalle tavaraa myyntiin tarjoavat ihmiset paheksuvat kauppiaan tinkimistä. Myyjä kun halajaa peräti jälleenmyyntihintaa itselleen. Osaksi tuo tinkiminen on ohjelmaformaattiin kuuluvaa dramatiikkaa. Se ei auta ilmapiiriä muuttumaan yrittäjäystävälliseksi.

Monet eivät ymmärrä, että yrittäjä on perustanut liikkeen tai ainakin maksaa sen ylläpidosta, tilavuokrasta tai sen kunnossapidosta, sähköstä, bensasta, autosta, markkinoinnista, vakuutuksista, veroista, puhelin- ja nettikuluista, laitteistosta, paperista. kynistä, apulaisista, pöydistä, tuoleista, siivousvälineistä, jätemaksuista, suojavaatteista, koulutuksesta, kirjanpitäjän kuluista ja vaikka mistä enemmän tai vähemmän isoja summia koko yrityksen olemassaolon ajan. Listan sisältö vaihtelee yrityksen toimialan mukaan. Pelkästään ilmoitus kaupparekisteriin yrityksen perustamisesta maksaa vuonna 2018 75-380 euroa riippuen yritysmuodosta ja ilmoitustavasta.

Näitä kaikkia kuluja ei kateta pyhästä hengestä eikä valtio myöskään maksa yrittäjälle mitään peruspalkkaa, vaan kulut katetaan nimenomaan yrityksen toiminnalla, jonka on tuotettava voittoa. Voitto-sana on oikeastaan tässä yhteydessä virheellinen, sillä voitto on oikeastaan vasta se summa, mikä jäisi vielä palkanmaksun jälkeen käteen. Tuotto on se parempi sana.

Tämäkin tapetointityö sisältää hyvän koulutuksen lisäksi
mm. työvaate- ja työvälinekuluja edellämainittujen maksujen lisäksi.

Kokopäivätyössä valtion virastossa tai muussa vakaassa toimessa oleva ei useinkaan ymmärrä, että myös hänen työnsä maksaa työnantajalle paljon, paljon enemmän kuin mitä työntekijä saa käteen. Ja se veloitetaan näiden yritysten asiakkailta tai kansalaisten verovaroista. Myös hänen kuulakärkikynänsä ja kopiopaperinsa, työtilansa ja sosiaalitilan sisustuksen ja vessapaperit. Jokaisen palkansaajan on tehtävä työtä niin, että hänen panoksensa ansiosta yritys voi maksaa erilaisia edellämainittuja kuluja. Sitä ei vain moni tule ajatelleeksi, että työnantaja hoitaa tuon kaiken. Se siis veloitetaan joltakin aina.

Pidän ryhmille yritykseni puitteissa väripajoja. Neuvottelen etukäteen asiakkaan edustajan kanssa siitä, minkä kokoinen ryhmä on tulossa, mitä kurssi sisältää ja kuinka paljon veloitan sen perusteella. Asiakas kauhisteli, kuinka minulla on kallis tuntipalkka: 50 euroa/tunti. Kas, hän ei ymmärtänyt, että työni ei kestänyt neljää tuntia, vaan paljon, paljon enemmän valmisteluineen, matkoineen ja materiaalihankintoineen. Lisäksi maksoin arvonlisä- ym. veroni ja vakuutukseni tuosta summasta. Asiakkaalla juoksi tuntipalkka jopa hänen neuvotellessaan kanssani, minulla ei. Heräsin sittemmin, että tuo 50 euroa oli aivan liian vähän, vieläpä asiantuntijan työstä!

Värikursseilleni valmistelen etukäteen runsaasti erilaista materiaalia
ja muuntelen sitä sen mukaan minkälaisia tarpeita ryhmällä on.

Liian kevytmielinen yrittäjäksi houkutteleminen on suorastaan petollista toimintaa. Suomessa ei ole tarpeeksi sitä ilmapiiriä, jota tarvitaan ymmärtämään mitä erilaisten tuotteiden ja palvelujen hintojen perusteena on.

Juuri tuon ilmapiirin on muututtava ja ihmisiä koulutettava tietämään mistä yritystoiminta muodostuu ja miksi se maksaa. Myös yrittäjän tekemää työtä tulee kunnioittaa.

Tottakai etelän maissa kaikki on halvempaa. Siivoojalla tai tarjoilijalla ei ehkä sitten olekaan työnantajan maksamaa vakuutusta. Jatkokoulutuksia työnantajan toimesta ei monissa maissa edes tunneta. Työturvallisuus on sitä, että rakennuksilla liikutaan vanhoissa tanssikengissä. Joissakin maissa ei ole edes suuria lämmityskuluja eikä ilmaston vaatimuksia, kun ei tarvitse vaihtaa edes autonrenkaita kahta kertaa vuodessa. Uutta tomaattisatoa etelässä tulee vähintään samaan tahtiin kuin Suomessa vaihdamme renkaita toisiin. Ei siis ihme, että hinnat ovat matalampia, kun ei ole niitä kulujakaan.

Jopa taiteilijoita houkutellaan perustamaan oma yritys. Kuinkahan moni taiteilija Suomessa pystyy edes elättämään itsensä taiteellaan, saatikka maksamaan kaikki yrittämisen kulut yhden taulun myyntituotosta?
Jos kaikki liikaa syövät ja juovat keskivertopalkkaa tai sen enemmän ansaitsevat luopuisivat edes osaksi noista nautinnoista ja ostaisivat sen sijaan taidetta, he tukisivat mielekästä työtä tekeviä ihmisiä, he tuottaisivat - ja saisivat mielihyvää.

Toisen ihmisen tukeminen ei ole itseltä pois. Yrittäjäksi hakeutuvat lähinnä ihmiset, joilla on tahtoa ja ideoita nimenomaan yrittää ja tehdä jotain, mistä voi kantaa itse vastuuta. Harmi vain, että se tulkitaan liian usein väärin ja jopa ahneudeksi.

Alennusta?

Kun olen myynyt uniikkikorttejani, olen saanut usein innostavaa palautetta asiakkailtani, jotka todella arvostavat tekemääni työtä. Kiitoksesta jää aina hyvä mieli ja sehän on inhimillistä ja antaa energiaa.

Joskus olen kuitenkin törmännyt satunnaisilta katselijoilta seuraavanlaisiin kommentteihin: "Montako pitää ostaa, että saa paljousalennusta?"

Suostuisivatkohan nämä henkilöt omassa työssään palkanalennukseen? Päättelen lukuisista lakoista ja mielenosoituksista ja palkkaneuvotteluista, joista vuosi vuodelta uutisoidaan, etteivät suostuisi.

En myöskään myy halpatuontitavaraa Aasian maista, vaan oman työni tuloksia pienellä korvauksella.

Pääsiäiskortti, yksi niistä ennen signeerausta.

Joulun 2017 yksi versio

Korttini eivät ole painotuotteita, vaan aitoja uniikkeja, joissa jokaisessa on minun henkilökohtainen kädenjälkeni alusta loppuun lukuunottamatta kartonginvalmistajaa.

Taiteilijan työssä tuntipalkka saattaa olla yksi euro puhumattakaan monesti tehtävästä ilmaistyöstä.
Valitettavasti on sellaisia ihmisiä, jotka elävät periaatteella "minun on saatava kaikki, mutta en halua maksaa siitä korvausta".

En yhtään ihmettele, että taiteilijajärjestöt ovat alkaneet kampailla taiteilijan työn korvauksen puolesta. Useinhan teetetään työtä palkatta sillä houkuttimella, että tunnettuus kasvaa ja kyllä ne työt sitten menevät myöhemmin kaupaksikin.

Taiteelliset ihmiset eivät ole laskelmoivia. Muutenhan olisimme valinneet jo ihan toisen ammatin eikä herkkää luonteenlaatua edellyttävää. Pitäisiköhän taiteilijoille saada joku erityinen suojeluluokitus kuten liito-oravalle?

Kortteja käsityönä

En ole vieläkään ihastunut sähköisiin joulutervehdyksiin.
Koska olen tehnyt vuosikausia uniikkeja kortteja eri tarkoituksiin, tulin katsoneeksi netin kuvagalleriasta minkälaisia muut korttitaiteilijat tekevät.

Hakusanalla itsetehdyt kortit tulikin esille valtava määrä kuvia, lähinnä valmiista materiaalista liimattuja tuotoksia. Suunnittelussakin on joskus turvauduttu valmiiden mallien kopioimiseen ajattelematta tekijänoikeuksia.

Henkilökohtaista kädenjälkeä kuten kynän ja siveltimen viivaa ei enää näy.

Suunnilleen sama tulos netin kuvagalleriassa on myös hakusanalla uniikkikortti.

Sivusin aihetta jo 27.11. kirjoittamassani "Joulumarkkinat" -nimisessä postauksessa.

Varmasti Suomessakin on minun lisäkseni suuri määrä taiteilijoita, jotka tekevät aitoja uniikkeja töitä myös korteiksi: Ideaa on luonnosteltu ja kehitelty, tekniikkaa on hiottu ja materiaali kuten liima ja kartonkilaatu on testattu ja hyväksi todettu puhumattakaan opiskelujen ja harjoituksen tuomaa tietoa vaikkapa sommittelusta. Lisäksi taiteilija on riippuvainen taiteen tuottamasta elannosta.

Moni harjaantumaton katsoja ei ehkä erota laadukkaan omaperäisen tai satunnaisen askartelutuotoksen arvon eroa. Olen sen itsekin jo huomannut useissa myyntitilanteissa melko kömmähtelevien palautteiden tai välinpitämättömien katseiden seurauksena.

Miksiköhän innokkaimmat töiden esittelijät ovat juuri harrastajia? Netti tietenkin mahdollistaa sen, että jokainen voi demokraattisesti esitellä taitojaan. Kuvia esitellään tasa-arvoisesti, mutta ilman kritiikkiä. En halua vähätellä joidenkin harrastajien lahjakkuutta. Heidänkin taitonsa hukkuvat netin kuvavirtaan.

Joulukorttejani vuodelta 2016

Vuoden 2017 korttejani

Arvostan oikeaa kädenjälkeä sekä paneutumista asioihin ja onneksi minulle on muodostunut uskollinen asiakaskunta joka ajattelee samoin. Huolella tehty ja käsin kirjoitettu kortti kun on arvokkaampi kuin siitä maksettu hinta.

Ilokseni minua haastateltiin aiheesta hiljattain myös Uusi Lahti -lehteen.

Tässä linkki Uusi Lahti -lehden numeroon (20.12.2017), jossa on artikkeli minusta kortteineni:
http://www.e-pages.dk/uusilahti/479/

Taiteilijan pato, tulppa ja jarru

Tuo otsikko mahtaa tuntua hiukan ahdistavalta, mutta silti niin tutulta luovan työn tekijälle.

Keskustelimme hiljattain ystäväni ja kollegani kanssa vapaamman työn, esimerkiksi maalauksen aloittamisen vaikeudesta, jos on tottunut tekemään tilaustöitä kuten esimerkiksi mainosalalla koko ajan tehdään. Tarkoitan asiakkaan pitkälle sanelemia, aiheet ennalta määriteltyjä tai aiheeltaan yksiselitteisiä niinkuin kuvitukset helposti ovat.

Lisäksi tilattuja töitä tehdessä syntyy sellainen aikataulunkin aiheuttama rutiininomainen viiva, jota mainosviivaksi kutsun. - Eikä siitä pääse helpolla eroon!

Kuvittaja on tottunut tekemään työnsä niin, että tulos puhuttelee ja viestittää jotain sanomaa ja sen täytyy tehota usein nopeastikin katsojaan. Poikkeuksena ovat jotkut reunakoristeet, vaikkei niitäkään hyvä piirtäjä puolihuolimattomasti riipaise.

Jossain vaiheessa vapaa-aika yllättää ja tyhjä kangas väreineen ja siveltimineen odottaa innokasta maalaria toteuttamaan viimeinkin taiteilijan omaa tahtoa. Mutta sitten tulee se pato, tulppa tai jarru. Vaikka yrittäisi maalata minkälaista meditatiivista virtaa, pää on tottunut kontrolloimaan ja miettimään kuvitteellisen asiakkaan odotuksia. Ainakin minä luulen niin. Muuta selitystä tälle muurille en löydä.

Se pato on omassa päässä. - Kun vuosia on päästänyt asiakkaan jos toisenkin kummittelemaan sinne, eikä siitä meinaa päästä eroon.

Ensimmäiset vapaat maalaukseni todistavat, että myös viimeiset vuoteni elintarvikemainonnan parissa jättivät jälkensä.

Minulla on ystäviä, jotka ovat puhtaasti taidemaalareita, eivät siis ole koskaan tehneet edellä mainitun tapaisia tilaustöitä paitsi ehkä jonkun muotokuvan. Yksi heistä kertoi minulle hakiessaan pysyvämpää kuukausipalkkaista työtä, ettei yrityksessä haluttu palkata taiteilijaa, he kun ovat "liian vapaita". Ehkä siinä paljastui jonkinlainen epäluotettavuuden pelko.

Taiteilijalla on tietenkin aina joku johtoajatus työnsä taustalla, oli se mustan värin käyttö ilman, että pinta näyttää tyhjältä ammottavalta reiältä (Matisse), tai vastavärien käyttö (van Gogh) sekä monta muuta yksilöllistä mietintää.

Huolimatta siitä, että hyvän taiteellisen työn taustalla on hyvin paljon muuta kun se minkä katsoja ensi silmäyksellä näkee, jokainen tietää, että luovaan työhön tarvitsee tietynlaista vapauden tunnetta saada tehdä "sitä omaa". Siihen vapauteen liittyy oma aikataulutus, kokeilunhalu ja epäonnistumiset. Tottakai taustalla on myös huoli taloudellisesta tilanteesta, töiden ja eräänlainen itsensä myyminen, mutta taiteen tekemisessä se ei saa olla etusijalla jarruna.

Itse olen opetellut myös omissa vapaammissa töissäni, olivat ne maalauksia tai kortteja, tekemään aina ensin vapaita skitsejä, vaikka luonnoslehtiön tai lappupinon täyteen, jolloin tietynlainen idea ja virtaus kuitenkin alkavat hiljalleen juosta, tai edes kävellä. Siitä sitten ehkä syntyy jotain suurempaa. Ilman aikataulua.

Luulenpa, että juuri tuo aikataulutus, johon moni mainosalalla työskennellyt on niin tottunut, häiritsee enemmän kuin se kuviteltu asiakas. Kaikki mitä tähän mennessä on oppinut ja kokenut virtaa siihen tekeillä olevaan työhön. - Ja työ valmistuu sitten kun se on valmis.

Tässä vielä pari linkkiä aiempiin kirjoituksiini aihetta avartamaan:

"Tunteiden myllerrykselle"

"Oma tieni"

Taiteilija ja havaintokyky

Taito tai kyky havainnoida ympäristöään on ihmiselle erittäin tärkeä ominaisuus. Vaikka kiire hallitsee usein arkea, ei kannata porskuttaa eteenpäin näkemättä ympärilleen.

Oikea havaintokyky tarkoittaa pysähtymistä, myös liikkeellä ollessa. Se ei ole unelmointia, vaan ympärillä olevien asioiden ja olosuhteiden tiedostamista.

Jos en olisi katsellut pihalla olevia pihlajapuita aiempina vuosina, en huomaisi, että ne punertavat normaalia aiemmin. Punaisen sävyt muuttuvat aina vain hehkuvammiksi.

Jospa asiakkaani pyytäisi minulta punaisen värin sijaan sellaista sävyä mikä on pihlajanmarjoissa juuri ennenkuin syksyn ensimmäiset pakkaset tulevat. Vastaavia toiveita minulle on esitetty urani aikana.
Huomaan silloin, että minulla ja asiakkaallani on selvästi sama aaltopituus. Me olemme molemmat havainnoijia, emmekä sokeita porskuttajia. Mikä riemu on tehdä töitä sellaiselle ihmiselle tai hänen kanssaan!

Ihan tavallisessa elämässäkin havaintokyvyllä on suuri merkitys. Lähes päivittäin voi lehdestä lukea ihmisten mielipiteitä törttöilevistä autoilijoista, jotka eivät edes huomaa, että liikenteeseen osallistuu muitakin ihmisiä. Nimenomaan osallistuu. Me kaikki olemme osallistujia täällä, emme pelkästään liikkujia. Se tarkoittaa myös toisen huomioonottamista ja ainakin yritystä ymmärtää häntä. Oli rooli sitten asiakaspalvelija tai asiakas. Aina on kysymys ihmisestä.

Suunnittelijan on aina muistettava kohderyhmä. Pelkkä nättien asioiden ja elementtien esille tuominen ei riitä. On mentävä syvemmälle niiden ihmisten elämän ja mielenkiintojen maailmaan, joille suunnittelee.

Ikäihminen tarvitsee enemmän selkeitä elämää helpottavia ratkaisuja, sillä kaikki hänen aistinsa eivät enää toimi halutulla tavalla. Finanssialalla liian kirjava visuaalinen ilme antaa epäluotettavan ja epäasiallisen yleisvaikutelman, joka taas on vahingollista varsinkin uusasiakashankinnassa. Nuorille suunnatussa mainonnassa tai esineissä voi leikitellä ja luoda radikaalisti uutta, sillä nuoruuteen kuuluu haluta jotain muuta kuin mihin vanhempansa ovat mieltyneet.

Vapaa taiteilija ei ole niinkään sidottu kohderyhmän toiveisiin, mutta hyvä taide palvelee toista ihmistä ja viestittää jotain, mikä puhuttelee tai vaikkapa rauhoittaa.

On siis hyvä havainnoida ympäristöä, toisenlaisten ihmisten käyttäytymistä ja elintapoja. Ennakkoluuloista ei juuri ole kellekään hyötyä.

Ihmisen on hyvä tiedostaa aistinsa: Näkö, kuulo, haju, maku ja tunto.
Eikä ole ollenkaan pahitteeksi, jos on saanut lahjan käyttää myös sitä kuudetta aistiaan.