Bujoilua ja etanapostia

Olen aina ollut käsillä tekemisen kannattaja ja lapsesta asti keskittynyt mielelläni erilaiseen hiljaiseen puuhasteluun, jota luovuudeksikin voi sanoa. Muistan, kuinka jo 12-vuotiaana asettelin ja liimailin saamani edellisvuotisen kalenterin sivut täyteen lehdistä leikkaamiani kuvia ja täydensin niitä omilla teksteilläni.

Muisto tuosta omasta kalenteristani pulpahti mieleeni, kun näin kuvia bujokalentereiksi tai -kirjoiksi kutsutuista kirjasista.
Kaikenlaisten ylijäämäpapereiden ja kuvien käyttö eri tarkoituksiin on palautunut viime aikoina uudelleen suoranaiseksi trendiksi. Miksi heittää pois kauniita kuvia, jos niitä voi säilyttää ja yhdistellä ja samalla kehittää omaa estetiikan ymmärrystä?

Kuvien yhdistely kehittää luovuutta ja estetiikan tajua sekä auttaa myös keskittymään.
Ja onhan sen todettu jo moneen otteeseen tekevän hyvää aivoille.

Kiinnostuin aiheesta enemmänkin ja kerron tässä, mitä minä olen havainnut näistä erilaisista leikekirjoista.

Jotkut tekevät kalentereistaan tarkkoja päivyreitä, joihin merkitsevät oikeat päivittäiset menonsa ja muistiinpanonsa sekä vaikkapa elämänohjeeksi soveltuvat mietelauseet. On myös niitä, jotka kirjoittavat ja piirtävät niihin päiväkirjan omaisesti, mutteivät säännöllisesti. He koristelevat lisäksi sivut mielensä mukaan.

Harrastukseen ei tarvitse juurikaan käyttää liiman lisäksi rahaa, sillä pohjanahan tuollaiseen bujoiluun voi käyttää vaikka vanhaa kirjaa. Jotta siitä ei tule liian paksu tai ahdas, yksittäisiä sivuja voi repiä pois välistä. Kirjan typografia voi olla myös osa visuaalista ilmettä.
Vanhoja käyttämättömäksi jääneitä kouluvihkojakin monella on tai niitä saa kierrätyskeskuksista pikkurahalla. Kuvia tulee postiluukusta enemmän kuin tarpeeksi, jos vain sallit.

Moni suunnittelija ja taiteilija koostaa omia ideoitaan varten erilaisia muistin tukemiseen tarkoitettuja kirjoja, joihin voi liimata kaikenlaista itselle tärkeäksi kokemaansa. Sekään ei ole mikään viime vuosien keksintö, vaan vuosisatoja vanha käytäntö ja jokaisen henkilökohtaisten tarpeiden ja tyylin mukainen.
Tässä alla on aukeama yhdestä omasta kirjastani, jota täydentelen ihan miten sattuu -periaatteella, koska se on vain minua varten tehty. (Olen tosin joillakin kursseillani näyttänyt sitä oppilailleni.) Siinä on välissä myös tyhjiä sivuja myöhemmin täydennettäväksi, tai joillakin sivuilla vain pieni kuva keskellä, koska en halua ympärillä olevien kuvien häiritä vaikutelmaa.

Tämä aukeama on omasta suunnittelutyöhöni liittyvästä henkilökohtaisesta kirjasta.

Kännyköiden valtaamana aikana myös perinteisen postin lähettäminen on saanut uusia kannattajia ja harrastajia. Periaatteena ei ole pelkkä kirjeen kirjoittaminen, vaan koko lähetyksen sommitteleminen ja koristeleminen upeaksi visuaaliseksi elämykseksi. Aion kehittää itsekin tätä harrastusta, sillä olen visuaalisen ammattini lisäksi innokas kirjeiden kirjoittaja.

Monet ovat somistaneet kuoret ja paperit mitä upeimmilla yksityiskohdilla. On käytetty tarroja, leimasimia, pitsejä ja lankoja erilaisten efektien aikaansaamiseen. Papereita on värjätty muunmuassa teellä vintagetyylin aikaansaamiseksi. Postimerkkien valintaakaan ei ole unohdettu.

Minä olen visualistina aina ollut tarkka minkä näköisiä postimerkkejä valitsen kullekin vastaanottajalle. Onneksi useimmiten nykyisen lähipostin eli marketin asiakaspalvelijakin on juonessa mukana ja esittelee valikoimaa mielellään. Vastaanottajat ulkomailla myös usein kommentoivat merkkejä positiivisesti. Latomerkkiä enkä maanpuolustusaiheisia pyssymerkkejä ole tietenkään valinnut omiin lähetyksiini, sillä ne voivat välittää tietämättömälle vääränlaista viestiä. Eivätkä ne juuri estetiikallakaa komeile.

Tässä muistutukseksi minkä näköisiä merkkejä olen aiemmin täällä blogissani arvostellut:

Lahonneilta näyttävät sillat eivät juurikaan anna positiivista mielikuvaa
edistyksellisyydestä. Postimerkki voi olla pieni taideteos,
mutta samalla se välittää tietoa kyseisestä maasta.

Mikään noista edellämainituista nykyään suosituista harrastuksista ei ole uutta. Olihan ennenkin taitelijakirjeitä ja -kortteja. On ihastuttavaa lukea ekspressionistien noin sata vuotta sitten Saksassa toisilleen lähettämiä kuvitettuja kortteja, joissa taiteilijat kutsuvat toisiaan iltapäiväteelle sunnuntaiksi.

Kaikenlaisia leikekirjojakin on harrastettu läpi vuosikymmenten sitten sanomalehtien ja valokuvauksen keksintöjen. Ainoastaan käytettävänä olevien materiaalien määrä on kasvanut. Mielestäni on hyvä, että niitä hyödynnetään luovaan käyttöön ja samalla itsetuntemuskin kasvaa, kuten jotkut asiantuntijat sanovat.

Instagramista löytyy upeita esimerkkejä aiheesta hakusanoilla #bulletjournal, #junkjournals, #snailmail tai #snailmailrevolution.
Oma suosikkini löytyy osoitteesta @psyche_journal2

Kansallispukuja vai pönöttäjiä

Viime päivinä lehdissä, radiossa ja sosiaalisessa mediassa kansallispuvut ovat olleet ilahduttavasti esillä. Aiheena on tällä hetkellä "Saavatko kansallispuvut olla seksikkäitä?".

Ihmettelin miksi asiaa edes kysytään. Hämmästyin, koska yllätyksekseni on paljon ihmisiä, joiden mielestä kansallispuku on jotain niin "pyhää ja puhdasta, että siihen ei saa liittää sellaista (likaista?) asiaa kuin seksikkyys". Tuo sanoo jo paljon asenteesta, joka joillakin on ihan periaatteessa vähän kaikkea kohtaan.

Mitäköhän tällä Munsalan pukuun
pukeutuneella naisella onkaan mielessä?
(Kuvitus: Kirsti Nahirnyj)

Ihailen kansallispukuja. Silti joskus ihan ahdistaa, kuinka tarkkoja sääntöjä niiden pukeutumiseen ja käyttöön liittyy, vaikka ne on tarkoitettu jokaisen halukkaan suomalaisen käyttöön riippumatta asemasta, koulutuksesta tai varallisuudesta. (Tosin kansallispukujen hinnat uutena ovat tuhansissa euroissa. Moni harkitseekin vuokraamista tai käytetyn puvun ostamista.)

Miksi sellaisesta asiasta, joka liittyy ihmiselämään, historiaan ja pukeutumiseen, tehdään niin sääntöihin sidottu pönötys, että se vie monelta ilon koko asiasta?

On ihan eri asia, jos jotkut valitut ihmiset pukeutuvat historiallisiin seremonioihin ja harvinaisiin juhlallisiin tilanteisiin oikealla perinteisellä tavalla tarkassa järjestyksessä. Se kuuluu sen tilaisuuden luonteeseen.

Ymmärrän kyllä vastustusta, jos vaikkapa Vatikaanin vartijat alkaisivat yhtäkkiä keksiä 500 vuotta sitten kehiteltyjen asujensa tilalle ihan erilaisia housuja tai peräti farkkuja niiden värikkäiden raidallisten pussihousujen sijaan ja jättää vaikkapa kypärän pois, koska se hiostaa helteellä. Näitä tarkkaan valittuja vartiosotilaita kun tullaan varta vasten katsomaan seremonioiden ja asujen takia. Ovathan he myös aikamoinen silmänilo.
 
Kansallispuvut on kehitetty ja määritelty muinaisten oikeiden ihmisten yllään pitämien asujen perusteella. Eivät nämä ihmiset taatusti olleet jäykkiä, pelkästään asiallisia pökkelöitä ilman minkäänlaista huumorintajua tai inhimillistä piirrettä. Olisivatko he edes lisääntyneet sellaisella elämäntavalla?

Kansallispukujen kauneus ei varmastikaan kärsi, jos välillä julkaistaan kuvia, joissa on viehkeä hyvällä maulla toteutettu eroottinen vivahde. Juuri siitä koko keskustelu kansallispukujen seksikkyydestä ja sen sallimisesta lähti kai liikkeelle.

Talvi tuo pastellit

Joulun aika alkaa olla ohi ja päivät pitenevät. Valoa on enemmän ja onneksi myös lunta.

Joulu on vuoden pimeimmän ajan juhla eikä olekaan ihme, että suosituimmat värit Pohjolassa ovat silloin punainen ja valkoinen vihreällä höystettynä.

Punainen väri antaa energiaa ja lämmittää kylmänä vuodenaikana. Valkoinen tuo valoa ja raikastaa ja vihreä tuo luonnon ja kevään odotuksen tuntua.

Heti, kun päivät alkavat pidentyä ja lumi heijastaa valoa, värimaailmaan tulee muutoksia. Monesti punainen tuntuu jo räikeältä katsella. Lumihangen varjot ovat hennon vaaleansinisiä ja taivaalla on auringonlaskun aikaan lilan ja vaaleanpunaisen sekä vaaleankeltaisen sävyjä.

Varsinkin tammi-helmikuussa värimaailma on luonnossa hyvin rajallinen,
mutta myös harmooninen. (Kuvat: Kirsti Nahirnyj)

Ihminen tarvitsee kausia, jolloin ulkoiset ärsykkeet eivät häiritse häntä liikaa. Joulustakin on tullut monelle enemmän stressi kuin mielihyvää tai rauhoittumisen aikaa merkitsevä juhla.

Luonto on järjestänyt meille ihanan talven, jolloin katse ja mieli rauhoittuu, jos malttaa vain keskittyä ihailemaan kauniita sävyjä.

Sisustuksessakin hennommat pastellisävyt luovat harmoonista tunnelmaa. Joissakin näkemissäni sisustusartikkeleissa tarjoillaan liian pitkän harmaa-valkoisen kauden päätteeksi kaikkia maailman sirkusvärejä pursuavia ehdotuksia. Miksi pitäisi mennä toiseen äärimmäisyyteen?

Joko tai -ajattelu on aina häirinnyt minua. Tottakai ihminen voi sisustaa oman kotinsa juuri kuten haluaa. Jos hän viihtyy siellä niin. Mutta jos trendejä tyrkytetään periaatteella "nyt pitää olla tätä", varsinkin epävarmat ihmiset tekevät juuri niin ajattelematta onko se heille sopivaa ja elämänlaatua parantavaa. Kenelle he niin tekevät? Näyttääkseen muille, että he ovat nykyaikaisia?

Katson usein TV:stä Grand Designs -ohjelmasarjan uusintoja, varsinkin alkuperäisiä englantilaisia Kevin McCloudin juontamia. Hän osaa perustella ymmärrettävästi miksi tietynlaiset ratkaisut arkkitehtuurissa ja sisustuksessa ovat elämänlaatua parantavia.

Hyvä suunnittelu sekä mielekkäät hankinnat eivät ole trendejä, vaan omien tarpeiden ja elämäntilanteen huomioon ottamista. Ja ne omat tarpeet tulisivat olla aina sitä, mikä tuntuu hyvältä ja tuottaa aidosti iloa.

Väärennöksiä taiteessa

Katselin Yle Teemalta eilen englantilaisten taideasiantuntijoiden tekemää dokumenttia (vai pitäisikö sanoa tositeevee-ohjelmaa?) taideteosten tutkimisesta, mahdollisten väärennösten löytämisestä ja todisteiden etsimisestä.

Aihe on kiehtova, sillä siinä sivutaan taiteilijoiden ja heidän lähipiirinsä historian lisäksi taidetarvikkeiden valmistajien, mallien, omistajien perheiden, taidegallerioiden ja eri paikkakuntien historiaa.

Huomasin kyllä piirtäjänä, että esimerkiksi Rodinin piirustuskäsialaa jäljittäessä ei menty julkisesti liian syvälle eikä näytetty kovin tarkkaan yksityiskohtia eikä perusteluja. Siinä olisi nimittäin annettu väärentäjälle suoranaisia ohjeita. Olisin ollut kiinnostunut näkemään enemmän taiteilijan oikeaa kädenjälkeä sekä vertailua väärennöksen ja aidon käsialan välillä, mutta selvästikin taidemaailmasta on tullut varovainen erilaisten väärennysskandaalien jälkeen. Ovathan maailmankuulut museot ja heidän arvovaltansa saaneet kärsiä, koska heidän kokoelmistaan on löytynyt niin monia väärennöksiä, vaikka ne ovat olleet vuosikymmeniä esillä aitoina.

En ole piirtäjänä kuuluisa. Moni myöhemmin tunnustettu taiteilijakaan ei ollut elinaikanaan kovin tunnettu saatikka varakas. Parhaita esimerkkejä tästä ovat Vincent van Gogh ja Gauguin. Vertailematta itseäni heihin ymmärrän kuitenkin hyvin, miten taideteoksia ja varsinkin piirustuksia päätyy taiteilijoilta myöhemmin markkinoille ilman signeerauksia. Ovathan omatkin luonnoskirjani ja lappupinoseni täynnä vain itseä varten tehtyjä nopeita skitsejä ja tarkempia tutkielmia. Miksi niitä signeeraisin? Vai pitäisikö? Totesin juuri, että olen julkaissut jopa netissä lukuisia kuvituksiani ilman, että niissä on minkäänlaista puumerkkiäni.

Ehkä kuitenkin sadan vuoden kuluttua joku tutkija pähkii saatuaan käsiinsä minun piirustukseni: "Kuka on tämän salaperäisen työn tekijä? Mistä se on joutunut Berliiniin? Mikä on teoksen historia? Onko tekijä joku tunnettu taiteilija? Minkä hintaiseksi tämä arvioidaan sen perusteella, kuka mahdollinen tekijä on?"

Mitä todistaa paperilaatu? Entä muste? Kenen käsialaa se muistuttaa? Onko aihe tyypillinen jollekin tunnetulle taiteilijalle? Entä puutteet tai vahvuudet yksityiskohtien hallinnassa? Todistavatko ne jotain?

Ylläolevat piirustukset ovat kaikki minun tekemiäni ja eri piirustuslehtiöistäni. Olen tehnyt ne eri yhteyksissä ja eri vuosina jopa kahdessa eri maassa. Jokainen taiteilija omistaa tukuittain tällaisia piirustuksia ja luonnoksia, joita ei koskaan ole edes tarkoitettu myyntiin.

Kuitenkin vuosikymmenten päästä vastaavia teoksia kaupataan kehystettyinä tunnettujen taiteilijoiden töinä, piti se paikkansa tai ei. Signeerauskin on saatettu lisätä myöhemmin enemmän tai vähemmän kömpelöllä käsialalla. Asiantuntijat sitten pähkäilevät paperilaatujen ja muiden löytämiensä muistiinpanojen perusteella mihin ja keneen niitä voisi yhdistellä.

Onneksi minun tekemäni työt ja niiden aitouden selvittäminen sadan vuoden päästä on ihan muiden kuin minun päänvaivani, jos töitäni edes silloin on enää olemassa. Tänä päivänä keskityn hyvällä omallatunnolla piirtämiseen.

Muotia vai ei?

Teen kuvituksia ihan kokeeksi kansallispuvuista ja julkaisen niitä instagramissa. Mietin usein tunnisteita lisätessäni, ovatko kansallispukukuvitukseni muotipiirustuksia.

Tavallaan ne sitä ovat ainakin tekniikaltaan. Mutta kansallispuvuthan ovat juuri muodin vastakohta: Perinnettä, periytyvää ja pysyvää, muttei jatkuvasti vaihtuvaa, kuten muoti.

Tässä esimerkki työpöydältäni uusimmista "muotipiirustuksistani" mietintään:

Vasemmalla Tornionlaakson puku, oikealla Ähtärin. (Kuva ja kuvitukset: Kirsti Nahirnyj)

Kansallispukujen suosio on kasvanut taas viime vuosina niin paljon, että siitä on tulossa muoti-ilmiö. Itse asuthan eivät ole nykyajan käsityksen mukaisia muotipukuja, mutta niiden kantaminen on muodissa. Jo sana puvun kantaminen antaa tietynlaisen arvokkuuden asulle.

Toivottavasti tämä muoti on pysyvää, sillä kansallispuvut ovat mitä parhainta luonnonvarojen säilyttämistä.

Ystävällisyyttä ja joulupostia

Viime ajat ovat menneet joulukorttien ja pipareiden valmistamisessa erilaisten toimeksiantojen ohessa. Kun päässä on monta asiaa, ei kirjoittaminen suju niin hyvin kuin rauhallisempina hetkinä.

Tässä vaalean sarjan korttejani, vielä signeeraamatta.

Nyt on joulukortit tehty, kirjoitettu ja lähetetty. Tänä vuonna niitä lähti postiin 46 kappaletta. En tätä kirjoita kehuakseni, vaan siksi, että mielestäni on tärkeää muistaa ihmisiä ja tehdä se edes kerran vuodessa. Onhan se ystävällistä.

Kaikenlainen ihmisten huomioon ottaminen ja ystävällinen toiminta on pyörinyt myös päässäni viime aikoina. Joulun odotus kai herkistää.

Siksi pahoitin mieleni hiljattain ihan toisen ihmisen puolesta. Asioin ison marketin yhteydessä olevassa postissa, jossa oli nähtävästi elämäänsä tyytymätön nuorehko asiakaspalvelija. Hän tiuski vanhuksille, jotka eivät huomanneet ottaa vuoronumeroa automaatista, joka todellakin on aika huomaamaton ahtaassa postinurkkauksessa. Minä sain asiani toimitettua, mutta edes hymyä ei tältä asiakaspalvelijalta irronnut.

Paha mieli tuli, kun huomasin kuinka tämä henkilö tiuskaisi eräälle iäkkäälle rouvalle, joka ei nähnyt mihin punaiset postituskuoret laitetaan. "Siihen siniseen laatikkoon, ei tänne", kuului kalsea ääni tiskiltä. Sinisiä laatikoita oli siellä noin kaksikymmentä, joista vain yksi oli tarkoitettu joulupostille. Nöyrästi tämä iäkäs rouva viimeinkin huomasi toisen asiakkaan avulla oikean paikan, jonne sai laittaa todennäköisesti ihan hyvällä mielellä kirjoitetut joulutervehdyksensä.

On puhuttu paljon yksinäisistä ihmisistä, vasinkin vanhuksista. Ehkä tämänkin elämää nähneen vanhuksen päivän ainoa ihmiskontakti oli tuo postissa asiointi. Kaikki eivät enää näe tai kuule yhtä hyvin kuin nuorempana, eivätkä kehon ja pään liikkeet onnistu kuten ennen. Olkaamme kärsivällisiä heitä kohtaan, sillä useimmat meistä ovat joskus myöhemmin samassa asemassa, jos kunto sen suo.

Jos luonne ei taivu olemaan edes kohtelias asiakaspalvelussa, kannattanee anoa siirtoa varasto- tai arkistotöihin. Me olemme ihmisiä, ja elämän yksi tarkoitus on kohdella toisiamme hyvin ja tuottaa hyvää mieltä.

Omat joulukorttini

Harmikseni kansalaisopistoon suunnittelemani kurssi joulukorteista ja lahjapusseista peruuntui vähäisen osanottajamäärän takia.

Nyt minulla on ollut aikaa suunnitella ja toteuttaa myös omia henkilökohtaisia joulukorttejani. Niitä olen myös joka vuosi myynyt, koska kiinnostuneita ostajia ilmoittautuu silloin tällöin.
En ole vielä varma, pääsenkö myymään tänä vuonna minnekään joulumyyjäisiin, mutta ainakin puskaradiosysteemillä korttini menevät myös kaupaksi.

Vuoden 2018 joulukorttejani.

Tekniikka ja mallit korteissani ovat itse suunnittelemiani. Teen akryyliväreillä abstrakteja väripintoja, leikkaan niistä kuvioita kuten joulupalloja ja lintuja, ja liimaan niitä maalaamiini oksiin ja täydennän vielä värikynäpiirustuksella.

Tuo edellämainittu kuvaus on pikainen eikä kerro kaikkia vaiheita ja välillä tuskaakin, mikä edeltää ennenkuin pääsen tekemään lopullisia uniikkeja korttejani. Monesti minusta tuntuu, että en keksi mitään uutta. Onneksi olen päättänyt ruveta ideoimaan esimerkiksi jouluaiheita jo kesällä kevyesti luonnostellen.

En kuulu niihin lahjakkuuksiin, jotka keksivät omintakeisia nerokkaita ideoita hetkessä ja jopa viime tipassa. Minä mietin ja pähkäilen ja olen  miettimättäkin. Ideahan saattaa putkahtaa odottamatta silloin, kun sattuu olemaan rentoutuneessa tilassa ja ajattelematta juuri mitään erityistä.

En koskaan halua kopioida muita, vaan miettiä jotain omaa. Käsityön tekijöissähän on usein niitä, jotka kopsaavat kuvan valmiista mallista tai hakevat ohjeet messuilta tai alan lehdistä tai netistä. Se johtaa sitten keskusteluun, onko käsityö taidetta vai ei. Taiteilija kehittää omat ideansa, käsialansa ja tyylinsä. Siksi pidänkin omia korttejani taiteena. Ilokseni myös moni muu on samaa mieltä.

Vielä signeeraukset puuttuvat.