Tekstin näkyvyys

Vielä palaan edellisen kirjoitukseni aiheeseen tekstin näkyvyydestä ja miten se vaikuttaa luettavuuteen.

Löysin arkistoistani kuvan, joka todistaa kuinka keltaisella pohjalla näkyvä musta teksti on todella selvästi luettavissa, että se näkyy varoituskyltissäkin jopa sinisen hetken saapuessa Vesijärven ylle.

Samalla näkymässä on hienot (melkein-)vastaväri- ja lämpökontrasti, kun lämmin keltainen ja kylmä sininen kohtaavat. Ja onhan kuvassa myös vaalea-tumma-kontrasti.

Tekstin väri ja luettavuus

Kaikki nykytekniikkaa käyttävät voivat myös tuoda ajatuksiaan julkisuuteen pikaista tahtia. Pelkkä tietotekniikan hallinta ei kuitenkaan riitä, jos haluaa saada suuren kiinnostuneen lukijakunnan. Sisällön lisäksi on otettava myös huomioon, että tekstin ulkoasun on oltava helppolukuista.

Mitä asiallisempi ja pitempi teksti, sitä enemmän tulee tekstin luettavuuteen kiinnittää huomiota.

Tekstityypin luettavuuden lisäksi värillä on suuri merkitys. 
Tässä muutama esimerkki:

Liian vähän kontrastia, esimerkiksi keltainen valkoisella pohjalla vaikeuttaa huomattavasti lukemista.

 Kontrasti pelkästään ei riitä, jos kirjainväri ja tausta taistelevat voimakkuudellaan. 

Pahimmassa tapauksessa kirjaimet vilistävät silmissä.

Läheltä luettava teksti kannattaa kirjoittaa mustana valkoiselle pohjalle. 

Usein myös jotkut tekstityypit varsinkin kuvaruudulla toimivat tummanharmaalla, kuten tässä.

Kontrasti on tärkeä luettavuuden apu. 
Kaukaa katsottaessa 
keltainen otsikko 
 mustalla pohjalla on tehokas ja hyvin luettavissa.

Ja vielä paremmin toisinpäin.

Ja kaiken lisäksi kokonaisuuden selkeä värimaailma auttaa lukijaa keskittymään itse asiaan. Harkitut sisältöön sopivat värit viestittävät sitä mitä asiasisältökin. 

 

Joulunäyttelyä

Tänään saimme mieheni kanssa rakennettua Lahden Suomalais-Saksalaisen yhdistyksen tilaaman näyttelyn saksalaisesta joulunvietosta Lahden kaupunginkirjastoon. 

Käärin vielä lahjapaketteja saksalaisen koristeelliseen tapaan laitettavaksi kuusen alle.

Eilinen meni näyttelytavaroita läpi käydessä. Levitin kaikki sängylle.

Kokemuksesta tiedän, että varmuuden vuoksi mukaan on otettava aina enemmän, jotta mahdolliset turhat kolot saa täytettyä tai toisiinsa lopullisessa valossa sopimattomat esineet voi korvata.

Huomasinkin paikan päällä, että kortteja ei vitriiniin mahtunut läheskään niin paljon kuin olin suunnitellut. Samoin lihava pullea Kaufhof-tavaratalon somistepukki ei yhtäkkiä istunutkaan ympäristöönsä, joten se pääsi takaisin kotiin.

Vastaavasti sain paikattua postilakon takia postissa jumissa odottavien tavaroiden paikkoja kirjanmerkein ja pienin esittein. Ne on sitten helppo vaihtaa Saksasta tulossa oleviin mehiläisvahakynttilöihin.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty...

Esineistä ja tavoista laadin myös tekstejä. Adventtikranssia ei käytetä Suomessa niin yleisesti kuin Saksassa, jossa se on lähes joka kodissa, työpaikoilla, sairaaloissa ja virastoissa ym. Sisareni sitoi upean aidon kranssin.

Myös seimifiguurit pääsivät esille.

Pähkinänsärkijät vasemmalla, Lauschan lasikoristeet kuusessa ja oikealla alhaalla.

Koska kuitenkin niin moni jouluun liittyvä perinne meilläkin on peräisin Saksasta, näyttelyn on tarkoitus avata ja herättää mielenkiintoa saksalaiseen joulunviettoon ja koristeiden taustoihin.

Ottaen huomioon laajan aiheen ja toisaalta rajatun tilan, näyttely on pintariipaisu. Kuitenkin luulen onnistuneeni antamaan mielikuvan saksalaisesta joulunvietosta, joka alkaa heti ensimmäisestä adventista tunnelmallisine adventtimarkkinoineen, konsertein, leipoen, koristellen ja ystäviä tavaten ja jatkuen ainakin loppiaiseen, sillä kuustakaan ei sitä ennen laiteta pois.

Tämä näyttely on esillä pääkirjastossa, auditorion sisäänkäynnin luona 30.12.2015 asti.

Näyttelyn rakentamista

Sain Lahden Suomalais-Saksalaiselta yhdistykseltä pyynnön pystyttää joulunäyttely saksalaisesta joulusta Lahden pääkirjastoon. Ehdotus näyttelystä oli alun perin omani, ja nyt näyttely siis toteutuu, kun yhdistyksen 40-vuotisjuhlavuosi on päättymässä.

Olen saanut pohtia rauhassa mitä viiteen vitriiniin voisi mahduttaa. Ideoita on syntynyt ja kypsynyt. Edellisessä kirjoituksessani kerroinkin seimifiguureiden entisöinnistä.

Sen jälkeen aloin muotoilla massasta pikkuleipiä. En oikein uskalla laittaa aitoja leivonnaisia jonnekin lasivitriiniin kuukaudeksi. Mitä jos siellä alkaa joku kuoriainen nakertaa ja lisääntyä kaikessa rauhassa?

Massasta onkin mukava muotoilla.

Kokeilin uutta harmaata ilmassa kuivuvaa massaa. Tosin huomasin, että se kutistuu aika paljon kuivuessaan.  Siitä syystä muotoilen ennen akryylivärillä maalaamista uudella massakerroksella joitakin leivonnaisia, etteivät ne näytä näivettyneiltä.

Keskellä isot lätyskät ovat Lebkucheneita, tyypillisiä adventin ajan pehmeitä leivonnaisia.

Tästä on tulossa marsipaanipossu Uuden Vuoden symboliksi.

Pakkauksen mukana ei tullut ohjeita, joten kokeilun perusteella on mietittävä menetelmiä. Harmikseni usein Suomessa tarjotaan tuotteita ilman kunnon tuoteselostetta tai käyttöohjetta - jopa vaatteitakin painotuotteissa ilman koko- tai materiaalimerkintöjä.

Hiottuani ja paikattuani uudella massalla kutistuneita leivonnaisia maalasin ne mahdollisimman aidon näköisiksi. 

Seuraavaksi jatkan lahjapakettien teolla.

Oikean sävyn sekoittaminen

Elämässä tulee vastaan tilanteita, jolloin oikean sävyisten värien sekoitustaito on tarpeellista.

Huomasin sen viimeksi tänään, kun sain korjattavakseni vanhoja seimifiguureja.

 Näissä olivat massa ja väri lohjenneet niin, että paikkasin ensin askartelumassalla lommoja ja täydensin lohjenneita korvia ja sorkkia.

 Itämaan tietäjän viitta oli kulunut yläosasta ja pää melkein irti.

Käytin näihin 20-luvun muovifiguureihin akryyväriä. Sekoittaessani koetin pysyä vaaleammassa skaalassa kuin lopullinen sävy, sillä akryylimaali tummui kuivuessaan. Vaikka minulla on kokemusta värien sekoittamisesta, välillä silmä väsyy, eikä heti ymmärrä pitääkö sekoittaa lisää sitruunankeltaista vai kuitenkin jotain punaiseen menevää.

Itämaan tietäjän partakin oli lohjennut, sain sen maalattua oikean ruskeaksi toisella yrittämällä.

"Valmiit" lampaat korvineen ja selkäkin ehjänä.

Tällainen filigraani työskentely värien kanssa oli suorastaan terapeuttista. Lopputulos ja kaikkea muuta jouluista on nähtävänä joulukuun aikana Lahden kaupungin pääkirjaston "Saksalainen joulu" -näyttelyssä, jota kokoan sinne Lahden suomalais-saksalaisen yhdistyksen pyynnöstä yhdistyksen 40-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.

Väriä sommitellen

Viime viikkoina olen pitänyt pari väripäivää Lahden Wellamo-opistossa. Näistä väripäivistä tai -pajoista jää aina hyvä mieli, kun huomaa kuinka antoisalta se tuntuu osanottajista. Mukana on ollut niin kutojia kuin taiteen- tai sisustuksen harrastajia tai ihan muuten vain väreistä kiinnostuneita osanottajia.

Moni harmittelee, että jopa ostoksilla tulee valittua turvallisia totuttuja värejä - tosin ei aina ole tarjollakaan aina sitä mitä haluaisi. Taiteen tekijäkin saattaa kaivata kurssilta lisätietoa esimerkiksi syvyysvaikutelman saamiseen tai erilaisten tunnelmien tuomiseen.

Varsinaista ennakkotietoa väreistä osallistujalla ei tarvitse olla, koska käymme läpi sekä värien psykologista merkitystä että kontrastien ja harmonioiden vaikutusta sommitteluun.

En ole myöskään koskaan ollut vaikeasti ymmärrettävien vierasperäisten sanojen ystävä, joten pyrin kyllä ilmaisemaan teoriatkin niin, että jokainen sisäistää niiden merkityksen. Jouduin aikanaan opiskelemaan nämä asiat saksankielellä ollessani alan oppilaitoksessa Münchenissä, ja minun piti opetella ne, vaikka lyhyen saksan lukeneena se oli vaikeaa. Jonkinlaisen ymmärtämisen menetelmän kai tulin kehittäneeksi. Ja siitä on ollut hyötyä myöhemmin muita opettaessani.

Ilahduttavan moninaisia vaihtoehtoja värisommitteluun osanottajat saivat aikaiseksi, kun teimme annetun aiheen tai omien mieltymysten mukaisia vapaita harjoituksia.

Opiskelijat ehdottivat itse teemoja. Tässä erilaisia "viha"-aiheeseen liittyneitä sommitelmia.

"Vihasta" voi saada aikaiseksi näinkin näyttävää.

Lopuksi jäljelle jääneet värilastut saattavat mennä iloisesti sekaisin, mutta ainakin päivä oli antoisa!

Aurinkoa

Kerroin edellisessä kirjoituksessani siitä, kuinka alaluokilla opettajani osasi olla innostava. Saimme piirtää valtavat määrät ja kehittää alitajuisesti muoto- ja värisilmää sekä mielikuvitusta. Koin koulunkäynnin silloin pelkästään innostavana asiana. Ja se oli sentään 60-lukua.

Jouduin siirtymään sittemmin kolmannelle luokalle toiseen kouluun. Pelkkä vieraaseen ympäristöön totuttautuminen on lapselle iso asia.

Sitten tuli piirustustunti. Lempiaiheeni. Meidän piti piirtää oma koti. Käytössä olivat edelleen muistaakseni "sakurat". Innokkaana piirsin kotitaloamme, kuvassa sininen taivas ja piirsin myös auringon paistavan kauniin keltaisena. Olin positiivinen lapsi, ja mielestäni aurinko paistoi aina, tai vähintään toivoin sen paistavan.

Järkytyin, kun opettaja pysähtyi kohdalleni ja tokaisi: "Aurinko. Ei sinun iässäsi enää piirretä aurinkoa."

Olin 3-luokan alkaessa kahdeksanvuotias, koska olen syntynyt vasta joulukuussa. Opettajan sana oli silloin laki.

Liekö kommentteja tullut lisääkin, sillä sama opettaja pysyi meillä neljä vuotta ja opetti melkein kaikkia aineita paitsi käsitöitä ja uskontoa. Ainakin minun piirustukseni muuttuivat hailakammiksi, vaikkakin uskalsin joskus vielä tehdä annetun aiheen pohjalta melko luovia kuvia. Kyse ei tosin varmaan ollut uskalluksesta, vaan siitä miten ihan luonnollisesti koin annetun aiheen.

Muistan kun meidän piti piirtää opettajan lukeman sadun perusteella kuva linnasta. Sadussa oli uhkaava tunnelma, korppeineen ja hämähäkinverkkoineen. Kaikki piirsivät pulleita sympaattisia ruskeita samannäköisiä tornitaloja - katsoivat varmaan toisiltaan. Minun linnani oli ihan erinäköinen; karmiininpunatorninen ja kylmänharmaa korppeja ja hämähäkinseittejä unohtamatta. Koin sen sadun tunnelman niin elävänä.

Piirustukset laitettiin sitten vierekkäin seinälle, ja opettaja valikoi mielestään parhaat. Kaikki samannäköiset ruskeat tornit pääsivät hänen suosikeikseen. Joku luokasta uskalsi ehdottaa minun piirustustani. Siihen opettaja sanoi kylmän lyhyesti vain "Ei".

Jokainen päästelee joskus tahtomattaan sammakoita suustaan, mutta opettajalla on sentään pedagogin koulutus, jossa häntä valmistellaan rohkaisemaan, ja opastamaan lapsia löytämään omintakeisiakin ratkaisuja.

Ja jos joku haluaa piirtää aurinkoja vaikka koko elämänsä ajan, niin onko se väärin?  
Onko se muka sallittua vain seitsenvuotiaaksi asti? Onko se "maan tapa", niinkuin liian usein kuulee liian useassa muussakin yhteydessä?