Kuvitetun päiväkirjan pitoa

Pukujen kuvittamisesta, lähinnä kansallispukujen, on tullut pääasiallinen taiteellinen työni. Yleensä minulla on ollut muistiinpanoja ja lehtiöitä siellä sun täällä, mutta näitä kansallispukuja varten minulla on ihan oma lehtiö. Kirjoitan ja piirrän siihen nykyään päivämäärineen kaiken: Lainatut kirjat, näyttelyissä käymiset, tarvikeostokset, ideat, lähdemerkinnät ja tietenkin itse kuviin liittyvät muistiinpanoskitsit. Pukukuvia ei niin vain nopeasti lätkäistä paperille, vaan varsinkin kansallispuvuissa on niin paljon sääntöjä ja yksityiskohtia, joita ei pidä laiminlyödä.

 

Tällainen kuvitettu päiväkirja on hyvin antoisaa luettavaa ja katseltavaa myöhemminkin. Selailen usein vanhempia täyteen piirrettyjä ja kirjoitettuja lehtiöitäni ja suoraan sanoen ihailen sitä rentoa kädenjälkeä, millä ne olen tehnyt. Lopullinen kuvitus kun on usein niin kurinalaisesti tehty.
    

                                      

Yllä on yksi tutkielmasivuistani. Päähineitä ei voi pukea figuriinin ylle kuin potaksi keikkumaan, vaan niissäkin on seudusta ja puvusta riippuen valtavia eroja. Muistan, kun ensimmäisiä kuvituksiani suunnitellessa katselin valokuvista tykkimyssyjä, ja ihmettelin mitä ne oikein ovat. Sittemmin olen tutustunut niihinkin enemmän ja huomannut, että jopa näiden tykkimyssyjen muodot ja kirjailut poikkeavat toisistaan. Täytyy siis olla tarkkana!

Pukukankaiden raidoitukset aiheuttavat ihan kirjaimellisesti päänsärkyä. Niissä on usein niin monta eri sävyä ja raitojen leveydet vaihtelevat usein suuresti. Joskus on tehtävä kompromissi, jotta lopputuloksesta tulee edes oikeanlainen vaikutelma.

Liitin tähän vielä valmiin Hyrynsalmen kansallispuvun kuvitukseni, joka olen muistiinpanojeni perusteella tehnyt.

Kansallispukuja kuvittamassa

Luovan työn tekijällä on luontainen halu tehdä jotain konkreettista alaan liityvää, vaikka varsinaisia tilauksia ei juurikaan ole jonossa.

Pimeänä vuodenaikana olen säästänyt silmiäni, mutta siitä huolimatta joku sisäinen pakko on saanut minut tekemään kuvituksia.

Laitankin tähän esille viime aikojen tekemisiäni. Kansallispukujen kuvittamiseen menee enemmän aikaa kuin aavistaisikaan. Niissähän on niin paljon yksityiskohtia ja paikkakuntakohtaisia eroja. Lisäksi on sääntöjä esimerkiksi kampauksen, kenkien ja rekvisiitan kuten laukkujen ja korujen suhteen.

Siinäpä on sitten kamppailua mitä puolustelen taiteellisella vapaudella ja mikä taas on suoranainen virhe. En haluaisi tehdä noista mitään pönötyskuvia, koska asut on suunniteltu elävien ihmisten ylle. Näissä kuvissa eivät näy myöskään figuriinit, jotka ovat alastomia muotifiguriinin mittasuhteisiin ja tyyliin tekemiäni "ihmisiä", jotka puen sitten haluamiini asuihin.

Koijärven puku

Keravan puku

Muistiinpanot ja luonnos Keravan pukuun

Muistiinpanoja ja luonnos Kärkölän pukuun

Kärkölän puku valmiina

Valmiit kuvitukset teen akvarellivärein ja täydennän värikynin. Tärkeää on laadukas sivellin, jolla voi tehdä pieniäkin yksityiskohtia. Huonompilaatuisen siveltimen kärki ei sovellu esimerkiksi kapeiden raitojen vetämiseen. Monesti heikkolaatuisissa siveltimissä kärkeä ei juurikaan ole tai se katoaa ensimmäisten maalauskertojen jälkeen. 

Opiskeluaikoinani opettajat kehottivat ostamaan näädänkarvasiveltimiä akvarellivärien kanssa työskentelyyn. Vuosien saatossa olen huomannut, että keinokuituiset säilyttävät muotonsa paremmin. Tottakai kaikkia työvälineitä pitää myös hoitaa ja muistaa puhdistaa ne hyvin.

Keuruun puvun kuvitusta

Ihastuin kansallispuvuista kirjoittavan Mari Varosen julkaisemaan kuvaan Keuruun vanhemmasta puvusta. Onhan asusta olemassa uusikin versio, mutta juuri tämä vanha viehätti minua ja halusin kuvittaa sen muotifiguriinia käyttäen.

Kerronpa tässä työn etenemisestä

Ensin tein muistiinpanoja puvun mallista ja yksityiskohdista väreineen, kuten tapanani on:

Sitten rakensin puvun luonteeseen sopivan figuriinin kuultopaperille piirtäen ja puin sen.

Valopöydällä siirsin piirroksen akvarellikartongille lyijykynällä kevyesti painaen ja pohjustin  akvarelliväreillä. Aloitan yleensä ihonväreillä ja hiuksilla. Valopöydän valoa en normaalisti enää tarvitse ensi pohjustuksen jälkeen.

Sitten lisäsin akvarelliväreillä värikerroksia vaaleasta tummaan ja lopuksi täydensin värikynillä piirrosta. Näissä kansallispuvuissa en harrasta turhaa kikkailua värien kanssa, vaan pyrin oikeanmalliseen lopputulokseen. Hiukan taiteellista vapautta kyllä käytän.

Valmis!

En käytä kuvituksissani digitekniikkaa paitsi lopputuloksen jakamisessa. Pidän aidon käsialan tuomasta rososta ja elävyydestä. Tässä lähikuvassa näkyy akvarellipaperin karkeus ja värikynän viivan jälki. En myöskään maalaa aina pintoja täysin umpeen, vaan päästän valopilkkuja mukaan.

Koko setti vielä rivissä:

Tästä linkistä Mari Varosen blogiin: https://kansallispuvussa.wordpress.com/

Kuvituksia ja kansallispukuja

Olen aina ollut kiinnostunut kansallispuvuista ja alkanut kuvittaakin niitä.

Ei siitä ole kovin kauaa, kun puvun pitäminen julkisuudessa oli tarkkaan määritelty. Samoin helman pituus ja kenkämalli.

Kun olen tutkinut aihetta enemmän, olen huomannut, että tiukkapipoisuus kansallispukuja kohtaan on alkanut lieventyä.

Pukujen osia käytetään nykyisin myös erillisinä ja niitä yhdistellään farkkujen tai juhlamekkojen kanssa. Se on hieno tapa käyttää kalliista laadukkaista materiaaleista valmistettuja asuja uudella tuoreella tavalla. Mielestäni se ei halvenna ollenkaan itse kansallispukua, vaan vähentää koinsyömää mielikuvaa.

Kuvitus: Kirsti Nahirnyj

Sitäpaitsi ihmisen mitat muuttuvat. Kaikki puvun osat eivät mahdukaan vuosien jälkeen päälle. Eivätkä ne ennakolta säästetyt saumavaratkaan ehkä riitä. Tai osa asusta on ajan saatossa kärsinyt ja mennyt käyttökelvottomaksi. Miksi siis säilyttää kaapissa asukokonaisuutta, jota ei voi pukea sellaisenaan päälle? Kirpputorille vieminen saattaa myös olla iso kynnys aikoinaan niin kalliisti maksetusta arvokkaasta vaatteesta, johon liittyy myös muistoja.

On hienoa, kun voin perinteisten pukujen ohella kuvittaa vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia ja käyttää mielikuvitustani.

Tässä vielä tuorein projektini eiliseltä:

Kurikan puvun hameessa on ns. flammikuvio, jota maalatessa piti olla keskittynyt ja miettiä työvaiheet tarkasti.

Tässä lopullinen kuvitukseni eli Kurikan puvusta vain hame. Muut osat perusvaatteita.

Tässä versiossa näkyvät paremmin lenkkarityyppiset kengät.
Säästelin värimaailmaa, jotta hame pääsisi oikeuksiinsa.

Tästä iloittelusta ei voi kukaan loukkaantua, sillä kansallispuvut ovat alunperinkin juhliin, iloon ja tansseihin tehtyjä suomalaisia asuja, ja mallit ovat esimerkiksi hautalöytöjen perusteella koottuja.

Taiteilijan pato, tulppa ja jarru

Tuo otsikko mahtaa tuntua hiukan ahdistavalta, mutta silti niin tutulta luovan työn tekijälle.

Keskustelimme hiljattain ystäväni ja kollegani kanssa vapaamman työn, esimerkiksi maalauksen aloittamisen vaikeudesta, jos on tottunut tekemään tilaustöitä kuten esimerkiksi mainosalalla koko ajan tehdään. Tarkoitan asiakkaan pitkälle sanelemia, aiheet ennalta määriteltyjä tai aiheeltaan yksiselitteisiä niinkuin kuvitukset helposti ovat.

Lisäksi tilattuja töitä tehdessä syntyy sellainen aikataulunkin aiheuttama rutiininomainen viiva, jota mainosviivaksi kutsun. - Eikä siitä pääse helpolla eroon!

Kuvittaja on tottunut tekemään työnsä niin, että tulos puhuttelee ja viestittää jotain sanomaa ja sen täytyy tehota usein nopeastikin katsojaan. Poikkeuksena ovat jotkut reunakoristeet, vaikkei niitäkään hyvä piirtäjä puolihuolimattomasti riipaise.

Jossain vaiheessa vapaa-aika yllättää ja tyhjä kangas väreineen ja siveltimineen odottaa innokasta maalaria toteuttamaan viimeinkin taiteilijan omaa tahtoa. Mutta sitten tulee se pato, tulppa tai jarru. Vaikka yrittäisi maalata minkälaista meditatiivista virtaa, pää on tottunut kontrolloimaan ja miettimään kuvitteellisen asiakkaan odotuksia. Ainakin minä luulen niin. Muuta selitystä tälle muurille en löydä.

Se pato on omassa päässä. - Kun vuosia on päästänyt asiakkaan jos toisenkin kummittelemaan sinne, eikä siitä meinaa päästä eroon.

Ensimmäiset vapaat maalaukseni todistavat, että myös viimeiset vuoteni elintarvikemainonnan parissa jättivät jälkensä.

Minulla on ystäviä, jotka ovat puhtaasti taidemaalareita, eivät siis ole koskaan tehneet edellä mainitun tapaisia tilaustöitä paitsi ehkä jonkun muotokuvan. Yksi heistä kertoi minulle hakiessaan pysyvämpää kuukausipalkkaista työtä, ettei yrityksessä haluttu palkata taiteilijaa, he kun ovat "liian vapaita". Ehkä siinä paljastui jonkinlainen epäluotettavuuden pelko.

Taiteilijalla on tietenkin aina joku johtoajatus työnsä taustalla, oli se mustan värin käyttö ilman, että pinta näyttää tyhjältä ammottavalta reiältä (Matisse), tai vastavärien käyttö (van Gogh) sekä monta muuta yksilöllistä mietintää.

Huolimatta siitä, että hyvän taiteellisen työn taustalla on hyvin paljon muuta kun se minkä katsoja ensi silmäyksellä näkee, jokainen tietää, että luovaan työhön tarvitsee tietynlaista vapauden tunnetta saada tehdä "sitä omaa". Siihen vapauteen liittyy oma aikataulutus, kokeilunhalu ja epäonnistumiset. Tottakai taustalla on myös huoli taloudellisesta tilanteesta, töiden ja eräänlainen itsensä myyminen, mutta taiteen tekemisessä se ei saa olla etusijalla jarruna.

Itse olen opetellut myös omissa vapaammissa töissäni, olivat ne maalauksia tai kortteja, tekemään aina ensin vapaita skitsejä, vaikka luonnoslehtiön tai lappupinon täyteen, jolloin tietynlainen idea ja virtaus kuitenkin alkavat hiljalleen juosta, tai edes kävellä. Siitä sitten ehkä syntyy jotain suurempaa. Ilman aikataulua.

Luulenpa, että juuri tuo aikataulutus, johon moni mainosalalla työskennellyt on niin tottunut, häiritsee enemmän kuin se kuviteltu asiakas. Kaikki mitä tähän mennessä on oppinut ja kokenut virtaa siihen tekeillä olevaan työhön. - Ja työ valmistuu sitten kun se on valmis.

Tässä vielä pari linkkiä aiempiin kirjoituksiini aihetta avartamaan:

"Tunteiden myllerrykselle"

"Oma tieni"