Voi Elovena!

En malta minäkään olla puuttumatta Elovena -kaurahiutaleiden pakkausuudistukseen.
Olen jo aiemmin, vuonna 2018, kommentoinut kaurahiutalepaketin visuaalisen ilmeen muuttamista karumpaan suuntaan. Jos haluat tutustua siihen, pääset lukemaan tästä linkistä:

https://lisavaria.blogspot.com/2018/02/varisommittelua-kaytannossa.html

Mutta nyt tulikin tosi paha rysäys: Mitään varsinaiseen suomalaisuuteen tai nostalgiaan viittaavaa ei näy enää koko uudistuvassa ilmeessä!
Raision markkinointipäättäjät sanovat tehneensä kyselyn mm. Ruotsissa, Puolassa ja Venäjällä, ja päätyneet sen perusteella tylsän polkkatukkaisen toimistohenkilön esittämiseen kaurapuuron yhteydessä.

Kauan Keski-Euroopassa asuneena sekä mainonnan parissa työskennelleenä minun on ihan pakko sanoa nyt henkilökohtainen mielipiteeni asiaan. Jos jossain maassa "tiedetään" minkälaisia suomalaiset ovat, niin useimmiten meitä pidetään tylsinä, mutta luotettavina. Raisio onkin halunnut omien sanojensa mukaan korostaa tuota luotettavuutta. Onko aiemmalla kansanomaiseen asuun pukeutuneella naiskuvalla muka välitetty epäluotettavuutta? Liian kirjava asu? Liikaa ulkoilmaa kuvituksessa? Välittyikö kuvasta liikaa iloa ja energiaa, jota kauran syönti saattaa aiheuttaa?

Nostalginen visuaalinen ilme pakkauksissa ja mainonnassa välittää mielikuvaa siitä, että tuote on ollut suosittu ja pidetty vuosikymmenien ajan. Tätä ovat jotkut joskus käyttäneet jopa uudempien tuotteiden lanseeraamisessa markkinointikikkana.

Elintarvikepakkauksissa ei myöskään tarvitse olla välttämättä tuotteen kuvaa. Sehän on loogisesti tekstinä näkyvillä. Raisio taas haluaa korostaa tuotteen eli oksennuksen väristen kaurahiutaleiden osuutta visuaalisessa ilmeessä ja vähentää sen kustannuksella varsinaisen mielikuvaan vaikuttavan kuvituksen osuutta. Pitäisiköhän sokeripakkauksiin lisätä kiireellä sokerin kuva? Kasa hienoa sokeria, koska ostaja ei muuten ymmärrä mitä pussissa on?

Ymmärrän, että ruotsalaiset ovat kyselyssä ihastelleet uuden kuvituksen sinikeltaisia värejä, sillä ovathan ne heidän kansallisvärinsä. Saunan he jo ovat omineet. Suomi ei erotu muista omintakeisena millään markkinoilla, jos aina halutaan mielistellä ja pelätään, jos vaikka joku loukkaantuu. Puolalaiset kyselyyn osallistuneet mieltävät ehkä Suomen ja Ruotsin jopa yhdeksi ja samaksi maaksi. Luulenpa, että jokunen kyselyyn osallistunut on miettinytkin, että onpa kivat Ruotsin värit, vai ovatko ne Tanskan vai Norjan.

Ajatteleekohan Raisio vanhan amerikkalaisen markkinointiekspertin lailla: Ei huonoa julkisuutta olekaan. Pääasia, että tuotteesta puhutaan? No, tässä tapauksessa Suomen myynti ei välttämättä puhumalla lisäänny, mutta muissa maissa se kasvaisi ehkä kauniilla pakkauksilla.

Kansallispuvuista

Edellisessä kirjoituksessani pohdin jälleen kansallispukujen kuvittamista. Siinä oli aiheena tietyn puvun tai pukukokonaisuuden esittäminen. Oikeaoppisten kansallispukujen kokonaisuudethan ovat tarkkaan määritellyt koruja ja sukkia myöten.

Olen aiemmin kirjoittanut myös kansallispukuharrastajien vapaammasta puvun osien käytöstä. Asuthan kuluvat vuosien mittaan. Olisi sääli, jos hienot liivien tai puseroiden kirjonnat jäisivät kaappiin piiloon eikä niitä käytettäisi vain sen takia, että ei olisi "oikeaoppista" yhdistää esimerkiksi pitkiin housuihin upeaa liiviä tai poolopuseroon värikästä hametta.

Mietin lisäideoita kuvittamiseeni kansallispukujen osien käyttömahdollisuuksista. Kuvitushan on joskus vain asiaan lisäpontta tuova elävöittävä elementti. Eikä missään nimessä turha sellainen.

Sulkavan liivi ja pusero yhdistettyinä leggingstyyppisiin housuihin.
Tämä vaatii mielestäni käyttäjältään sopusuhtaista vartaloa. Oikeaoppisessa puvussa on vielä
valkoinen esiliina, punamusta tasku, punavoittoinen raidallinen hame ja valkoinen tanu-päähine.
(Kuvitus Kirsti Nahirnyj)

Olen tutkaillut, miten jossain muualla suhtaudutaan näihin kansallispuku- ja kansanpukuasioihin. Esimerkiksi Saksan ja Itävallan "Tracht"-sana tarkoittaa kunkin alueen virallista kansallispukua, joka on valmistettu hienoista materiaaleista kuten silkistä ja koristettu taidokkain kirjailuin. Oikea ulkonäkö on on määritelty nappien väriä ja materiaalia myöten. Puvut ovat käsityöperinteen taidonnäytteitä ja todella arvokkaita. Niitä käytetään perinneseurojen juhlatilaisuuksissa, hääpukuna tai muussa todella juhlallisessa tilaisuudessa.
Tracht'in lisäksi ovat käytössä  muodinmukaisesti sovelletut kansanpuvut, Dirndl'it, joita käytetään esimerkiksi Oktoberfestissä käydessä, perhejuhlissa, työasuna esimerkiksi tarjoilijoilla ja monessa muussa arkisessakin tilanteessa. Materiaalin laatu ja värit vaihtelevat käyttötarkoituksen mukaan.
 
Onneksi meilläkin Suomessa on alkanut levitä enemmän tällaista vapaamuotoisempaa pukuharrastusta. Kansallispukumme ovat yleisilmeeltään vaatimattomampia ja materiaalit usein villaa, puuvillaa ja pellavaa. Siksi niiden osien yhdistely muiden siistien perusvaatteiden kanssa on helppoa. On silti tärkeää, että pukua ja puvun osia käytetään hyvällä maulla ja kunnioituksella.

Yksi tabu kaikessa vapaudessakin on: Eri alueiden kansallispukujen osia ei sovi yhdistää toisiinsa.

Kuvitukset ja taiteellinen vapaus

Kun olen kuvittanut suomalaisia kansallispukuja, olen törmännyt erilaisiin keskusteluihin yksityiskohtien oikeellisuudesta. Jyväskylässä toimii Kansallispukukeskus, josta voi tiedustella puvuista ja säännöistä. Alan harrastajat empivät, onko soveliasta pukea mustat avokkaat karjalaisen puvun kanssa tai saako jonkun tietyn puvun kanssa käyttää valkoisia vai punaisia sukkia. Monenlaisia kysymyksiä ilmenee myös sosiaalisen median keskustelupalstoilla ja kansallispukuryhmissä.

Opiskeluuni kuului aikoinaan Münchenissä piirustusaineiden ohella myös ompelutekniikkaa, kaavoitusta ja pukuhistoriaa, joten sinänsä yksityiskohtien ymmärtäminen ja niiden piirtäminen ei tuota minulle vaikeuksia.

Tässä kuvittamani Kirkkonummen ja Euran puvut.

Kuvittaessani pyrin kuitenkin edes jonkinlaiseen taiteelliseen vapauteen. Valokuvat ovat heitä varten, jotka etsivät tarkempaa tietoa pukujen ulkonäöstä ja tarvitsevat yksityiskohtia myös ompeluohjeeksi. Varsinkin hameiden raidoitukset ovat monessa kansallispuvussa niin monimutkaisia, että niiden orjallinen noudattaminen kuvittaessa pysäyttäisi kokonaan tekemisen ilon. Sillä useinhan kuvituksen pääasiallinen tarkoitus on elävöittäminen.

Olen näitä toistaiseksi tehnyt oma-aloitteisesti kiinnostuksesta kansallispukuja kohtaan eli ilman toimeksiantajaa.

Mouhijärven puvun essun ja hameen raidoitusta kuvituksestani.

Kansallispukuasiantuntijat ovat tarkkoja myös siitä, minkälaisia kenkiä, huiveja tai päähineitä pukujen kanssa käytetään. Nauhat esimerkiksi ovat useimmissa puvuissa vain naimattomien neitojen päähine.

Tarkistettu Saarijärven puku, tai näkemykseni siitä.
Tarkistus julkistettiin lokakuussa 2018 Jyväskylässä ja siihen kuuluu useampi versio.
(Kuvitus Kirsti Nahirnyj)

Tarkistamaton Saarijärven puku. (Kuvitus Kirsti Nahirnyj)

Ylläolevissa Saarijärven puvun kuvissa olen pyrkinyt lähinnä oikeanlaiseen yleisvaikutelmaan. Hulluksihan siinä tulisi, jos alkaisi laskea raitojen määrää samalla kun huomioi kankaan liikettä ja laskoksia.

Tutkimatta en silti työtäni aloita. Selailen alan kirjallisuutta, etsin netistä tietoa, luen erilaisia julkaisuja, jotka koskevat kansallispukuja. Olen joskus myös kysynyt Kansallispukukeskuksen mielipidettä. Teen muistiinpanoja ja kokoan ne luonnoksiksi kuten tästä allaolevasta kuvasta osittain näkyy:

Haluan jakaa sitä intoa ja mielenkiintoa, mikä itselläni on näihin pukuihin ja elävöittää osaltani samalla suomalaisen kansallispuvun ilmettä näin vapaasti piirretyin kuvin.

Siveltimistä

Olen aina ollut vakuuttunut, että taidetarvikkeissa laadukas on myös kalliimpaa tai toisinpäin kalliit välineet ovat laadukkaampia kuin halvat.
Usein se päteekin. Esimerkiksi kunnollisia pigmenttejä sisältävät värit ovat kalliimpia, poikkeuksena jotkut venäläiset värinapit. Kiilakehykset tiukasta puusta maksavat enemmät eivätkä väänny.

Teen paljon kuvituksia akvarelliväreillä. Pidän myös hyvää huolta työvälineistäni. Olen huomannut, että hienot näädänkarvasiveltimet alkavat kuitenkin hapsottaa vuosien päästä. Tarkkaa jälkeä vaativat yksityiskohdat esimerkiksi kansallispukukuvituksissani onnistu. Edes märkä sivellin ei muotoudu teräväkärkiseksi kuten uutena.

Sen sijaan täysin nimetön ja merkitön jostain saamani tai ostamani halpasarjan sivellin pitää muotonsa ja kärkensä, vaikka olen tehnyt sillä kymmeniä suuritöisiä kuvia. Vain maali siveltimen varresta on alkanut rapistua.

Jos ihan tarkka olen, niin nuo kalliimmat siveltimet imevät ja luovuttavat ehkä hiukan enemmän nestettä, mutta kuvituksissani kaipaan juuri terävää sivellintä, koska en tee isoja laveerauksia.

Vasemmalla muutaman tunnetun valmistajan näädänkarvasiveltimiä. Oikealla halpasiveltimet.

Yksityiskohtia ei voi tuputella paksulla siveltimen päällä. (Kuvitukset: Kirsti Nahirnyj)

En edes tiedä mistä materiaalista nuo nykyiset suosikkini on tehty. Olisikohan seassa akryyliä tai nailonia? Joka tapauksessa ne toimivat ihanteellisesti. Joskus minunkin on myönnettävä, ettei aina tarvitse olla niin jääräpäinen ja tottua vanhaan opittuun, vaan kokeilla muita vaihtoehtoja.

Keuruun puvun kuvitusta

Ihastuin kansallispuvuista kirjoittavan Mari Varosen julkaisemaan kuvaan Keuruun vanhemmasta puvusta. Onhan asusta olemassa uusikin versio, mutta juuri tämä vanha viehätti minua ja halusin kuvittaa sen muotifiguriinia käyttäen.

Kerronpa tässä työn etenemisestä

Ensin tein muistiinpanoja puvun mallista ja yksityiskohdista väreineen, kuten tapanani on:

Sitten rakensin puvun luonteeseen sopivan figuriinin kuultopaperille piirtäen ja puin sen.

Valopöydällä siirsin piirroksen akvarellikartongille lyijykynällä kevyesti painaen ja pohjustin  akvarelliväreillä. Aloitan yleensä ihonväreillä ja hiuksilla. Valopöydän valoa en normaalisti enää tarvitse ensi pohjustuksen jälkeen.

Sitten lisäsin akvarelliväreillä värikerroksia vaaleasta tummaan ja lopuksi täydensin värikynillä piirrosta. Näissä kansallispuvuissa en harrasta turhaa kikkailua värien kanssa, vaan pyrin oikeanmalliseen lopputulokseen. Hiukan taiteellista vapautta kyllä käytän.

Valmis!

En käytä kuvituksissani digitekniikkaa paitsi lopputuloksen jakamisessa. Pidän aidon käsialan tuomasta rososta ja elävyydestä. Tässä lähikuvassa näkyy akvarellipaperin karkeus ja värikynän viivan jälki. En myöskään maalaa aina pintoja täysin umpeen, vaan päästän valopilkkuja mukaan.

Koko setti vielä rivissä:

Tästä linkistä Mari Varosen blogiin: https://kansallispuvussa.wordpress.com/

Kuvituksia ja kansallispukuja

Olen aina ollut kiinnostunut kansallispuvuista ja alkanut kuvittaakin niitä.

Ei siitä ole kovin kauaa, kun puvun pitäminen julkisuudessa oli tarkkaan määritelty. Samoin helman pituus ja kenkämalli.

Kun olen tutkinut aihetta enemmän, olen huomannut, että tiukkapipoisuus kansallispukuja kohtaan on alkanut lieventyä.

Pukujen osia käytetään nykyisin myös erillisinä ja niitä yhdistellään farkkujen tai juhlamekkojen kanssa. Se on hieno tapa käyttää kalliista laadukkaista materiaaleista valmistettuja asuja uudella tuoreella tavalla. Mielestäni se ei halvenna ollenkaan itse kansallispukua, vaan vähentää koinsyömää mielikuvaa.

Kuvitus: Kirsti Nahirnyj

Sitäpaitsi ihmisen mitat muuttuvat. Kaikki puvun osat eivät mahdukaan vuosien jälkeen päälle. Eivätkä ne ennakolta säästetyt saumavaratkaan ehkä riitä. Tai osa asusta on ajan saatossa kärsinyt ja mennyt käyttökelvottomaksi. Miksi siis säilyttää kaapissa asukokonaisuutta, jota ei voi pukea sellaisenaan päälle? Kirpputorille vieminen saattaa myös olla iso kynnys aikoinaan niin kalliisti maksetusta arvokkaasta vaatteesta, johon liittyy myös muistoja.

On hienoa, kun voin perinteisten pukujen ohella kuvittaa vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia ja käyttää mielikuvitustani.

Tässä vielä tuorein projektini eiliseltä:

Kurikan puvun hameessa on ns. flammikuvio, jota maalatessa piti olla keskittynyt ja miettiä työvaiheet tarkasti.

Tässä lopullinen kuvitukseni eli Kurikan puvusta vain hame. Muut osat perusvaatteita.

Tässä versiossa näkyvät paremmin lenkkarityyppiset kengät.
Säästelin värimaailmaa, jotta hame pääsisi oikeuksiinsa.

Tästä iloittelusta ei voi kukaan loukkaantua, sillä kansallispuvut ovat alunperinkin juhliin, iloon ja tansseihin tehtyjä suomalaisia asuja, ja mallit ovat esimerkiksi hautalöytöjen perusteella koottuja.

Piirustuksia, skitsejä groquita, kuvituksia, tutkielmia...

Palaan tässä lempiaiheeseeni eli piirtämiseen.

Olen kuullut usein joidenkin taiteenharrastajien tai satunnaisten piirtäjien paheksuvan jotain piirustustapaa. Joko tarkat yksityiskohtaiset piirrokset ovat heistä liian kilttejä ja vanhoillisia tai nopeat luonnosmaiset skitsit jonkun toisen mielestä osaamattoman töhertäjän tekeleitä, joissa ei ole edes mallin kanssa samaa näköä.

Kuitenkin piirustuslajeja on monenlaisia ja myös moneen tarkoitukseen.

Kaikki piirustukset ja kuvitukset: Kirsti Nahirnyj

Tarkat piirustukset eli tutkielmat olivat menneinä vuosisatoina se ainoa tapa tallentaa tietoa ja informoida ihmisiä esimerkiksi eläimen, kasvin, laivan tai tärkeän tapahtuman ulkonäöstä tai ilmeestä. Nykyaikana tutkielma on mitä paras pohja keskittyä ja opetella materiaalin, muodon, valon ja varjon käyttäytymistä. Sitäpaitsi digitaalisessa kuvan muokkauksessa hyvä piirtäjä on oikea aarre: Valokohdatkin osuvat juuri oikeaan kohtaan oikean muotoisina. Valohan lankeaa pörröiseen kuoppaan ihan eri lailla kuin kiiltävään ja kuperaan pintaan. Sekin on hyvä opetella tutkielmia tehden. Tarkka piirros on myös korvaamaton esittämään yksityiskohtia, joita ei valokuvaamalla pysty toistamaan hankalien teknisten olosuhteiden takia.

Nopeimmat liikeratapiirustukset elävästä mallista onnistuvat parhaiten nekin, jos on tutustunut ihmisen anatomiaan ja mittasuhteisiin ensin rauhassa. Nimitti noita nopeita piirustuksia sanoilla skitsi (saksankielestä Skizze) tai croquis (ranskalainen sana), niin huitoen ja taustatyötä tekemättä nekään eivät onnistu vakuuttavasti. - Eihän pikajuoksijakaan lähde vain suoraa tietä satasen sprintille, vaan sitä ovat edeltäneet lukuisat lämmittelyt, lihasharjoitukset, pidemmät juoksumatkat ja muut, joista en visualistina edes tiedä tarpeeksi.

Abstraktit piirustukset eivät ensi katsomalta esitä mitään, mutta niissä on ilmaisuvoimaa. Vaikutelma syntyy joko meditatiivisen hartaan piirtämisen tuloksena tai tietoisesti nopein vedoin. Monet näistä nopeista töistä ovat vaatineet ensin pitkää ajattelutyötä, vaikka varsinainen fyysinen suoritus saattaa kestää sekunteja.

Kuvittaminen on oma alueensa ja se on usein piirustuksen ja maalauksen sekoitus, lisänä voi olla myös kollaasia ja muita vapaita tekniikoita. Vaikka kuvittaisi digitaalisesti, käsivarapiirustuksen harjoittaminen on tärkeää taustatyötä sitäkin varten.
Kuvitukset ovat useimmiten toimeksiantoja, joissa asiakas esittää toiveensa. Hän sanelee kohderyhmän ja sen mitä kuvituksen tulee viestittää ja missä medioissa se ilmestyy. Tämä asettaa tietyt rajat. Asiakas on normaalitilanteessa jo etukäteen tutustunut kuvittajien kädenjälkeen ja valinnut sen perusteella kyseisen henkilön toteutusta varten.

Kaikkein parasta piirtämisessä on kuitenkin itse piirtäminen. Se vaatii keskittymistä ja rauhallista mieltä. Se on jokaiselle ihmiselle tärkeä olotila, joka antaa samalla runsaasti hyvää mieltä. Ja lopputulos saattaa ilahduttaa monia muitakin.

Taiteilijan pato, tulppa ja jarru

Tuo otsikko mahtaa tuntua hiukan ahdistavalta, mutta silti niin tutulta luovan työn tekijälle.

Keskustelimme hiljattain ystäväni ja kollegani kanssa vapaamman työn, esimerkiksi maalauksen aloittamisen vaikeudesta, jos on tottunut tekemään tilaustöitä kuten esimerkiksi mainosalalla koko ajan tehdään. Tarkoitan asiakkaan pitkälle sanelemia, aiheet ennalta määriteltyjä tai aiheeltaan yksiselitteisiä niinkuin kuvitukset helposti ovat.

Lisäksi tilattuja töitä tehdessä syntyy sellainen aikataulunkin aiheuttama rutiininomainen viiva, jota mainosviivaksi kutsun. - Eikä siitä pääse helpolla eroon!

Kuvittaja on tottunut tekemään työnsä niin, että tulos puhuttelee ja viestittää jotain sanomaa ja sen täytyy tehota usein nopeastikin katsojaan. Poikkeuksena ovat jotkut reunakoristeet, vaikkei niitäkään hyvä piirtäjä puolihuolimattomasti riipaise.

Jossain vaiheessa vapaa-aika yllättää ja tyhjä kangas väreineen ja siveltimineen odottaa innokasta maalaria toteuttamaan viimeinkin taiteilijan omaa tahtoa. Mutta sitten tulee se pato, tulppa tai jarru. Vaikka yrittäisi maalata minkälaista meditatiivista virtaa, pää on tottunut kontrolloimaan ja miettimään kuvitteellisen asiakkaan odotuksia. Ainakin minä luulen niin. Muuta selitystä tälle muurille en löydä.

Se pato on omassa päässä. - Kun vuosia on päästänyt asiakkaan jos toisenkin kummittelemaan sinne, eikä siitä meinaa päästä eroon.

Ensimmäiset vapaat maalaukseni todistavat, että myös viimeiset vuoteni elintarvikemainonnan parissa jättivät jälkensä.

Minulla on ystäviä, jotka ovat puhtaasti taidemaalareita, eivät siis ole koskaan tehneet edellä mainitun tapaisia tilaustöitä paitsi ehkä jonkun muotokuvan. Yksi heistä kertoi minulle hakiessaan pysyvämpää kuukausipalkkaista työtä, ettei yrityksessä haluttu palkata taiteilijaa, he kun ovat "liian vapaita". Ehkä siinä paljastui jonkinlainen epäluotettavuuden pelko.

Taiteilijalla on tietenkin aina joku johtoajatus työnsä taustalla, oli se mustan värin käyttö ilman, että pinta näyttää tyhjältä ammottavalta reiältä (Matisse), tai vastavärien käyttö (van Gogh) sekä monta muuta yksilöllistä mietintää.

Huolimatta siitä, että hyvän taiteellisen työn taustalla on hyvin paljon muuta kun se minkä katsoja ensi silmäyksellä näkee, jokainen tietää, että luovaan työhön tarvitsee tietynlaista vapauden tunnetta saada tehdä "sitä omaa". Siihen vapauteen liittyy oma aikataulutus, kokeilunhalu ja epäonnistumiset. Tottakai taustalla on myös huoli taloudellisesta tilanteesta, töiden ja eräänlainen itsensä myyminen, mutta taiteen tekemisessä se ei saa olla etusijalla jarruna.

Itse olen opetellut myös omissa vapaammissa töissäni, olivat ne maalauksia tai kortteja, tekemään aina ensin vapaita skitsejä, vaikka luonnoslehtiön tai lappupinon täyteen, jolloin tietynlainen idea ja virtaus kuitenkin alkavat hiljalleen juosta, tai edes kävellä. Siitä sitten ehkä syntyy jotain suurempaa. Ilman aikataulua.

Luulenpa, että juuri tuo aikataulutus, johon moni mainosalalla työskennellyt on niin tottunut, häiritsee enemmän kuin se kuviteltu asiakas. Kaikki mitä tähän mennessä on oppinut ja kokenut virtaa siihen tekeillä olevaan työhön. - Ja työ valmistuu sitten kun se on valmis.

Tässä vielä pari linkkiä aiempiin kirjoituksiini aihetta avartamaan:

"Tunteiden myllerrykselle"

"Oma tieni"