Käsiini sattui lapsuuden aikainen kiiltokuvakirjani. Tuli niin nostalginen olo. Aloin miettiä tilanteita, joissa sain noita ihania kuvia. Joskus sukulaistäti toi hienon enkelin tai keijukaisen tuliaisiksi. Nimipäivälahjaksi saatoin saada peräti kokonaisen arkin täynnä kukkia, ja se vasta olikin yhtä juhlaa.
Lapsena myös opimme ostamisen ja valitsemisen ensiaskeleita, kun paperikaupassa valitsimme kiiltokuvia arkilta. Muistan sen Kantolan paperikaupan Lahdessa Rautatienkadulla. Katselimme kuvia ja aiheita hartaudella ja mietimme mihin vähät rahat riittäisivät. Ihan pienet kuvat maksoivat viisi penniä, kolmentoista pennin arvoisiakin oli. Kahdellakymmenellä sai jo ihan kunnollisen kokoisen, mutta harvoin sitä raaski ostaa luksuskokoisia kolmenkymmenen pennin prinsessoja. Aina se pieni ostos tuntui erityisen arvokkaalta ja hienolta.
Kuvia vaihdoimme kavereiden kanssa, myös koulun välitunnilla. Olin hyväntahtoinen ja itse kyllä hävisin näissä vaihtokaupoissa. Sain joskus taittuneen ja osittain repeytyneenkin kuvan vaihtarina upouudesta hiljattain lahjaksi saamastani kuvasta. Yleensä kiilteellä koristellut kuvat olivat erityisen arvokkaita, se hileellä varusteltu kun vastasi kahta tavallista.
Onneksi tuo vaihtokauppabuumi loppui aikanaan ja jäljelle jääneet kiiltokuvat päätyivät limattuina edellä mainitsemaani kirjaan.
Yllä näkyy kaksi aukeamaa kirjastani. Nuo hienot historiallisiin asuihin pukeutuneet hahmot olivat muistaakseni nimipäivälahjoja, ja ihailin niitä valtavasti. Ne eivät joutuneet vaihtokauppoihin.
Jo lapsena ymmärsimme myös painojäljen laadussa olevia eroja. Noillakin sivuilla on osittain suttuisempia värejä, jotka aikanaan vaihdossa tulivat ikäänkuin vähempiarvoisina verrattuna kirkkaisiin kohokuviollisiin, kuten kuvassa näkyvät kukkakimput.
Pohdin, että pystyimme ehkä myös keskittymään lapsena paremmin, koska mitään ei ollut ylitsepursuavasti. Pienetkin asiat ihastuttivat ja tuottivat jonkinlaista mielihyvää. Samalla silmä kaikelle esteettiselle, laadulle ja väreille kehittyi.
Kirsti Nahirnyj kertoo kokemuksiaan ja havaintojaan värien, sisustuksen, käsitöiden ja taiteen alalla ja elämässä yleensä sekä antaa vinkkejä ideointiin.
tiistai 12. maaliskuuta 2019
maanantai 18. helmikuuta 2019
Käytöstavat tarpeen
Nyt kirjoitan aiheesta, joka on pyörinyt mielesäni kauan. Joku teistä harvoista lukijoistani saattaa pitää tätä kirjoitustani epäkohteliaana, minä taas ajankohtaisena ja tarpeellisena.
Luin reilu viikko sitten Etelä-Suomen Sanomista Terhi Nevalaisen kirjoittaman hienon kolumnin käytöstapojen tarpeellisuudesta. Viime sunnuntaina oli aihetta sivuava toinen kolumni, tällä kertaa Pajtim Statovcin kirjoittama, jossa käsiteltiin muunmuassa lehtien kommenttikentissä olevaa rajua kommentointia. Toisen ihmisen tunteita ei niissä oteta huomioon - rakentavasta kritiikistä puhumattakaan.
Aihetta käsitellään vieläkin ihan liian vähän. Voihan olla, että jossain muualla ei siihen ole tarvettakaan, koska hyviä tapoja opetetaan monessa kulttuurissa kotona ihan luonnollisena osana kasvatusta. Esimerkiksi vanhempien ihmisten kunnioittaminen on monessa kulttuurissa itsestään selvää.
Huomasin myös Saksassa opettaessani kuinka kohteliaita oppilaani olivat yleensä minua kohtaan. Vaikka erimielisyyksiäkin tuli, ne selvitettiin keskustelemalla eikä haukkumalla toista. Kaikille oli selvää, että minä olin se, jolla oli enemmän ikää, tietoa ja kokemusta. Oppilaani olivat niitä, jotka halusivat oppia ja opetella päästäkseen elämässä eteenpäin.
Hyvien tapojen ja kohteliaan käytöksen hallitseminen ei ole noloa, vaan rikkaus, joka helpottaa jokapäiväistä elämää ja myös ulkomailla oleskellessa helpottaa ihmisten välistä kanssakäyntiä huomattavasti.
Ihmettelen monien suomalaisten tuppisuisten lapsien murjottavia ilmeitä. Olen kokenut, ettei edes rappukäytävässä tervehditä, vaan luikitaan seiniä pitkin karkuun kuin pahemman luokan rikollinen. Lapsille ei opeteta tervehtimistä kotona, koska useimmat vanhemmatkaan eivät koe naapureitaan tervehtimisen arvoisen huomionosoituksen arvoisena.
Joku sanoi minulle kerran, että tuo tervehtimättä jättäminen tarkoittaa sitä, että haluaa jättää toisen omaan rauhaansa eikä häiritä. Sitäkö tämä ihmisenä oleminen on? Ettei vaan häiritä, vaikka tosiasiassa mellastetaan äänekkäästi klo 22 jälkeen naapureiden iloksi omien seinien sisällä, pois katseilta?
Onkohan Suomessa missään käytöskouluja?
Muistan vuosien takaisen keskustelun siitä, kuinka muka suomalainen "oho" olisi paljon aidompi pahoitteluna kuin ranskalaisen "pardon" tai saksalaisen "Verzeihung" tai "Es tut mir leid". Voin sanoa omasta kokemuksesta, ettei niin ole. Oho on helpompi sanoa ilman minkäänlaista paneutumista asiaan kuin sanat, joissa oikeasti pahoitellaan.
Kohteliaisuudet helpottavat kanssakäyntiä. "Uusi mekko" on kyllä nopea sanoa, mutta siinä ei ole mitään vaivannnäköä tai merkitystä verrattuna siihen, että sanoo sen värin tai mallin sopivan toiselle erinomaisesti. Voi olla myös sanomatta ja kommentoimatta, jos pitää sisäistä kauneutta ensisijaisena ominaisuutena.
Kohteliasta olisi myös kommentoida netissä ystävällisesti hyviksi katsomiaan julkaisuja. Ne negatiiviset mietteet voi jättää siellä mainitsematta. Asiallinen kritiikki on tottakai paikallaan. Sivistynyt keskustelu onkin sellaista, ettei hyökätä toista vastaan henkilökohtaisesti, vaikka ollaankin eri mieltä. Jo lapsilta kuulee "ootsä tyhmä vai" -tyyppisiä kommentteja - ja valitettavasti samaan sävyyn ihan aikuisiltakin välillä.
Ei toista ihmistä saa juntata alas. Jokainen meistä tekee kuitenkin parhaansa.
Kyllä ranskalainenkin osaa sättiä ja sadatella pahan paikan tullen. Ne tilanteet ovat sellaisia, joissa toinen on tukkinut tien tai muuten aiheuttanut harmillisen tilanteen toiselle. Ei silloin tarvitsekaan sievistellä, koska tapahtunut on poikkeuksellisen tökerön käytöksen tulosta. Siispä huonoa käytöstä on myös muualla. Se voi olla tilanne, jossa on tullut niinsanotusti mokattua pahanpäiväisesti. Silloin sanotaan anteeksi.
Ja onhan maailmassa paljon myös ilkeitä ihmisiä ja valitettavasti myös tärkeillä yhteiskunnallisilla paikoilla, mutta se olisi taas uuden jutun aihe.
Olen kokenut myös törkeää etuilua ja härskiä valehtelemista ulkomailla. Silti en menisi yleistämään enkä laittamaan ihmisiä lokeroihin kansallisuuksien perusteella.
Ihan faktaa on kuitenkin se, että käytöstavat siten kuin me ne tunnemme, ovat peräisin Ranskan hovista, josta ne sittemmin levisivät pitkin Eurooppaa. Alunperin ne kehitettiin ihmisten kesken käytävää kanssakäyntiä helpottamaan. Kun tietää miten ketäkin tervehditään ja puhutellaan tai mistä asioista on sopivaa kiittää ja miten, tuntee itsensä paljon varmemmaksi.
Jo tervehtimisen äänensävystä voi päätellä miten lähestyä toista ihmistä. Ranskalaiset ovat hyvin ylpeitä siitä, että etiketti ja käytöstavat ovat juuri heidän keksintönsä, kuten pitkäaikainen kirjeenvaihtaja Helena Petäistö kertoo kirjassaan Ranskalaiset korot.
Jo pelkkä hyväsydämisyys eli sydämen sivistys, kuten äitini tapasi sanoa, on tärkeä ominaisuus kaikessa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Korkeakoulun käynyt ihminen ilman sydämen sivistystä ei ole juurikaan ihmiskuntaa rikastuttava, koska hänen huono käytöksensä tuottaa enemmän negatiivista energiaa kuin mikään atomivoima.
Muistan, kuinka mieheni halusi rajantakaisessa Karjalassa käydessämme tervehtiä kauppaan mennessään myyjiä venäjäksi, mutta kielitaidottomana sanoi äänekkäästi jo ovella da svidanija (näkemiin). Ei siitä kukaan kaupassa loukkaantunut. Sen sijaan tilanteesta tuli varmaan hyväntahtoisesti kikattaville myyjille päivän kohokohta. Kyllä ihmiset osaavat arvostaa hyvää tarkoitusta.
Monesti hymykin riittää. Muistan kun aikoinaan kävelin ujona nuorena naisena suuren konsernin käytävää pitkin ja vastaan tuli tutun näköinen mies. En siinä hoksannut tunnenko hänet oikeasti, mutta hymyilin hänelle ohi mennessäni. Vastaukseksi sain myös ystävällisen hymyn. Myöhemmin tajusin, että mies oli konsernin pääjohtaja, jota olin aiemmin nähnyt vain kuvissa. Tilanteesta ei taatusti jäänyt kummallekaan huonoa jälkimakua.
Eikö kuitenkin tärkeintä tässä maailmassa ole se, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla?
Hyvällä käytöksellä muita kohtaan voi tehdä oman osuutensa maailman parantamisesta. Tärkeintä on, että käytöksen taustalla on vilpittömyys eikä oman edun tavoittelu.
Kaiken tositeeveesoopan sijasta muuten edellämainitsemani käytöskoulu olisi ihan mielenkiintoinen ja hyödyllinen ohjelmasarja.

| Toista ihmistä voi ilahduttaa vaikkapa leipomalla hänelle leipää. (kuva: Kirsti Nahirnyj) |
Monesti hymykin riittää. Muistan kun aikoinaan kävelin ujona nuorena naisena suuren konsernin käytävää pitkin ja vastaan tuli tutun näköinen mies. En siinä hoksannut tunnenko hänet oikeasti, mutta hymyilin hänelle ohi mennessäni. Vastaukseksi sain myös ystävällisen hymyn. Myöhemmin tajusin, että mies oli konsernin pääjohtaja, jota olin aiemmin nähnyt vain kuvissa. Tilanteesta ei taatusti jäänyt kummallekaan huonoa jälkimakua.
Eikö kuitenkin tärkeintä tässä maailmassa ole se, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla?
Hyvällä käytöksellä muita kohtaan voi tehdä oman osuutensa maailman parantamisesta. Tärkeintä on, että käytöksen taustalla on vilpittömyys eikä oman edun tavoittelu.
Kaiken tositeeveesoopan sijasta muuten edellämainitsemani käytöskoulu olisi ihan mielenkiintoinen ja hyödyllinen ohjelmasarja.
perjantai 8. helmikuuta 2019
Kuvittajana työskentelemisestä
Olet lukijani varmaan huomannut edellisistä kirjoituksistani, että kuvitan mielelläni. Monet töistäni ovat ilman asiakkaan toimeksiantoa tehtyjä, sillä minulta pukkaa energiaa välillä enemmän kuin tilaajilla on mahdollisuuksia ostaa.
Näitä suureksi osaksi oma-aloitteisesti tekemiäni töitä ovat kansallispukukuvat. Olen vuosikymmeniä ihastellut monien maiden kansallispukuja. Itselleni tulin aikoinaan hankkineeksi Laatokan Karjalan asun, sillä juureni ovat siellä sekä isäni että äitini puolelta.
Koska olen opiskellut ja opettanut muotipiirustusta, olen jossain vaiheessa alkanut piirtää ja kuvittaa mieleisiäni suomalaisia kansallispukuja ihan puhtaasta mielenkiinnosta aiheeseen.
Olen huomannut, että nykyään moni kuvittaja ottaa työnsä pohjaksi valmiin valokuvan ja työstää sen digitaalisesti valmiiksi kuvitukseksi.
Itse en käytä valokuvia kuin tietolähteenä. Etsin taustatietoa kankaiden kuvioinnista, pukujen malleista ja materiaaleista eri kohteista. Hyvä pukukuvittaja tietää miten erilaatuiset kankaat laskeutuvat tai kiiltävät. En käytä edes figuriinien asentoja varten valokuvaa mallina.
Minulla on muutamia luonnoslehtiöitä, joihin teen muistiinpanoskitsejä.
Aika mukavan näköisiä nämä spontaanisti piirretyt ja kirjoitetut muistiinpanot ovat. Katselen ihaillen monien taiteilijoiden luonnoskirjoja. Usein valmis työ sitten vaikuttaakin jäykemmältä.
Työvaiheeni menee puvun tutkimisen jälkeen suunnilleen näin: Ensin piirrän lyijykynällä alastoman figuriinin, puen sen kuultopaperia käyttäen kulloinkin kyseessä olevaa asuun, jossa yksityiskohdat täsmäävät. Seuraavaksi siirrän tämän pohjapiirroksen valopöydällä lopulliselle kartongille lyijykynällä ja väritän sen akvarelliväreillä ja värikynillä. Vaiheita on siis monta, ja viime vaiheen mokat saattavat pilata koko työn. En siis ihmettele, jos moni ihastuu digitaalisen tekniikan helppouteen. Minä pidän silti tällaisen "aidon" käsialan tuotetta sympaattisempana.
Olen alkanut jännittää lopullista kuvitusta tehdessäni mitä Suomen kansallispukuekspertit näistä sanoisivat. Olen nimittäin huomannut, että kansallispuvuissa on valtavan paljon erilaisia sääntöjä. Samalla huomaan, ettei piirustusviiva olekaan niin rento kuin näissä vain itselle tehdyissä luonnoksissa.
Koska minulla on takanani myös vuosien mainostoimistokokemusta, muistelen aina miten asiakkaat ruotivat, ehdottivat korjauksia ja lyttäsivät myös sinänsä hienoja töitä, koska ne eivät sopineet vuodenaikaan, kohderyhmän tai muuhun, mitä heillä nyt olikaan mielessään.
Tämän "ongelman" kanssa painin ja piirrän ja kuvitan edelleen. Ehkä kuitenkin olisi parempi olla tekovaiheessa välittämättä liikaa kritiikistä ja vain niinsanotusti antaa palaa.
Jos haluat nähdä enemmän kuvituksiani, niin katsothan instagram -profiiliini @kirstilisavaria
Näitä suureksi osaksi oma-aloitteisesti tekemiäni töitä ovat kansallispukukuvat. Olen vuosikymmeniä ihastellut monien maiden kansallispukuja. Itselleni tulin aikoinaan hankkineeksi Laatokan Karjalan asun, sillä juureni ovat siellä sekä isäni että äitini puolelta.
Koska olen opiskellut ja opettanut muotipiirustusta, olen jossain vaiheessa alkanut piirtää ja kuvittaa mieleisiäni suomalaisia kansallispukuja ihan puhtaasta mielenkiinnosta aiheeseen.
![]() |
| Tässä kuvittamani, edellä mainitsemani Laatokan Karjalan puku. |
Itse en käytä valokuvia kuin tietolähteenä. Etsin taustatietoa kankaiden kuvioinnista, pukujen malleista ja materiaaleista eri kohteista. Hyvä pukukuvittaja tietää miten erilaatuiset kankaat laskeutuvat tai kiiltävät. En käytä edes figuriinien asentoja varten valokuvaa mallina.
Minulla on muutamia luonnoslehtiöitä, joihin teen muistiinpanoskitsejä.
| Piirrokset Kirsti Nahirnyj |
Työvaiheeni menee puvun tutkimisen jälkeen suunnilleen näin: Ensin piirrän lyijykynällä alastoman figuriinin, puen sen kuultopaperia käyttäen kulloinkin kyseessä olevaa asuun, jossa yksityiskohdat täsmäävät. Seuraavaksi siirrän tämän pohjapiirroksen valopöydällä lopulliselle kartongille lyijykynällä ja väritän sen akvarelliväreillä ja värikynillä. Vaiheita on siis monta, ja viime vaiheen mokat saattavat pilata koko työn. En siis ihmettele, jos moni ihastuu digitaalisen tekniikan helppouteen. Minä pidän silti tällaisen "aidon" käsialan tuotetta sympaattisempana.
Olen alkanut jännittää lopullista kuvitusta tehdessäni mitä Suomen kansallispukuekspertit näistä sanoisivat. Olen nimittäin huomannut, että kansallispuvuissa on valtavan paljon erilaisia sääntöjä. Samalla huomaan, ettei piirustusviiva olekaan niin rento kuin näissä vain itselle tehdyissä luonnoksissa.
| Myös pukujen raidat ovat tarkalleen määriteltyjä, samoin päähineen pukeminen ja monet muut yksityiskohdat. (Kuvitukset Kirsti Nahirnyj) |
Tämän "ongelman" kanssa painin ja piirrän ja kuvitan edelleen. Ehkä kuitenkin olisi parempi olla tekovaiheessa välittämättä liikaa kritiikistä ja vain niinsanotusti antaa palaa.
Jos haluat nähdä enemmän kuvituksiani, niin katsothan instagram -profiiliini @kirstilisavaria
sunnuntai 3. helmikuuta 2019
Bujoilua ja etanapostia
Olen aina ollut käsillä tekemisen kannattaja ja lapsesta asti keskittynyt mielelläni erilaiseen hiljaiseen puuhasteluun, jota luovuudeksikin voi sanoa. Muistan, kuinka jo 12-vuotiaana asettelin ja liimailin saamani edellisvuotisen kalenterin sivut täyteen lehdistä leikkaamiani kuvia ja täydensin niitä omilla teksteilläni.
Muisto tuosta omasta kalenteristani pulpahti mieleeni, kun näin kuvia bujokalentereiksi tai -kirjoiksi kutsutuista kirjasista.
Kaikenlaisten ylijäämäpapereiden ja kuvien käyttö eri tarkoituksiin on palautunut viime aikoina uudelleen suoranaiseksi trendiksi. Miksi heittää pois kauniita kuvia, jos niitä voi säilyttää ja yhdistellä ja samalla kehittää omaa estetiikan ymmärrystä?
Kiinnostuin aiheesta enemmänkin ja kerron tässä, mitä minä olen havainnut näistä erilaisista leikekirjoista.
Jotkut tekevät kalentereistaan tarkkoja päivyreitä, joihin merkitsevät oikeat päivittäiset menonsa ja muistiinpanonsa sekä vaikkapa elämänohjeeksi soveltuvat mietelauseet. On myös niitä, jotka kirjoittavat ja piirtävät niihin päiväkirjan omaisesti, mutteivät säännöllisesti. He koristelevat lisäksi sivut mielensä mukaan.
Harrastukseen ei tarvitse juurikaan käyttää liiman lisäksi rahaa, sillä pohjanahan tuollaiseen bujoiluun voi käyttää vaikka vanhaa kirjaa. Jotta siitä ei tule liian paksu tai ahdas, yksittäisiä sivuja voi repiä pois välistä. Kirjan typografia voi olla myös osa visuaalista ilmettä.
Vanhoja käyttämättömäksi jääneitä kouluvihkojakin monella on tai niitä saa kierrätyskeskuksista pikkurahalla. Kuvia tulee postiluukusta enemmän kuin tarpeeksi, jos vain sallit.
Moni suunnittelija ja taiteilija koostaa omia ideoitaan varten erilaisia muistin tukemiseen tarkoitettuja kirjoja, joihin voi liimata kaikenlaista itselle tärkeäksi kokemaansa. Sekään ei ole mikään viime vuosien keksintö, vaan vuosisatoja vanha käytäntö ja jokaisen henkilökohtaisten tarpeiden ja tyylin mukainen.
Tässä alla on aukeama yhdestä omasta kirjastani, jota täydentelen ihan miten sattuu -periaatteella, koska se on vain minua varten tehty. (Olen tosin joillakin kursseillani näyttänyt sitä oppilailleni.) Siinä on välissä myös tyhjiä sivuja myöhemmin täydennettäväksi, tai joillakin sivuilla vain pieni kuva keskellä, koska en halua ympärillä olevien kuvien häiritä vaikutelmaa.
Kännyköiden valtaamana aikana myös perinteisen postin lähettäminen on saanut uusia kannattajia ja harrastajia. Periaatteena ei ole pelkkä kirjeen kirjoittaminen, vaan koko lähetyksen sommitteleminen ja koristeleminen upeaksi visuaaliseksi elämykseksi. Aion kehittää itsekin tätä harrastusta, sillä olen visuaalisen ammattini lisäksi innokas kirjeiden kirjoittaja.
Monet ovat somistaneet kuoret ja paperit mitä upeimmilla yksityiskohdilla. On käytetty tarroja, leimasimia, pitsejä ja lankoja erilaisten efektien aikaansaamiseen. Papereita on värjätty muunmuassa teellä vintagetyylin aikaansaamiseksi. Postimerkkien valintaakaan ei ole unohdettu.
Minä olen visualistina aina ollut tarkka minkä näköisiä postimerkkejä valitsen kullekin vastaanottajalle. Onneksi useimmiten nykyisen lähipostin eli marketin asiakaspalvelijakin on juonessa mukana ja esittelee valikoimaa mielellään. Vastaanottajat ulkomailla myös usein kommentoivat merkkejä positiivisesti. Latomerkkiä enkä maanpuolustusaiheisia pyssymerkkejä ole tietenkään valinnut omiin lähetyksiini, sillä ne voivat välittää tietämättömälle vääränlaista viestiä. Eivätkä ne juuri estetiikallakaa komeile.
Tässä muistutukseksi minkä näköisiä merkkejä olen aiemmin täällä blogissani arvostellut:
Mikään noista edellämainituista nykyään suosituista harrastuksista ei ole uutta. Olihan ennenkin taitelijakirjeitä ja -kortteja. On ihastuttavaa lukea ekspressionistien noin sata vuotta sitten Saksassa toisilleen lähettämiä kuvitettuja kortteja, joissa taiteilijat kutsuvat toisiaan iltapäiväteelle sunnuntaiksi.
Kaikenlaisia leikekirjojakin on harrastettu läpi vuosikymmenten sitten sanomalehtien ja valokuvauksen keksintöjen. Ainoastaan käytettävänä olevien materiaalien määrä on kasvanut. Mielestäni on hyvä, että niitä hyödynnetään luovaan käyttöön ja samalla itsetuntemuskin kasvaa, kuten jotkut asiantuntijat sanovat.
Instagramista löytyy upeita esimerkkejä aiheesta hakusanoilla #bulletjournal, #junkjournals, #snailmail tai #snailmailrevolution.
Oma suosikkini löytyy osoitteesta @psyche_journal2
Muisto tuosta omasta kalenteristani pulpahti mieleeni, kun näin kuvia bujokalentereiksi tai -kirjoiksi kutsutuista kirjasista.
Kaikenlaisten ylijäämäpapereiden ja kuvien käyttö eri tarkoituksiin on palautunut viime aikoina uudelleen suoranaiseksi trendiksi. Miksi heittää pois kauniita kuvia, jos niitä voi säilyttää ja yhdistellä ja samalla kehittää omaa estetiikan ymmärrystä?
| Kuvien yhdistely kehittää luovuutta ja estetiikan tajua sekä auttaa myös keskittymään. Ja onhan sen todettu jo moneen otteeseen tekevän hyvää aivoille. |
Jotkut tekevät kalentereistaan tarkkoja päivyreitä, joihin merkitsevät oikeat päivittäiset menonsa ja muistiinpanonsa sekä vaikkapa elämänohjeeksi soveltuvat mietelauseet. On myös niitä, jotka kirjoittavat ja piirtävät niihin päiväkirjan omaisesti, mutteivät säännöllisesti. He koristelevat lisäksi sivut mielensä mukaan.
Harrastukseen ei tarvitse juurikaan käyttää liiman lisäksi rahaa, sillä pohjanahan tuollaiseen bujoiluun voi käyttää vaikka vanhaa kirjaa. Jotta siitä ei tule liian paksu tai ahdas, yksittäisiä sivuja voi repiä pois välistä. Kirjan typografia voi olla myös osa visuaalista ilmettä.
Vanhoja käyttämättömäksi jääneitä kouluvihkojakin monella on tai niitä saa kierrätyskeskuksista pikkurahalla. Kuvia tulee postiluukusta enemmän kuin tarpeeksi, jos vain sallit.
Moni suunnittelija ja taiteilija koostaa omia ideoitaan varten erilaisia muistin tukemiseen tarkoitettuja kirjoja, joihin voi liimata kaikenlaista itselle tärkeäksi kokemaansa. Sekään ei ole mikään viime vuosien keksintö, vaan vuosisatoja vanha käytäntö ja jokaisen henkilökohtaisten tarpeiden ja tyylin mukainen.
Tässä alla on aukeama yhdestä omasta kirjastani, jota täydentelen ihan miten sattuu -periaatteella, koska se on vain minua varten tehty. (Olen tosin joillakin kursseillani näyttänyt sitä oppilailleni.) Siinä on välissä myös tyhjiä sivuja myöhemmin täydennettäväksi, tai joillakin sivuilla vain pieni kuva keskellä, koska en halua ympärillä olevien kuvien häiritä vaikutelmaa.
| Tämä aukeama on omasta suunnittelutyöhöni liittyvästä henkilökohtaisesta kirjasta. |
Kännyköiden valtaamana aikana myös perinteisen postin lähettäminen on saanut uusia kannattajia ja harrastajia. Periaatteena ei ole pelkkä kirjeen kirjoittaminen, vaan koko lähetyksen sommitteleminen ja koristeleminen upeaksi visuaaliseksi elämykseksi. Aion kehittää itsekin tätä harrastusta, sillä olen visuaalisen ammattini lisäksi innokas kirjeiden kirjoittaja.
Monet ovat somistaneet kuoret ja paperit mitä upeimmilla yksityiskohdilla. On käytetty tarroja, leimasimia, pitsejä ja lankoja erilaisten efektien aikaansaamiseen. Papereita on värjätty muunmuassa teellä vintagetyylin aikaansaamiseksi. Postimerkkien valintaakaan ei ole unohdettu.
Minä olen visualistina aina ollut tarkka minkä näköisiä postimerkkejä valitsen kullekin vastaanottajalle. Onneksi useimmiten nykyisen lähipostin eli marketin asiakaspalvelijakin on juonessa mukana ja esittelee valikoimaa mielellään. Vastaanottajat ulkomailla myös usein kommentoivat merkkejä positiivisesti. Latomerkkiä enkä maanpuolustusaiheisia pyssymerkkejä ole tietenkään valinnut omiin lähetyksiini, sillä ne voivat välittää tietämättömälle vääränlaista viestiä. Eivätkä ne juuri estetiikallakaa komeile.
Tässä muistutukseksi minkä näköisiä merkkejä olen aiemmin täällä blogissani arvostellut:
| Lahonneilta näyttävät sillat eivät juurikaan anna positiivista mielikuvaa edistyksellisyydestä. Postimerkki voi olla pieni taideteos, mutta samalla se välittää tietoa kyseisestä maasta. |
Mikään noista edellämainituista nykyään suosituista harrastuksista ei ole uutta. Olihan ennenkin taitelijakirjeitä ja -kortteja. On ihastuttavaa lukea ekspressionistien noin sata vuotta sitten Saksassa toisilleen lähettämiä kuvitettuja kortteja, joissa taiteilijat kutsuvat toisiaan iltapäiväteelle sunnuntaiksi.
Kaikenlaisia leikekirjojakin on harrastettu läpi vuosikymmenten sitten sanomalehtien ja valokuvauksen keksintöjen. Ainoastaan käytettävänä olevien materiaalien määrä on kasvanut. Mielestäni on hyvä, että niitä hyödynnetään luovaan käyttöön ja samalla itsetuntemuskin kasvaa, kuten jotkut asiantuntijat sanovat.
Oma suosikkini löytyy osoitteesta @psyche_journal2
keskiviikko 23. tammikuuta 2019
Kansallispukuja vai pönöttäjiä
Viime päivinä lehdissä, radiossa ja sosiaalisessa mediassa kansallispuvut ovat olleet ilahduttavasti esillä. Aiheena on tällä hetkellä "Saavatko kansallispuvut olla seksikkäitä?".
Ihmettelin miksi asiaa edes kysytään. Hämmästyin, koska yllätyksekseni on paljon ihmisiä, joiden mielestä kansallispuku on jotain niin "pyhää ja puhdasta, että siihen ei saa liittää sellaista (likaista?) asiaa kuin seksikkyys". Tuo sanoo jo paljon asenteesta, joka joillakin on ihan periaatteessa vähän kaikkea kohtaan.
Ihailen kansallispukuja. Silti joskus ihan ahdistaa, kuinka tarkkoja sääntöjä niiden pukeutumiseen ja käyttöön liittyy, vaikka ne on tarkoitettu jokaisen halukkaan suomalaisen käyttöön riippumatta asemasta, koulutuksesta tai varallisuudesta. (Tosin kansallispukujen hinnat uutena ovat tuhansissa euroissa. Moni harkitseekin vuokraamista tai käytetyn puvun ostamista.)
Miksi sellaisesta asiasta, joka liittyy ihmiselämään, historiaan ja pukeutumiseen, tehdään niin sääntöihin sidottu pönötys, että se vie monelta ilon koko asiasta?
On ihan eri asia, jos jotkut valitut ihmiset pukeutuvat historiallisiin seremonioihin ja harvinaisiin juhlallisiin tilanteisiin oikealla perinteisellä tavalla tarkassa järjestyksessä. Se kuuluu sen tilaisuuden luonteeseen.
Ymmärrän kyllä vastustusta, jos vaikkapa Vatikaanin vartijat alkaisivat yhtäkkiä keksiä 500 vuotta sitten kehiteltyjen asujensa tilalle ihan erilaisia housuja tai peräti farkkuja niiden värikkäiden raidallisten pussihousujen sijaan ja jättää vaikkapa kypärän pois, koska se hiostaa helteellä. Näitä tarkkaan valittuja vartiosotilaita kun tullaan varta vasten katsomaan seremonioiden ja asujen takia. Ovathan he myös aikamoinen silmänilo.
Kansallispuvut on kehitetty ja määritelty muinaisten oikeiden ihmisten yllään pitämien asujen perusteella. Eivät nämä ihmiset taatusti olleet jäykkiä, pelkästään asiallisia pökkelöitä ilman minkäänlaista huumorintajua tai inhimillistä piirrettä. Olisivatko he edes lisääntyneet sellaisella elämäntavalla?
Kansallispukujen kauneus ei varmastikaan kärsi, jos välillä julkaistaan kuvia, joissa on viehkeä hyvällä maulla toteutettu eroottinen vivahde. Juuri siitä koko keskustelu kansallispukujen seksikkyydestä ja sen sallimisesta lähti kai liikkeelle.

| Mitäköhän tällä Munsalan pukuun pukeutuneella naisella onkaan mielessä? (Kuvitus: Kirsti Nahirnyj) |

maanantai 14. tammikuuta 2019
Talvi tuo pastellit
Joulun aika alkaa olla ohi ja päivät pitenevät. Valoa on enemmän ja onneksi myös lunta.
Joulu on vuoden pimeimmän ajan juhla eikä olekaan ihme, että suosituimmat värit Pohjolassa ovat silloin punainen ja valkoinen vihreällä höystettynä.
Punainen väri antaa energiaa ja lämmittää kylmänä vuodenaikana. Valkoinen tuo valoa ja raikastaa ja vihreä tuo luonnon ja kevään odotuksen tuntua.
Heti, kun päivät alkavat pidentyä ja lumi heijastaa valoa, värimaailmaan tulee muutoksia. Monesti punainen tuntuu jo räikeältä katsella. Lumihangen varjot ovat hennon vaaleansinisiä ja taivaalla on auringonlaskun aikaan lilan ja vaaleanpunaisen sekä vaaleankeltaisen sävyjä.
Ihminen tarvitsee kausia, jolloin ulkoiset ärsykkeet eivät häiritse häntä liikaa. Joulustakin on tullut monelle enemmän stressi kuin mielihyvää tai rauhoittumisen aikaa merkitsevä juhla.
Luonto on järjestänyt meille ihanan talven, jolloin katse ja mieli rauhoittuu, jos malttaa vain keskittyä ihailemaan kauniita sävyjä.
Sisustuksessakin hennommat pastellisävyt luovat harmoonista tunnelmaa. Joissakin näkemissäni sisustusartikkeleissa tarjoillaan liian pitkän harmaa-valkoisen kauden päätteeksi kaikkia maailman sirkusvärejä pursuavia ehdotuksia. Miksi pitäisi mennä toiseen äärimmäisyyteen?
Joko tai -ajattelu on aina häirinnyt minua. Tottakai ihminen voi sisustaa oman kotinsa juuri kuten haluaa. Jos hän viihtyy siellä niin. Mutta jos trendejä tyrkytetään periaatteella "nyt pitää olla tätä", varsinkin epävarmat ihmiset tekevät juuri niin ajattelematta onko se heille sopivaa ja elämänlaatua parantavaa. Kenelle he niin tekevät? Näyttääkseen muille, että he ovat nykyaikaisia?
Katson usein TV:stä Grand Designs -ohjelmasarjan uusintoja, varsinkin alkuperäisiä englantilaisia Kevin McCloudin juontamia. Hän osaa perustella ymmärrettävästi miksi tietynlaiset ratkaisut arkkitehtuurissa ja sisustuksessa ovat elämänlaatua parantavia.
Hyvä suunnittelu sekä mielekkäät hankinnat eivät ole trendejä, vaan omien tarpeiden ja elämäntilanteen huomioon ottamista. Ja ne omat tarpeet tulisivat olla aina sitä, mikä tuntuu hyvältä ja tuottaa aidosti iloa.

| Varsinkin tammi-helmikuussa värimaailma on luonnossa hyvin rajallinen, mutta myös harmooninen. (Kuvat: Kirsti Nahirnyj) |

maanantai 7. tammikuuta 2019
Väärennöksiä taiteessa
Katselin Yle Teemalta eilen englantilaisten taideasiantuntijoiden tekemää dokumenttia (vai pitäisikö sanoa tositeevee-ohjelmaa?) taideteosten tutkimisesta, mahdollisten väärennösten löytämisestä ja todisteiden etsimisestä.
Aihe on kiehtova, sillä siinä sivutaan taiteilijoiden ja heidän lähipiirinsä historian lisäksi taidetarvikkeiden valmistajien, mallien, omistajien perheiden, taidegallerioiden ja eri paikkakuntien historiaa.
Huomasin kyllä piirtäjänä, että esimerkiksi Rodinin piirustuskäsialaa jäljittäessä ei menty julkisesti liian syvälle eikä näytetty kovin tarkkaan yksityiskohtia eikä perusteluja. Siinä olisi nimittäin annettu väärentäjälle suoranaisia ohjeita. Olisin ollut kiinnostunut näkemään enemmän taiteilijan oikeaa kädenjälkeä sekä vertailua väärennöksen ja aidon käsialan välillä, mutta selvästikin taidemaailmasta on tullut varovainen erilaisten väärennysskandaalien jälkeen. Ovathan maailmankuulut museot ja heidän arvovaltansa saaneet kärsiä, koska heidän kokoelmistaan on löytynyt niin monia väärennöksiä, vaikka ne ovat olleet vuosikymmeniä esillä aitoina.
En ole piirtäjänä kuuluisa. Moni myöhemmin tunnustettu taiteilijakaan ei ollut elinaikanaan kovin tunnettu saatikka varakas. Parhaita esimerkkejä tästä ovat Vincent van Gogh ja Gauguin. Vertailematta itseäni heihin ymmärrän kuitenkin hyvin, miten taideteoksia ja varsinkin piirustuksia päätyy taiteilijoilta myöhemmin markkinoille ilman signeerauksia. Ovathan omatkin luonnoskirjani ja lappupinoseni täynnä vain itseä varten tehtyjä nopeita skitsejä ja tarkempia tutkielmia. Miksi niitä signeeraisin? Vai pitäisikö? Totesin juuri, että olen julkaissut jopa netissä lukuisia kuvituksiani ilman, että niissä on minkäänlaista puumerkkiäni.
Ehkä kuitenkin sadan vuoden kuluttua joku tutkija pähkii saatuaan käsiinsä minun piirustukseni: "Kuka on tämän salaperäisen työn tekijä? Mistä se on joutunut Berliiniin? Mikä on teoksen historia? Onko tekijä joku tunnettu taiteilija? Minkä hintaiseksi tämä arvioidaan sen perusteella, kuka mahdollinen tekijä on?"
Mitä todistaa paperilaatu? Entä muste? Kenen käsialaa se muistuttaa? Onko aihe tyypillinen jollekin tunnetulle taiteilijalle? Entä puutteet tai vahvuudet yksityiskohtien hallinnassa? Todistavatko ne jotain?
Ylläolevat piirustukset ovat kaikki minun tekemiäni ja eri piirustuslehtiöistäni. Olen tehnyt ne eri yhteyksissä ja eri vuosina jopa kahdessa eri maassa. Jokainen taiteilija omistaa tukuittain tällaisia piirustuksia ja luonnoksia, joita ei koskaan ole edes tarkoitettu myyntiin.
Kuitenkin vuosikymmenten päästä vastaavia teoksia kaupataan kehystettyinä tunnettujen taiteilijoiden töinä, piti se paikkansa tai ei. Signeerauskin on saatettu lisätä myöhemmin enemmän tai vähemmän kömpelöllä käsialalla. Asiantuntijat sitten pähkäilevät paperilaatujen ja muiden löytämiensä muistiinpanojen perusteella mihin ja keneen niitä voisi yhdistellä.
Onneksi minun tekemäni työt ja niiden aitouden selvittäminen sadan vuoden päästä on ihan muiden kuin minun päänvaivani, jos töitäni edes silloin on enää olemassa. Tänä päivänä keskityn hyvällä omallatunnolla piirtämiseen.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)