Standardeja, standardeja

Mistäköhän johtuu, että jo vuosikausia minusta on tuntunut, että kaupoissa, lehdissä ja TV:ssä kaikki on ihan samannäköistä? Monissa uudelleenkin sisustetuista kodeissa rohkein väri on harmaa tai beige ja kaksi viherkasvia nurkassa. Kulmasohva divaanilla ja kaikilla ne samannäköiset lamput. Kirjahyllyjä ei enää juurikaan näe, koska perinteinen lukeminen on vähentynyt. Ne korvaa usein valkoinen TV-taso, jonka päällä on valtava musta TV-ruutu.

Mutta juuri moni näistä moderneista sisustuksista on valitettavasti uusittu ja taas uusittu. Huonosti kestänyt sohva on heitetty kaatopaikalle ja hankittu uusi valkoinen tai erilaista harmaansävyä oleva kulmasohva tilalle.

Kaikenlainen materiaalien ja luonnonvarojen tuhlaaminen on tietenkin järjetöntä. Siksi ei kannatakaan ostaa jatkuvasti uusia tavaroita ympärille, jotka vielä ovat usein halpamaissa ja mahdollisesti lapsityövoimalla tuotettuja.

Miksi sitten kaikki uusi on vielä samannäköistäkin kuin viime vuosikymmenellä?

Havahduin, kun katsoin Vintage-valtakunta -nimistä ohjelmaa. Siinä sarjan yksi päähenkilöistä, vintagetavaraa keräävä ja myyvä Tomppa Kekäläinen sanoi osuvasti:"Viiskyt(tai kuuskyt)-luvun teeveet näytti joltain avaruusraketeilta, mutta nykyajan standardit pilaa kaiken". Tämä on vapaasti muistini varassa lainattu lausahdus, jossa kuitenkin oleellinen tulee ilmi.

Onko tässäkin jugendajan tuhkakupissa tuo naisen pää ihan turha?
Vai kieltävätkö nykyjan standardit ehkä naisen kuvan käytön tällaisissa yhteyksissä?
(En nyt puutu tupakoinnin tarpeellisuuteen sinänsä.)

Miksi muka kaiken pitää olla niin tasapäistä? Ettei vaan lapsi kolauta päätä ravatessaan olohuoneen poikki?

Puristien mielestä kaikki kiemurainen tai värikäs on vain kitschiä, ja ainoastaan suoraviivainen ja käytännöllinen on laadukasta ja älykästä muotoilua. No, säästäähän semmoinen valmistuskustannuksia.

Missä ovat muodot ja värit, jotka innoittavat luovaan ajatteluun ja antavat energiaa?
En tarkoita tyylien ja värien sekamelskaa huoneet täyteen ahdettuna. Tottakai tavaroiden ja huonekalujen tulee sopia jotenkin toisiinsa, tilaan ja elämäntyyliin.

Mitä me harrastamme? Mistä olemme kiinnostuneita?

Jotkut viihtyvät minimalistisissa tiloissa. En tiedä onko se kaikilla aitoa omaa makua vai kuvittelua siitä, että siten antaa itsestä intellektuellin mielikuvan. Eiväthän kaikki voi olla samanlaisia luonteeltaan ja toiveiltaan. Mutta sisustuksia katsoessa vaikutelma on juuri sellainen. Eivätkö sellaiset ihmiset harrasta mitään?

Kun katsoin Kenen kotona -sarjan ruotsalaisia jaksoja, huomasin naapureillamme olevan vielä enemmän tarvetta olla toistensa näköisiä. Suomalaisissa kodeissa oli sentään jonkin verran anarkiaa ja huumoria. Johtuneeko se siitä, että täkäläisissä osanottajissa on ollut enemmän muotoilijoita ja suunnittelijoita?

Huumoria ja yllätyksiä elämä kaipaa aika monella alueella. Poikkeavaa ajattelua. Standardit voivat jäädä turvallisuuslaitteisiin ja sairaalateknologiaan.

Pieni postimerkki - iso vaikutus

Edellisessä kirjoituksessani kommentoin uusia suomalaisia Europa-postimerkkejä.
Kyselin vielä facebook-sivullani ulkomaalaisten tuttujeni mielipidettä noista merkeistä ja mitä ne heille viestittävät. Juuri ulkomaiset ystävänihän ovat aiemmin vuolaasti kehuneet suomalaisia postimerkkejä aikana, jolloin niiden muodot ja ilme olivat ainutlaatuisia.

Kaikki kommentoineet olivat visualisteja. Varauksettoman ihastunutta palautetta ei kukaan heistä antanut. Kommentit oli osittain juuri sitä, mitä aavistelin: Mielikuva huolimattomasta hoitamattomasta maisemasta, joka kyllä saattaisi olla kauniskin. Ainakaan silta ei heille tullut kuvasta mieleen, vaikka posti sitä haluaa välittää eli siltaa maisemassa. Yksi palaute viittasi nostalgiaan, koska kyseinen ihminen oli asunut 1970-80 -luvuilla Suomessa eikä liene sittemmin ole käynyt täällä.

Jos Suomea ulkomaille edustettavaksi aiottu kuva aiheuttaa suomalaiselle nostalgisia tunteita, niin se ei välity välttämättä toivotulla tavalla ulkomaiselle vastaanottajalle. Eihän hänellä ole niitä samoja kokemuksia.

Onkohan syy siihen, ettei Suomi-mielikuvaa saada myytyä maailmalle mielenkiintoisesti juuri siinä, että markkinoimme tätä maata kuin itselle. "Minulla on tällaiset muistot ja nämä ovat hienoja, koska tiedän miltä se tuntuu." Ulkopuolinen ei koe asioita samalla tavalla.

Tiedän ihmisiä Keski-Euroopassa, joille luonto on sama kuin pelargoniapurkki parvekkeella. Suomessa on paljon villiä alkukantaista kaunista luontoa, mutta kuinka moni turistikaan sinne oikeasti haluaa, jos ei koe oloaan turvalliseksi, jos sillat notkuvat ja lautojen välistä jalka putoaa, tai auto uppoaa? Ovatkohan ne niitä tosi-TV:n tai dokumenttien harvoja seikkailijoita?

Ulkomaan postimerkki on markkinointia Suomesta. Siksi kannattaisi ajatella mikä puhuttelee kohderyhmää eli postilähetyksen saajaa.

Postimerkki on pieni, mutta tärkeä viesti, jolla välitetään mielikuvia.

Niinkuin olen aikaisemmin todennut, rohkeat, erikoiset ja visuaalisesti upeat postimerkit ovat aina saaneet hyvää palautetta. Latoromantiikka sen sijaan lähinnä kummastelua.
Ei viedä enää kuningatar Elisabethia korkokengissä metsän keskelle, vaikka se oli Kekkosen aikaan jonkun mielestä hieno idea.

Postin estetiikkaa

Olen ollut aina innokas kirjeiden kirjoittaja. Varsinkin ulkomaille olen lähettänyt satoja kirjeitä vuosien mittaan ja saanut aikoinaan paljon positiivista palautetta upeista postimerkeistä. On ollut mukava valita kauniista merkeistä ne hienoimmat. Välillä olen jopa liimannut kuoreen enemmän merkkejä kuin hinnan puolesta olisi tarpeellista, koska merkit ovat olleet niin erikoisia ja visuaalisesti upeita.

Se oli ennen. Eikä sitä ole montaa vuotta. Aika nopeasti on madallettu kynnystä ja valikoima kuihtunut.
Tänään sain "Postinen" lehtisen, jonka kannessa mainostettiin uusia kevään postimerkkejä.
Kotimaan onnitteluihin posti tarjoaa ihan söpöjä kukkamerkkejä, jotka sopivatkin kevään ja kesän juhlijoille.
Ulkomaan ikimerkeissä niin sanotussa Europa-sarjassa sen sijaan "nostetaan esiin suomalainen luontomaisema silta-teemalla", kuten esitteessä luvataan. En arvannutkaan, että postilla on tarvetta jatkaa latojen ja ulkohuussien jälkeen vielä vanhojen kallellaan olevien puulankkusiltojen kuvausta.

Pääsiäismerkkien virpojatkaan eivät tänä vuonna juurikaan viestittäneet pääsiäisen tunnelmaa. En oikein välitä muutenkaan ventovieraiden lasten virneistä postimerkeissä.

Posti kaventaa palvelujaan sillä alueella, missä sen piti olla kokenein ja ammattitaitoisin. Samalla se nostaa silmää räpäyttämättä yksipuolisesti näiden palveluiden hintaa kerran vuodessa. En ymmärrä miksi vielä niillä alueilla, joissa laatu ja esteettisyys ei maksaisi yhtään enempää, posti tekee näitä riman alituksia.

Olen saanut sen käsityksen tiedotusvälineiden kautta, että Suomessa on huippuluokan insinööritaitoa. Miksi sitten  ulkomaan merkeissä esitellään noita lankkuja, jollaisia kauhistelimme menetetyssä Karjalassa 90-luvulla vieraillessamme, kun venäläiset eivät huolehtineet ympäristöstä? Onko se tekninen osaaminen sittenkin ihan vaan omakehua? Ainakin sellaista kuvaa nyt välittyy.

Jospa olisi valtiollinen vaatetehdas, yksi ainoa laatuaan koko maassa, ja se alkaisi yhtäkkiä valmistaa aiempien kauniiden hyvin istuvien asujen sijasta harmaita säkkejä, eikä sitten muuta olisi tarjollakaan. Väitettäisi vaan, että Suomesta saa maailman parhaat harmaat säkit. Ja hinta on sen mukainen.

Värisilmää vai sekoilua?

Olen viime aikoina katsellut instagramista eri puolilla maailmaa työskentelevien kuvataitelijoiden työnäytteitä. Paljon on sellaisia taiteilijoita, jotka sanovat keskittyvänsä nimenomaan väreihin.

Väreillä on hyvää oloa tuottava vaikutus. Värit antavat myös energiaa ja niillä voi vaikuttaa mielentilaan ja vaikkapa lämpötilan tuntuun. Joillekin ne ovat itsetarkoitus.

Juuri tuo värien käyttö pelkästään värien takia harmittaa minua.

Suoraan tuubista pursotetut vihreät, siniset ja punaiset tai muut harkitsematta toistensa viereen lätkityt värit aiheuttavat melkoista levottomuden tuntua, jos niiden vaaleusasteita tai pigmenttipitoisuutta ei ole muutettu sekoittamalla tai laimentamalla.
Tottakai joku taiteilija hakee tietyn tunnelman saavuttaakseen joskus hyvin intensiivistä ja pigmettipitoista riitaisaa vaikutelmaa. Mutta jos saman taiteilijan töissä, oli nimi rauha tai leimaus, käytetään samalla periaatteella värejä, niin silloin mielestäni kyseessä on pelkkä harkitsemattomuus ja amatöörimäinen kokeilu. Tai monotoonisuus, tylsyys. Puutteet sommittelutaidossa vielä korostavat vaikutelmaa.

Jopa villin oloisesti maalannut Jackson Pollock hallitsi värien kylläisyyden vaihtelut mestarillisesti. Väriopissa niitä nimitetään myös laatu- tai kvaliteettikontrastiksi.

Myönnän, että kaupallinen taustani eli graafisen suunnittelijan koulutus ja työkokemus leimaavat minun ajatteluani visuaalisissa asioissa. Mutta ammattini on avartanut ja kehittänyt ajatusmaailmaani, koska esimerkiksi mainostoimistotyössä on aina pitänyt harkita ja perustella, miksi juuri tietynlaisen viestin pitää välittyä työstä ja kenelle sitä osoitetaan.

Tarkoitan tässä kirjoituksessani nimenomaan sellaisia töitä, jotka on aseteltu julkisesti näytteille esimerkkinä taiteilijan työstä ja taidoista. Oletan siis, että taiteilija on halunnut siten jollain tapaa myös puhutella katsojaa.

Jopa iloittelu värien kanssa on antoisampaa, jos sävyjen yhdistelemiseen paneutuu. Värisommittelun ja värioppien säännöistä löytyy tarpeeksi kirjallisuutta ja tietoa, myös netistä. Olen niistä täälläkin kirjoittanut. Tästä linkistä pääset yhteen aiempaan kirjoitukseeni: väripäivä

Tein hiljattain ihan itseäni varten värikokeilua, joka auttaa sommittelussa ja värisilmän kehittämisessä. Maalasin isolle kankaalla pingotetulle pahville akryyliväreillä soikioita eri värisinä ja laimensin niitä laveeraamalla ohuelti valkoisella:

Sitten kuvasin pieniä osia kameralla, kääntelin ja tarkastelin minkälaista vaikutelmaa ne synnyttävät:

Ylläolevista saisin hiukan muuntelemalla uusia teoksia. Joku näistä kaipaa ehkä lisää kontrastia, toinen struktuuria tai terästystä yksityiskohtaa korostamalla. Tämä on vain yksi tapani kehitellä abstrakteja kuvia silloin, kun väreillä on merkitystä.
Ja tuon isomman kuvan saatan vielä joskus maalata uusiksi toisenlaisia sävyjä ja muotoja käyttämällä.

Ideat muistiin

Näissä kirjoituksissani on ollut pientä taukoa. Se ei johdu sanottavan puutteesta, vaan siitä, että ideat, jota minulle on saattanut tulla vaikkapa pyykinpesukonetta täyttäessä, ovat unohtuneet sittemmin. (Ideat todellakin tupsahtelevat parhaiten silloin, kun niitä ei varsinaisesti etsi.)

Kannattaa aina pitää käden ulottuvilla muistilehtiötä tai -kirjaa! Siitähän minä olen itsekin täällä blogeissani kirjoittanut. Suutarin lapsilla... No ei sittenkään. Minulla on noita muistilehtiöitä useampi. Välillä olen vain luullut, että se idea on niin mahtava, etten unohda sitä.

Ei kannata luottaa edes omaan muistiin. Tämä maailma on niin täynnä melua, ärsykkeitä ja levottomuutta, että monet tärkeätkin ajatukset sekoittuvat ja unohtuvat, jos ei niitä kirjoita tai piirrä muistiin edes lyhyesti.

Muistiinpano on hyvin henkilökohtainen eikä sen tarkoitus ole tehdä vaikutusta muihin. Se on vain tukena, oli se sitten piirros tai yksittäinen sana. Sitäpaitsi vanhoista merkinnöistä poikii myös uusia ajatuksia, kun niitä katselee vuosien päästä.

Yksityiskohtia maalauksissani

Katselin tänään maalauksiani ja tutkin samalla omaa käsialaani. Kaikista tehdyistä töistä on aina hyvä ottaa valokuvia arkistointia varten. Tavakseni on tullut kuvata töitäni myös sen takia, että jostain syystä valokuvana omaan työhön tulee etäisyyttä. Ikäänkuin se olisi jonkun toisen tekemä, ja samalla huomaan työn vahvuuksia tai heikkouksia. Myös keskeneräisen teoksen kuvaaminen auttaa ainakin minua.

Tänään otin kuvia valmiiden maalausteni yksityiskohdista.

Samalla mietin rajauksia ja sain uusia ideoita asetteluunkin. Maalauksessahan voi olla niinsanottuja teknisiä puutteita, jos vain asetelman dynamiikka toimii.

Korjailin vanhaa maalaustani

Kun vastikään kirjoitin iästä ja käsialan muuttumisesta, niin tämä kirjoitukseni sivuaa samaa aihetta. Katselin paria 2000-luvun alkupuolella tekemääni akryylimaalausta.

En ole aiemmin rohjennut puuttua vanhoihin töihini, vaan olen ajatellut säästää niitä tietyn ajan dokumenttina. Oivalsin kuitenkin yhtäkkiä, että minullehan nuo työt kuuluvat ja saan tehdä niille mitä haluan. - Varsinkin kun työn nyt työn alla oleva maalaus ei enää edes puhutellut minua, vaan vaikutti aneemiselta.

Vuonna 2003 maalaamani taulu kuuluu vihannessarjaan.
Minua on aina kiinnostanut aiheena eniten kaikki elävä ja tuore.

Kylläpä tuntui vaivalloiselta korjailla vanhaa työtä. Värin lisääminen ei auttanut, joten korjailin syvyysvaikutelmaa vaalentamalla taka-alan sipuleita ja paprikaa. Samalla lisäsin elävyyttä tuohon punaiseen paprikaan rennoin, mutta tarkkaan harkituin siveltimenvedoin ja vaihdoin eteen yhden sipulin.

En ollut tyytyväinen ja mietin, pohjustaisinko koko kankaan umpeen valkoiseksi ja käyttäisin sen kokonaan uuteen maalaukseen. Kokeilin vielä yhtä vaihtoehtoa:

Nyt tuota ruskeata tylsän oloista herkkusientä ei ole koko taulun leveydeltä. Valkosipuli ja mielikuva sen mausta antaa taululle enemmän makua. En ollut myöskään tyytyväinen sinivioletteihin varjoihin, vähensin vielä niiden intensiivisyyttä.

Ja kuten aina, en ole vielä vakuuttunut siitä, onko tämä maalaus nyt täysin valmis. Ainakin tästä on hyvä jatkaa. Toisaalta liian sliipattu ja täydellinenkään oikein ole minun mieleiseni lopputulos.

Maalauksen taakse lisään uuden vuosiluvun korjauksieni mukaisesti.