Arkipäivän kontrastia

Monesti kuulen ihan arkipäiväisissä tilanteissa kuinka hienosti olen yhdistellyt värejä. Viimeksi kuulin tämän käydessäni virpomassa. Olin vain yhdistellyt värillisiä höyheniä.

Alitajuisesti käytän oppimiani värikontrastien tehoja kaikessa yhdistelyssä. Paras keino saada värit hehkumaan on vastavärikontrasti. Sehän on se, jossa väriympyrässä toisiaan vastatusten olevat värit saavat toisensa näyttämään erityisen maistuvilta.

Ylläolevassa ihan pikaisesti palmusunnuntaina näppäämässäni kuvassa on vihreää ja punaista eli vastavärejä höyhenissä. Mukana on myös lilaa ja keltaista, eli vastavärejä. Sävyjä olen pehmentänyt, sillä en koskaan käytä voimakkaan sävyisiä höyheniä. Minkään ei tarvitse olla talvisessa maisemassa räikeää.

Kun ympäristö on sinertävää, muut värit vaikuttavat miellyttävän lämpimiltä sitä vasten. Siinäkin on taas kylmä-lämmin-kontrasti.

Värisävyjen yhdistely on pelkästään hauskaa. Kun aikansa on opiskellut teorioita, ei niitä tarvitse edes ajatella. Jokuhan on vain kehittänyt olemassa oleville asioille selitykset. Sitä on teoria.

Sitten on vielä niitä onnellisia, jotka ihan vaistonvaraisesti osaavat nämä asiat.

Tässä kuitenkin muistin tueksi väriympyrä:

Sunnuntaihupia

Joskus teen tällaisia väritarkkailuja ihan huvin vuoksi:

Kuvasin väripalettiani, rajasin kuvan ja kääntelin sitä kyljelleen ja päälaelleen.

Unelmakaupunkini

Kaikenlaisiin keskustankehittämisprojekteihin ja ihmisten houkuttelemiseen milloin millekin paikkakunnalle on panostettu viime vuosina. Jättimarketit ovat kaupunkien laidoilla, jossa auton pysäköintikin onnistuu helpommin ja lähes kaikki asiat tulevat hoidetuksi yhdellä käynnillä. Samalla keskustoista ovat kadonneet ihmiset, myös kotikaupungistani Lahdesta.

Olen usein miettinyt minkälainen olisi minun unelmakaupunkini ajattelematta sellaisia rajoituksia kuin budjetti tai kaupassa käynti. Kun kuitenkin pitäisi aina osata unelmoida sellaistakin, mikä ei ole ensi alkuun järkeväntuntuista ja rahankäyttö edellä menevää, vaan puhtaasti mielihyvää tuottavaa. Sitä muka järkevää ja byrokraattista on kyllä ihan tarpeeksi muutenkin.

Minun unelmakaupungissani olisi:

• Joku iso ja näyttävä rohkean näköinen monumetti, niinkuin St. Lousissa USA:ssa Eero Saarisen suunnittelema Gateway Arch -kaari. Lahdessa on kyllä hyppyrimäet, aikanaan järkevään tarkoitukseen rakennetut. Puuarkkitehtuuriveistoksetkin ovat ihan mukavia, mutta kesyjä. Sekaan mahtuisi taatusti rohkeampiakin vaihtoehtoja.
• Pitkä katettu ostoskatu tai useampi, jossa on myös kahviloita ja taidegallerioita sekä nuorisolle ja vanhuksille kokoontumispaikka joko erikseen tai yhdessä.
• Vanhuksille mahdollisuuksia tavata ihmisiä turvallisessa ympäristössä.
• Nonstop-bussi- tai ratikkakuljetus tiettyä reittiä keskustassa maksaen euron per matka tai vaikka maksuton tiettyyn aikaan päivästä. Selostus nähtävyyksistä.
• Värikkäitä laivoja.
• Värikkäitä rakennuksia. Seinämaalauksia. Värin käyttö ei maksa juurikaan enempää kuin harmaus, mutta vaikutukset ovat huomattavasti paremmat.
• Kaupunginosia tai kortteleita, joissa on sympaattista jopa peppipitkätossumaista tunnelmaa. 
• Huolella tehdyt lumityöt ja hiekoitukset, jotta paikkakuntalaiset uskaltavat lähteä liikkeelle jalkaisin talvellakin.
• Väriä asfalttiin. 
• Kauniita hoidettuja istutuksia. (Kesätyöntekijöitä palkataan niitä huoltamaan).
• Valaistusta hyvin suunniteltuna, harkittuna niin, että julkisivut pääsevät oikeuksiinsa ja kulkija saa lisää turvallisuuden tunnetta.
• Kaupunkimaskotti, joka liikkuisi tapahtumissa. Ei mikään mauton kertakäyttöpehmolelu, vaan kunnolla kaupunkia symbolisoiva, jota voidaan käyttää laajasti. Esimerkiksi kaupungin historiasta ammentava hahmo, mutta ei ryppyotsaisesti toteutettuna.
• Oma paikkakunnan leivos. Tai pulla. Karkki, tikkari, keitto, pasteija... Sellainen, jota ei saa muualta, koska se on niin "lahtelainen". Sitä ostetaan viemisiksi, koska se on niin erilainen ja sitä saa tarvittaessa kauniisti pakattuna.
• Ikäihmisille tapahtumia, joihin on ilmainen kuljetus, jotta he uskaltavat lähteä tapahtumiin illallakin. 
• Vartijoita kaduille, semmoisia ystävällisiä opastajia, joiden asut eivät muistuta poliisia eikä vartiointifirmaa, mutta tarvittaessa pystyvät pitämään järjestystä yllä ja saavat aikaan turvallisuuden tunteen.
• Lisää taidekoulutusta, jonka seurauksena kaupunkikuvassa näkyy enemmän erilaisia värikkäitä ihmisiä ja spontaaneja näyttelyjä. Kaipaan entisaikojen taideinstituuttilaisia.
• Suihkulähteitä.

Tällaisia sympaattisia pikkukujia kuten tämä Saksan Münchenissä, ei kannata purkaa pois.
Vanhat hoidetut rakennukset ja vehreys tuovat tunnelmaa jo historiansa takia.

Lisäksi olen asioita, joiden suhteen yleistä asennetta olisi hyvä muuttaa:

• Unelmaympäristössäni ketään ei karsinoida syrjääntyneeksi tai yksinäiseksi. Nämä nimitykset syrjäyttävät ihmisen jo valmiiksi ja he tuntevat itsensä epäonnistuneiksi. On ihmisiä, jotka ovat hiljaisempia, varovaisempia, syvällisempiä ja rauhallisempia tai rahattomampia eivätkä siksi tule osallistuneeksi niin paljoa erilaisiin tapahtumiin, vaikka haluaisivatkin.
• Ilmapiiri alkoholinkäytön suhteen pitäisi olla toisenlainen: Humalassaolo ei ole päämäärä, vaan noloa. Monessa muussa maassa se kuuluu itsestäänselvänä kulttuuriin. 
• Naapurin huomioonottaminen tervehtimällä tulee kuulua hyviin tapoihin. Saattaa olla, että jollekin yksinäiselle se on päivän ainoa sana, mutta tärkeä.

Minne ovat kadonneet somistajat?

Tavaratalot valittavat kaupankäynnin hiljentymistä. Kaupan tilastot ja uutiset sanovat, että ostajat katsovat mieluummin nettiä tilaavat sieltä.

Mitä kaupat sitten tekevät houkutellakseen asiakkaita? Useimmat eivät ainakaan somista tarpeeksi eivätkä houkuttelevasti.

Liikuttuani keskikaupungilla tulin katsoneeksi  myös näyteikkunoita. Nyt näin vain ikkunoita, joissa oli jonkin verran tarjolla olevaa tavaraa huolimattomasti esillepantuna ilman ideaa. Tyhjää pahvitaustaa näkyi jopa enemmän.

Tiedän kyllä, että oletetaan ihmisten olevan niin kiireisiä, ettei heillä ole aikaa katsella mitä liikkeiden ikkunoissa on näkyvillä ja siksi somistukseen ei enää panosteta. Maksaahan markkinointi myös rahaa.

Eivät kaikki ihmiset ole samanlaisia kiireisiä ohikulkijoita. Kyllä ohimennessäänkin tulee vilkaistua välillä sivummalle, vaikka sitten ikkunaan. Se jää mieleen. Tuolla on jotain.

Tässä tukholmalaisen liikkeen ikkunaa somistuksen ollessa vielä kunniassaan 1980-luvun lopulla.
Tyyliä ja tarjontaa monissa väreissä.

Jopa paikkakunnan suurin tavaratalo oli menneellä viikolla todella karun näköinen: Muutama hassu vaatekappale ja pari mallinukkea. Jännite ja puhutteleva sanoma puuttuivat. Kaiken lisäksi kotikaupungissani olivat juuri päättyneet Salpausselän kisat, jotka ovat samalla hiihdon maailman cup -osakilpailu. Se ei juurikaan tullut ilmi somisteista. Pari toppatakkia ei matkaajaa houkuttele, varsinkin kun jokaisessa maailman vaateliikkeen ikkunassa on talvella toppatakkeja esillä.

Olisiko turisti ohimennessään pelkän Sokos-nimen nähtyään arvannut, että kyseisessä talossa on tavaratalo, jossa myydään suuria valikoimia laatutavaraa ja vaatetta, ja laaja elintarvikeosastokin sieltä löytyy?

Ei ainakaan sillä perusteella, mitä ikkunanäkymät lupaavat. Näky muistutti enemmän 1970-luvun Prahaa, jossa käydessäni eräänkin kaupan näyteikkunassa oli kaksi kangaspakkaa. Menimme siskoni kanssa uteliaina liikkeeseen sisälle katsomaan, mitä muuta sieltä löytyykään: Siellä oli täsmälleen noita kahta kangasta myytävänä. Hyllyt olivat muuten tyhjillään.

Tunteella, sydämellä ja silmillä ostetaan todistetusti enemmän kuin asiallisuudella. Missä ovat somistajat? Jos väitetään, etteivät ihmiset katso enää näyteikkunoita, niin ei se välttämättä ole katsojan syy. Onko siellä ikkunassa mitään mielenkiintoista? Onko liikkeellä muuta tarjottavaa kuin kaksi kangaspakkaa?

Piirtämisen ilo

Katselin vanhoja piirustuslehtiöitäni ja samalla muistelin aikaani opettajana Münchenissä, matkoja, retkiä ja montaa muuta vuosien takaista hetkeä.

Piirustukset, jotka ovat lehtiöissä ja kirjoissa tallella, ovat kuin päiväkirjoja.

Näitä Münchenin Hofgartenin suihkulähteitä piirtäessäni mieleen painuivat myös se veden solina, lämpimät aurinkoiset kesäpäivät ja kauniit istutukset puistossa. Tuolla kävin läpi joskus oppilaiden kirjallisia töitä puiston penkillä istuen.

Sidoin koulumme kirjansitomossa myös omia piirustuskirjoja, ja kuvitin kannet.

Huomasin harmikseni, etten tule nykyään noin säännöllisesti piirtäneeksi, vaikka materiaalia minulla kyllä on tarpeeksi. Kun olin aiheesta kiinnostuneiden ihmisten ympäröimä ja nuorten innokkaasti opiskelevien jopa ihailema, innostus tarttui molemmin puolin ja piirustuksia kertyi kuin itsestään ja käsiala kehittyi.

Opettaessani annoin myös työrauhaa sillä tavalla, että tein skitsejä ympärilläni olevista ihmisistä. Samalla opiskelijat luottivat minuun, koska näkivät minun olevan sanojeni takana. Saksassa palautettakin annettiin puolin ja toisin.

Nyt, kun opetan enää satunnaisesti, kaipaan sitä ilmapiiriä, joka tunneiltani jäi jopa vapaa-aikaan. Monena viikonloppuna läksin ulos puistoihin piirtämään kaikkea mikä tuntui hyvältä. Sateisena päivänä saatoin piirtää vaikkapa pöydälle kasaantuneita irtotavaroita.

Tutkielmien tekemisessä on myös se hyvä puoli, että mieli rauhoittuu ja keskittymiskyky paranee. Nopeat kännykkäkuvat eivät korvaa sitä. Joskus aloittaminen tuntuu hankalalta. Ei se aina suju. Silti olen pyrkinyt piirtämään vaikka pienelle suttupaperille jotain. En ole niin sankarillinen, että voisin väittää piirtäväni päivittäin, mutta kyllä ainakin haluaisin. 

Ilmapiiri ei aina ole otollinen, jotta piirtäminen sujuisi aina yhtä helpon tuntuisesti. Joskus se on jopa erittäin vaikeaa. Koska olen myös riippuvainen siitä mitä havaitsen ympärilläni, se vie keskittymiskykyä huonompaan suuntaan. Jos kaikki kaunis vanha on purettu pois, lehdet ja TV pauhaavat soteuudistuksista ja työttömyyskarensseista enemmän kuin taiteesta ja kulttuurista yleensä, niin ahdistus kyllä lisääntyy. Virkamiesmäisellä ajattelulla ja voiton maksimoinnilla sanellaan mikä on elämässä tärkeää.

Myös liiallinen digitaalisuuden ihannointi kismittää minua. Kopsataan Pinterestistä kaikki vaan, eikä siinä tarvita edes erityistä keskittymistä. Tällainen kokonaisten kuvien vieminen ja kopioiminen ideoita varten on kuitenkin pinnallista. Tietääkö kopioija miksi suunnittelija on valinnut juuri tietyt väriyhdistelmät? Miksi juuri sellainen tekniikka tai valaistus? Joku muu on alunperin pohtinut näitä asioita tarkkaan tietynlaista tarkoitusta varten. Sitä kannattaa miettiä.

Käsityön ja kaiken käsillä tekemisen ystävänä olen kiinnittänyt huomiota myös siihen, että aika piiloon mediat ovat jättäneet seuraavan tapahtuman: Lahdessa on ratkottu juuri sitkeää tietokoneviruksen aiheuttamaa ongelmaa, joka on aiheuttanut julkisten palveluiden jämähtämistä. Kirjastot sekä terveys- ja sosiaalipalvelut ovat olleet jumissa, koska koneet on pitänyt eristää ja nyt jonotetaan reseptejäkin kuin ennen vanhaan luukulla. Mitä jos tuollainen ongelma, jota muuten on pidetty aika lailla pimennossa muulta Suomelta, leviäisikin maailmanlaajuiseksi? Olemme jo liian riippuvaisia digitaalisista välineistä.

Jossain tieteellisissä tutkimuksissa on taas kerran todettu, että muistiinpanojen tekeminen piirtämällä tukee muistamista erittäin tehokkaasti. Muistiinpanopiirroksen ei tarvitse olla korkealaatuinen, ihan tikku-ukkotyyli riittää. Tämä onkin hyvä tapa tulla piirtäneeksi jopa päivittäin.

Vaikka minua pidettäisi vanhanaikaisena, pysyn kannassani: Piirustuksella on mittaamattoman suuri henkinen ja materiaalinen arvo. Enkä edes häpeä olla sitä mieltä. Semmoinen virus saisi levitä laajemmallekin.

Akryylimaalaus: Viimeinkin valmis?

Edellisessä kirjoituksessani olin itsekriittinen pohtiessani olisiko pieni akryyliväreillä maalaamani taulu valmis.

On hyvä jättää työ välillä lepäämään ja katsella sitä tuorein silmin. Välillä aiemmin virheinä pitämäni kohdat vaikuttavatkin elävöittävän mukavasti eivätkä olekaan virheitä. Toisaalta saatan huomata, että joku läikkä tai juuri se puuttuva osa vie plastisuudesta eli muodosta jotain pois.

Tässä on kuitenkin tämänhetkinen tulos, eilisten harkintojen  ja täydennysten jälkeen:

Kirsti Nahirnyj, 2018,vielä signeeraamaton.

Uutta akryyliväreillä

Teen aina välillä näitä pienimuotoisia akryylimaalauksia ranteen rentoutusharjoituksina.

Päätin laittaa nähtäväksi juuri valmistuneen tauluni työvaiheet. Niistä saattaa olla apua akryyliväreillä maalausta opettelevalle. Ja onhan jokaisesta kuvataiteesta ja kuvituksesta kiinnostuneesta mielenkiintoista nähdä toisen tekemiä työvaiheita.

Väripaletista vielä: Koska en pelkää värien sekoittelemista, valitsin aika niukan valikoiman: Käytin kadmiuminkeltaista, koboltinvihreää, koboltinsinistä, sinooperia (punainen) ja valkoista. Kaikki taulun sävyt on siis sekoitettu näistä.

Aloitin keveästä hahmottelusta, lisäsin taustaa ja sitten enemmän värejä ja yksityiskohtia. Olen maalannut tätä kolmena päivänä. On hyvä antaa katseen nähdä välillä jotain muuta varsinkin näinä harvinaisina aurinkoisina helmikuun päivinä.

Vielä mietin, onko työ nyt valmis vai ei. Vasemman sipulin plastisuus ei ehkä tule vielä esille hauamallani tavalla. Pieni epäröinti on hyväksi vain.