Käsivaralla piirtämisestä

Houkutusta oli minullakin mennä mukaan sähköisen piirtämisen lumoihin, kun kuvittamisen piirissä yleistyivät digitaaliset mahdollisuudet kuten kuvien muokkaaminen ja ohjelmien kehitys .

Onneksi ei ollut rahaa ohjelmiin ja kursseihin.

Nyt kun aikaa on kulunut ja digitaaliset kuvitukset yleistyneet, huomaan, että ei se ole ollutkaan minun kohdallani pahaksi, jos pystyn ainoastaan skannaamaan piirtämäni työt tai korkeintaan poistamaan roskan tai muun pikkuvirheen kuvasta.

Tarkastellessani muiden kuvittajien töitä olen nimittäin huomannut, että liikaa sähköisesti työstetty tai peräti kokonaan digitaalisesti toteutettu kuvitus on steriili ja eloton. Joihinkin mainostarkoituksiin ne ovat paikallaan ja valmistunevat myös nopeasti, koska korjaukset ja muutokset ovat tehtävissä vaivattomasti ja aikaa säästäen. Jos kuvituksessa on ideaa ja tapahtumaa, käsialaan ei niinkään tule kiinnitettyä huomiota. Muotipiirustuksissa sen sijaan jälki on alkanut jo kyllästyttää sen monotoonisuuden takia.

Pidän paperin sruktuurin aiheuttamasta rososta, aidon kynän viivan epäsäännöllisyydestä, vapinasta, pienistä viehättävistä virheistä, jotka eivät loppuen lopuksi ole muuta kuin sympaattisia käsialan tuomia elävöittäviä palasia.

Kuvitus Kirsti Nahirnyj

Tässä yksityiskohdassa näkyy selvemmin ylläolevan kuvituksen käsialaa:

Tai myös näissä hiljattain tekemissäni kansallispukukuvituksissa, niiden yksityiskohdissa:

Kaikilla ei ole onneksi sama käsiala. Juuri siitä syntyy käsivarapiirustuksen viehätys. Jokaisella piirtäjällä on omat geeninsä, elämänkokemuksensa, ja tempperamenttinsa, joiden ansiosta ei ole yhtenäiskäsialaa vaan mitä erilaisimpia vaihtoehtoja erilaisiin kuviin ja tarkoituksiin.

Keuruun puvun kuvitusta

Ihastuin kansallispuvuista kirjoittavan Mari Varosen julkaisemaan kuvaan Keuruun vanhemmasta puvusta. Onhan asusta olemassa uusikin versio, mutta juuri tämä vanha viehätti minua ja halusin kuvittaa sen muotifiguriinia käyttäen.

Kerronpa tässä työn etenemisestä

Ensin tein muistiinpanoja puvun mallista ja yksityiskohdista väreineen, kuten tapanani on:

Sitten rakensin puvun luonteeseen sopivan figuriinin kuultopaperille piirtäen ja puin sen.

Valopöydällä siirsin piirroksen akvarellikartongille lyijykynällä kevyesti painaen ja pohjustin  akvarelliväreillä. Aloitan yleensä ihonväreillä ja hiuksilla. Valopöydän valoa en normaalisti enää tarvitse ensi pohjustuksen jälkeen.

Sitten lisäsin akvarelliväreillä värikerroksia vaaleasta tummaan ja lopuksi täydensin värikynillä piirrosta. Näissä kansallispuvuissa en harrasta turhaa kikkailua värien kanssa, vaan pyrin oikeanmalliseen lopputulokseen. Hiukan taiteellista vapautta kyllä käytän.

Valmis!

En käytä kuvituksissani digitekniikkaa paitsi lopputuloksen jakamisessa. Pidän aidon käsialan tuomasta rososta ja elävyydestä. Tässä lähikuvassa näkyy akvarellipaperin karkeus ja värikynän viivan jälki. En myöskään maalaa aina pintoja täysin umpeen, vaan päästän valopilkkuja mukaan.

Koko setti vielä rivissä:

Tästä linkistä Mari Varosen blogiin: https://kansallispuvussa.wordpress.com/

Uusi kaupunginjohtajamme

Lahteen valittiin uudeksi kaupunginjohtajaksi viimeinkin henkilö, jolla on kattavaa kokemusta kulttuurin puolelta. Olen niin usein kirjoittanutkin kulttuurin hiipumisesta täällä Lahdessa.

Tässä näkymä Lahden kauppatorin vappujuhlasta 2015. Taivas on ainakin kaunis.
(Kuva: Kirsti Nahirnyj)

Olen onnellinen, että kaupunkiimme saapuu vaikutusvaltainen henkilö, joka ei ole puhdas hallinnollisen alan ammattilainen. Hallinto ole käsittääkseni vielä mikään varsinainen sisältö. Kulttuuri ja sen kukoistamisesta ja kehittämisestä huolehtiminen sen sijaan ovat elintärkeitä ja kokonaisvaltaisia asioita, jotka vaikuttavat positiivisesti jokaisen elämään. Ja on hienoa, jos saamme tänne johtopaikalle ihmisen, joka on aidosti kiinnostunut muustakin kuin omasta toimeentulosta.

Edeltäjä lähti välittömästi eläkkeelle päästyään muualle. Se kuvaa osuvasti hänen sitoutuneisuuttaan johtamaansa kaupunkiin.

Olin ihmeissäni muutamien seuraajan valintaan tyytymättömien argumentista, kuten "Hän ei ole hallinnon ammattilainen". Noita hallinnollisia ammattilaisia on jo tarpeeksi nähty! Kaupungissamme ei ole vuosikymmeneen ollut oikeaa kehitystä, joka palvelee ihmistä. Tyhjiksi jäävien persoonattomien asuintalojen ja toriparkin rakentaminen sekä jonkun huonosti toimivan matkakeskuksen perustaminen rautatieaseman kylkeen ei ole positiivista kehitystä eikä tuo juurikaan lisäarvoa kaupunkilaisten eikä muidenkaan elämiseen.

Kaupunginjohtaja ei tietenkään päätä asioita. Mutta hän voi mielipiteillään ja esikuvallaan vaikuttaa paikkakunnan ilmapiiriin.

Lahti on ollut pitkään kuuluisa muotoiluinstituutista, kultaseppäkoulusta ja taideoppilaitoksesta sekä hyppyrimäistä. Kultaseppäkoulu ja taideoppilaitos lopetettiin, muotoiluinstituutin leikkaukset söivät muitakin linjoja. Hyppyrimäet seisovat paikallaan, vaikka hyppääjistä ei enää välitetä entisellä tavalla. Onneksi kellekään ei ole sentään tullut mieleen purkaa Sibeliustaloa, vaikka sen rakentaminen päätettiinkin vain yhden äänen enemmistöllä. Taloon ja satamaan autolla saapuvia tosin aloitetaan rangaista pysäköintimaksuilla. Hyppyrimäkien olemassaolon oikeudesta sen sijaan jo jotkut ovat alkaneet spekuloida.

Vielä nämä ovat paikoillaan. (Kuva: Kirsti Nahirnyj)

Kulttuuri on asioiden eteenpäin kehittämistä sen jaloimpaan muotoonsa. Kulttuuri tulee latinan sanasta cultura, joka tarkoittaa viljellä tai hoitaa sekä ruumiillista että henkistä puolta. Ainakin henkisellä puolella mahdollisuuksia on suorastaan rajattu viime vuosina. Lahden kaupungin museoiden remontteihin käytettiin vuosia eikä samalla ollut mitään korvaavaa museopalvelua tarjolla. Historiallinen museo toimii säästöliekillä ennenkuin sekin suljetaan remontin takia. On se hyvä, että on niitä sisäilmaongelmia.
Moottoripyörämuseo ja Apulantamuseo pyörivät yksityisten aloitteellisuuden ansiosta.

Asuin 18 vuotta Saksassa Münchenissä. Siellä oli pitkään kolme kertaa uudelleenvalittuna ylipormestarina kaupungissa syntynyt ja opiskellut Christian Ude, joka on koulutukseltaan journalisti ja juristi. Juristina hän toimi mm. vuokralaisten oikeuksien puolestapuhujana.
Ude osasi puhua Münchenistä niin hienosti, että jokainen kuulija oli vakuuttunut asuvansa tai olevansa juuri Saksan upeimmassa kaupungissa. Työhön kuuluivat myös show-tyyppiset tilaisuudet kuten Oktoberfestin avaaminen oluttynnyrin hanan aukimoukaroinnilla tai auringonpimennyksen juhlistaminen istumalla eturivissä katsomossa. Samalla hän hoiti poliittisten ratkaisujen sujumisen niin, että kaupunkilaista kuultiin. Jotkut hänen ehdotuksensa, kuten Münchenin lentokentän kolmas kiitorata, eivät menneet läpi. Demokratiassa ei asioita jyrätä läpi.

Ude ei ollut tyypillinen hallinnon virkamies. Hän kirjoitti virkansa ohella kirjoja, kolumneja ja esiintyi satiirikkona näyttämöllä. Hän kävi myös henkilökohtaisesti tutustumassa ammatilliseen oppilaitokseen, jossa itse opetin, eikä se luonnollisestikaan ollut ainoa paikka, jossa hän vieraili. Hän oli läsnä ja teki sen vakuuttavasti. Juuri siksi hän on edelleenkin erittäin kysytty henkilö erilaisiin huippuvirkoihin ja toimikuntien puheenjohtajaksi.

Lahteen on kaivattu elävyyttä ja väriä. Ei siihen auta pelkkä hallinnollisen tutkinnon arvosana.

Nyt on ainakin toivoa muutokseen. Tervetuloa, Pekka Timonen!

Kuvituksia ja kansallispukuja

Olen aina ollut kiinnostunut kansallispuvuista ja alkanut kuvittaakin niitä.

Ei siitä ole kovin kauaa, kun puvun pitäminen julkisuudessa oli tarkkaan määritelty. Samoin helman pituus ja kenkämalli.

Kun olen tutkinut aihetta enemmän, olen huomannut, että tiukkapipoisuus kansallispukuja kohtaan on alkanut lieventyä.

Pukujen osia käytetään nykyisin myös erillisinä ja niitä yhdistellään farkkujen tai juhlamekkojen kanssa. Se on hieno tapa käyttää kalliista laadukkaista materiaaleista valmistettuja asuja uudella tuoreella tavalla. Mielestäni se ei halvenna ollenkaan itse kansallispukua, vaan vähentää koinsyömää mielikuvaa.

Kuvitus: Kirsti Nahirnyj

Sitäpaitsi ihmisen mitat muuttuvat. Kaikki puvun osat eivät mahdukaan vuosien jälkeen päälle. Eivätkä ne ennakolta säästetyt saumavaratkaan ehkä riitä. Tai osa asusta on ajan saatossa kärsinyt ja mennyt käyttökelvottomaksi. Miksi siis säilyttää kaapissa asukokonaisuutta, jota ei voi pukea sellaisenaan päälle? Kirpputorille vieminen saattaa myös olla iso kynnys aikoinaan niin kalliisti maksetusta arvokkaasta vaatteesta, johon liittyy myös muistoja.

On hienoa, kun voin perinteisten pukujen ohella kuvittaa vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia ja käyttää mielikuvitustani.

Tässä vielä tuorein projektini eiliseltä:

Kurikan puvun hameessa on ns. flammikuvio, jota maalatessa piti olla keskittynyt ja miettiä työvaiheet tarkasti.

Tässä lopullinen kuvitukseni eli Kurikan puvusta vain hame. Muut osat perusvaatteita.

Tässä versiossa näkyvät paremmin lenkkarityyppiset kengät.
Säästelin värimaailmaa, jotta hame pääsisi oikeuksiinsa.

Tästä iloittelusta ei voi kukaan loukkaantua, sillä kansallispuvut ovat alunperinkin juhliin, iloon ja tansseihin tehtyjä suomalaisia asuja, ja mallit ovat esimerkiksi hautalöytöjen perusteella koottuja.

The Great Gatsby - Kultahattu

Nyt tulee kirjoitettua elokuvasta, vaikken olekaan alan arvostelija. Ihastuin nimittäin uudempaan juuri TV:ssä näytettyyn vuoden 2013 Batz Luhrmannin ohjaamaan versioon The Great Gatsby - Kultahattu, jossa Leonardo di Caprio näyttelee pääosaa.
Itse tarina on monelle tuttu F. Scott Fitzgeraldin kirjoittamasta kirjasta tai osin aiemmista elokuvaversioista.

Elokuva alkaa hulppeasti. Jo alun grafiikka on ennennäkemättömän vaikuttavaa. Kaikki kuvastaa uskomatonta vaurautta, pröystäilyä ja 20-luvun dekadenssia äärimmillään: Lavasteet, autot, vaatteet, musiikki - kaikki. Henkeäsalpaavasti.

Tarina kerrotaan tuon kaiken runsauden siivittämänä. Tunnelma myös rauhoittuu alkuosan hurjien juhlien ja autohurjastelujen jälkeen, ja henkilöiden taustoja ja ulottuvuuksia tulee hiljalleen enemmän esille.

Olin yllättynyt, kun elokuvan katsottuani ja sen jättäessä minuun jälkensä, tulin lukeneeksi suomenkielisiä arvosteluja: Sieltä löytyivät tuomiot kuten keskinkertainen ja pinnallinen. Kuulemma liikaa efektejä ja kauniita pukuja ja lavastuksia. Itse tarina ja henkilöt jäävät useamman arvostelijan mukaan liikaa taustalle.

Visualistina olin hämmästynyt. Eikö ulkoisista asioista saa nauttia edes elokuvissa?

Jos minä en tarvitse noita edellä mainittuja tehokeinoja, niin luen kirjan ja pysyn tyytyväisenä omaan mielikuvitukseeni.

Elokuva on visuaalinen keino kertoa tarinoita, kuvailla asioita ja ihmisiä. Musiikki tukee kerrontaa. Juuri Gatsbyn tarina istuu mitä parhaimmiten nykyaikaisten tehokeinojen välittämäksi. Ohjaaja ei ole sortunut edes vanhahtavalta tuntuvaan sinänsä autenttiseen ragtimemusiikkiin tai 20-luvun jazziin, vaan juhliminen saa taustalleen uudempia huippujen hittejä, jotka kuvaavat osuvasti alituista bailaamista. Lopputekstien aikana tulee viimeiseksi huikea Sian "Kill and Run".

Ihmettelen, jos joku sokaistuu taidolla tehdyistä lavasteista niin, ettei näe tarinaa taustalla. Sama henkilö taitaa miettiä, ettei nätillä tytöllä voi takuulla olla mitään syvällistä sanottavaa. Rumat ne vaatteilla koreilee.

Yrittäjäksi?

Koska olen itse yrittäjä, seuraan kaikenlaista keskustelua ja kirjoituksia, mitä Suomessa esiintyy yrittäjyydestä. En tarkoita nyt isoja konserneja, vaan keskityn tässä pienten ja yksinyrittäjien olemassaolon mahdollisuuksiin.

Jonkinlainen ihanne poliitikkojen enemmistön mielestä kai olisi medioista saamieni tietojen mukaan, että suurin osa suomalaisista ryhtyisi yrittäjiksi. Näin saataisi työttömyysluvut minimiin. Yrittäjähän ei saa edes työttömyyskorvausta, jos yritys ei menestykään. Siinä vasta säästö valtiolle!

Jos yrittäminen olisi pelkästään uusien ideoiden työstämistä toimivaksi tuotteeksi tai palveluksi tai olemassa olevan liikkeen pyörittämistä niin, että ihmiset myös olisivat valmiita maksamaan oikeudenmukaisen hinnan, tilanne olisi varmasti ihanteellinen. Mutta kun se ei ole sitä.

Olen katsellut "Suomen huutokauppakeisari" -ohjelmaa mielenkiinnolla. Minua on ihmetyttänyt se, miten Palsanmäen pariskunnalle tavaraa myyntiin tarjoavat ihmiset paheksuvat kauppiaan tinkimistä. Myyjä kun halajaa peräti jälleenmyyntihintaa itselleen. Osaksi tuo tinkiminen on ohjelmaformaattiin kuuluvaa dramatiikkaa. Se ei auta ilmapiiriä muuttumaan yrittäjäystävälliseksi.

Monet eivät ymmärrä, että yrittäjä on perustanut liikkeen tai ainakin maksaa sen ylläpidosta, tilavuokrasta tai sen kunnossapidosta, sähköstä, bensasta, autosta, markkinoinnista, vakuutuksista, veroista, puhelin- ja nettikuluista, laitteistosta, paperista. kynistä, apulaisista, pöydistä, tuoleista, siivousvälineistä, jätemaksuista, suojavaatteista, koulutuksesta, kirjanpitäjän kuluista ja vaikka mistä enemmän tai vähemmän isoja summia koko yrityksen olemassaolon ajan. Listan sisältö vaihtelee yrityksen toimialan mukaan. Pelkästään ilmoitus kaupparekisteriin yrityksen perustamisesta maksaa vuonna 2018 75-380 euroa riippuen yritysmuodosta ja ilmoitustavasta.

Näitä kaikkia kuluja ei kateta pyhästä hengestä eikä valtio myöskään maksa yrittäjälle mitään peruspalkkaa, vaan kulut katetaan nimenomaan yrityksen toiminnalla, jonka on tuotettava voittoa. Voitto-sana on oikeastaan tässä yhteydessä virheellinen, sillä voitto on oikeastaan vasta se summa, mikä jäisi vielä palkanmaksun jälkeen käteen. Tuotto on se parempi sana.

Tämäkin tapetointityö sisältää hyvän koulutuksen lisäksi
mm. työvaate- ja työvälinekuluja edellämainittujen maksujen lisäksi.

Kokopäivätyössä valtion virastossa tai muussa vakaassa toimessa oleva ei useinkaan ymmärrä, että myös hänen työnsä maksaa työnantajalle paljon, paljon enemmän kuin mitä työntekijä saa käteen. Ja se veloitetaan näiden yritysten asiakkailta tai kansalaisten verovaroista. Myös hänen kuulakärkikynänsä ja kopiopaperinsa, työtilansa ja sosiaalitilan sisustuksen ja vessapaperit. Jokaisen palkansaajan on tehtävä työtä niin, että hänen panoksensa ansiosta yritys voi maksaa erilaisia edellämainittuja kuluja. Sitä ei vain moni tule ajatelleeksi, että työnantaja hoitaa tuon kaiken. Se siis veloitetaan joltakin aina.

Pidän ryhmille yritykseni puitteissa väripajoja. Neuvottelen etukäteen asiakkaan edustajan kanssa siitä, minkä kokoinen ryhmä on tulossa, mitä kurssi sisältää ja kuinka paljon veloitan sen perusteella. Asiakas kauhisteli, kuinka minulla on kallis tuntipalkka: 50 euroa/tunti. Kas, hän ei ymmärtänyt, että työni ei kestänyt neljää tuntia, vaan paljon, paljon enemmän valmisteluineen, matkoineen ja materiaalihankintoineen. Lisäksi maksoin arvonlisä- ym. veroni ja vakuutukseni tuosta summasta. Asiakkaalla juoksi tuntipalkka jopa hänen neuvotellessaan kanssani, minulla ei. Heräsin sittemmin, että tuo 50 euroa oli aivan liian vähän, vieläpä asiantuntijan työstä!

Värikursseilleni valmistelen etukäteen runsaasti erilaista materiaalia
ja muuntelen sitä sen mukaan minkälaisia tarpeita ryhmällä on.

Liian kevytmielinen yrittäjäksi houkutteleminen on suorastaan petollista toimintaa. Suomessa ei ole tarpeeksi sitä ilmapiiriä, jota tarvitaan ymmärtämään mitä erilaisten tuotteiden ja palvelujen hintojen perusteena on.

Juuri tuon ilmapiirin on muututtava ja ihmisiä koulutettava tietämään mistä yritystoiminta muodostuu ja miksi se maksaa. Myös yrittäjän tekemää työtä tulee kunnioittaa.

Tottakai etelän maissa kaikki on halvempaa. Siivoojalla tai tarjoilijalla ei ehkä sitten olekaan työnantajan maksamaa vakuutusta. Jatkokoulutuksia työnantajan toimesta ei monissa maissa edes tunneta. Työturvallisuus on sitä, että rakennuksilla liikutaan vanhoissa tanssikengissä. Joissakin maissa ei ole edes suuria lämmityskuluja eikä ilmaston vaatimuksia, kun ei tarvitse vaihtaa edes autonrenkaita kahta kertaa vuodessa. Uutta tomaattisatoa etelässä tulee vähintään samaan tahtiin kuin Suomessa vaihdamme renkaita toisiin. Ei siis ihme, että hinnat ovat matalampia, kun ei ole niitä kulujakaan.

Jopa taiteilijoita houkutellaan perustamaan oma yritys. Kuinkahan moni taiteilija Suomessa pystyy edes elättämään itsensä taiteellaan, saatikka maksamaan kaikki yrittämisen kulut yhden taulun myyntituotosta?
Jos kaikki liikaa syövät ja juovat keskivertopalkkaa tai sen enemmän ansaitsevat luopuisivat edes osaksi noista nautinnoista ja ostaisivat sen sijaan taidetta, he tukisivat mielekästä työtä tekeviä ihmisiä, he tuottaisivat - ja saisivat mielihyvää.

Toisen ihmisen tukeminen ei ole itseltä pois. Yrittäjäksi hakeutuvat lähinnä ihmiset, joilla on tahtoa ja ideoita nimenomaan yrittää ja tehdä jotain, mistä voi kantaa itse vastuuta. Harmi vain, että se tulkitaan liian usein väärin ja jopa ahneudeksi.

Piirustuksia, skitsejä groquita, kuvituksia, tutkielmia...

Palaan tässä lempiaiheeseeni eli piirtämiseen.

Olen kuullut usein joidenkin taiteenharrastajien tai satunnaisten piirtäjien paheksuvan jotain piirustustapaa. Joko tarkat yksityiskohtaiset piirrokset ovat heistä liian kilttejä ja vanhoillisia tai nopeat luonnosmaiset skitsit jonkun toisen mielestä osaamattoman töhertäjän tekeleitä, joissa ei ole edes mallin kanssa samaa näköä.

Kuitenkin piirustuslajeja on monenlaisia ja myös moneen tarkoitukseen.

Kaikki piirustukset ja kuvitukset: Kirsti Nahirnyj

Tarkat piirustukset eli tutkielmat olivat menneinä vuosisatoina se ainoa tapa tallentaa tietoa ja informoida ihmisiä esimerkiksi eläimen, kasvin, laivan tai tärkeän tapahtuman ulkonäöstä tai ilmeestä. Nykyaikana tutkielma on mitä paras pohja keskittyä ja opetella materiaalin, muodon, valon ja varjon käyttäytymistä. Sitäpaitsi digitaalisessa kuvan muokkauksessa hyvä piirtäjä on oikea aarre: Valokohdatkin osuvat juuri oikeaan kohtaan oikean muotoisina. Valohan lankeaa pörröiseen kuoppaan ihan eri lailla kuin kiiltävään ja kuperaan pintaan. Sekin on hyvä opetella tutkielmia tehden. Tarkka piirros on myös korvaamaton esittämään yksityiskohtia, joita ei valokuvaamalla pysty toistamaan hankalien teknisten olosuhteiden takia.

Nopeimmat liikeratapiirustukset elävästä mallista onnistuvat parhaiten nekin, jos on tutustunut ihmisen anatomiaan ja mittasuhteisiin ensin rauhassa. Nimitti noita nopeita piirustuksia sanoilla skitsi (saksankielestä Skizze) tai croquis (ranskalainen sana), niin huitoen ja taustatyötä tekemättä nekään eivät onnistu vakuuttavasti. - Eihän pikajuoksijakaan lähde vain suoraa tietä satasen sprintille, vaan sitä ovat edeltäneet lukuisat lämmittelyt, lihasharjoitukset, pidemmät juoksumatkat ja muut, joista en visualistina edes tiedä tarpeeksi.

Abstraktit piirustukset eivät ensi katsomalta esitä mitään, mutta niissä on ilmaisuvoimaa. Vaikutelma syntyy joko meditatiivisen hartaan piirtämisen tuloksena tai tietoisesti nopein vedoin. Monet näistä nopeista töistä ovat vaatineet ensin pitkää ajattelutyötä, vaikka varsinainen fyysinen suoritus saattaa kestää sekunteja.

Kuvittaminen on oma alueensa ja se on usein piirustuksen ja maalauksen sekoitus, lisänä voi olla myös kollaasia ja muita vapaita tekniikoita. Vaikka kuvittaisi digitaalisesti, käsivarapiirustuksen harjoittaminen on tärkeää taustatyötä sitäkin varten.
Kuvitukset ovat useimmiten toimeksiantoja, joissa asiakas esittää toiveensa. Hän sanelee kohderyhmän ja sen mitä kuvituksen tulee viestittää ja missä medioissa se ilmestyy. Tämä asettaa tietyt rajat. Asiakas on normaalitilanteessa jo etukäteen tutustunut kuvittajien kädenjälkeen ja valinnut sen perusteella kyseisen henkilön toteutusta varten.

Kaikkein parasta piirtämisessä on kuitenkin itse piirtäminen. Se vaatii keskittymistä ja rauhallista mieltä. Se on jokaiselle ihmiselle tärkeä olotila, joka antaa samalla runsaasti hyvää mieltä. Ja lopputulos saattaa ilahduttaa monia muitakin.