Hitaudesta voi olla myös hyötyä.
Kaunokirjoitus opetellaan hitaasti kirjain kirjaimelta, keskittymällä. Juuri hitauden ansiosta kirjaimiin ja niiden muotoihin tulee alitajuisesti syvennyttyä. Keskittymiskyky paranee, muotojen merkityksen ja niiden hiomisen tärkeys kasvaa, hienomotoriikka kehittyy. Jokaisella yksilöllä käsialaan tulee lisäksi ominaispiirteitä, jotka kuvastavat ihmisen luonnetta ja antavat omalta osaltaan juuri sitä kirjoa elämään, jota täällä pitää ollakin. Ihminen pystyy ilmentämään käsialallaan omaa persoonallisuuttaan.
Jollekin saattaa silti kehittyä tarve kirjoittaa niin sanotuin tikkukirjaimin. Mutta edes jonkin verran estetiikan ymmärrystä on saavutettu kaunokirjoitustunneilla.
Grafologiaankin vuosikausia tutustuneena voin sanoa, että pelkästään painokirjaimen näköistä tekstiä tuottava on muunmuassa kylmä, tunteeton epäsosiaalinen yksilö. Halutaanko Suomeen tuottaa uusi sukupolvi, joka ei osaa kommunikoida muuten kuin tuijottamalla ja näpyttelemällä kovalle ruudulle lyhyitä viestejä tai piirustamalla vastenhakoisesti tikkukirjaimin?
Toki kirjoitan tätä blogiakin läppärillä, mutta se ei ole ainoa tapani ilmaista ajatuksiani.
Luulin ensin, että kaunokirjoituksen opettelu on koettu koettu hankalaksi. Mutta kyse olikin siitä, että sen opettaminen on koettu työlääksi! Ymmärrän, jos opettajat kokevat tietotekniikan kanssa painiessaan olevansa ylikuormitettuja, mutta ei nyt sentään kaunokirjoituksen kustannuksella! Tuohon täytynee syventyä enemmänkin, sillä jos kyse on opettamisen ongelmasta, se aiheuttaa valtavan ketjureaktion tulevaisuudessa.
Tekstauksen historiassa oli aika, jolloin munkit luostareissa tekstasivat käsin, kaikki samanlaisilla ohjeistetuilla kirjainmerkeillä (uncialis, tekstuuri, fraktuura) paksuja teoksia.
Vaikka opukset olivat melko koristeellisia, käsiala ei kehittynyt, koska yksilöllisiä vapauksia noiden merkkien muunteluun ei juurikaan ollut. Eikä kukaan ollut kysellyt munkin henkilökohtaisista ajatuksista, koska hän oli ainoastaan välittäjä, eräänlainen painokone. Sittemmin tuli Englannin kautta kirjoitus, joka mahdollisti koukeroiden, kaltevuuden, kynän painon, ala- ja yläpituuksien ja muiden yksilöllisten ominaisuuksien kehittymisen. Samalla kynän ja siihen sopivan paperin valinta antoi oman säväyksensä.
Olemmeko palaamassa kaiken digitaalisen kehityksen myötä henkisesti keskiajalle?
Keski-Euroopassa on leviämässä "Schreibkultur" eli kirjoituskulttuuri. Sen harrastajat valitsevat harkiten mieleisensä täytekynän musteineen ja sopivan sävytetyn laadukkaan kirjoituspaperin. Aika noloa olisikin tuhlata noita välineitä tikkukirjainten rustaamiseen. Vaikka arkena ei ehtisi kirjoittaa muuta kuin ostoslistan, ainakin mahdollisuus kauniin käsialan opettelemiseen ja harjoittamiseen pitäisi kuulua ihmisen perusoikeuksiin.
Mieleeni tulee ajatus tulevaisuudesta, jolloin valtionpäämies kirjoittaa arvokkaaseen vieraskirjaan tervehdyksensä allekirjoituksineen kömpelöin kirjainpalkein. Grafologi sanoisi, että kyseessä on sosiaalisesti sopeutumaton henkilö, jonka estetiikan taju on olematon. Mutta hänestä on tullut valtionpäämies, koska valitsijatkaan eivät ymmärrä noista ominaisuuksista mitään.
