Haluanpa minäkin kertoa ajatuksiani ajankohtaisesta aiheesta. Ei koronasta kuitenkaan.
Esiintymisjännitys vaivaa enemmän tai vähemmän melkein kaikkia ihmisiä. Muistan, kuinka eräässä seminaarissa näyttelijä-luennoitsija sanoi kokeneensa, että jännittämisen puute ennen esiintymistä on huono merkki. Keskittyminen ei ole silloin parhaimmillaan. Jännityshän auttaa pinnistämään, jotta esiintyjä on valppaana ja tekisi parhaansa. Hyvä jännittäminen on enemmänkin keskittymistä.
Sanotaan, että suomalaiset jännittävät esiintymistä suhteellisen paljon verrattuna muihin kulttuureihin. En tiedä alan tutkimuksista mitään, mutta voin kertoa kokemuksistani ajalta, jolloin opetin Saksassa.
Opiskelijat esittelivät päättötyönsä noin 60 henkilön yleisölle, joka koostui muista koulun opiskelijoista sekä opettajista. Hermostuneisuutta tai jännittämistä ei näkynyt ulospäin, vaikka moni myönsi, ettei uni maittanut edellisenä yönä. Tietenkin hyvä valmistautuminen vähentää epävarmaa oloa. Eräs opettaja toi mukanaan jopa homeopaattisia resque-tippoja, joita voi halutessaan ottaa. En tullut kysyneeksi kuinka moni tarttui tuohon tarjoukseen.
Koska opetin koulussa ensimmäisestä viimeiseen eli kolmanteen vuosikurssiin asti, tunsin oppilaani melko hyvin. Huomasin, että he uskalsivat esittää jo tuoreina opiskelijoina muiden läsnäollessa kysymyksiä pelkäämättä naurun alaiseksi joutumista. Kukaan ei nauranut, ei edes hymähdellyt, vaikka joku esitti hölmöltä tuntuvan kysymyksen. Naurunalaiseksi saattaminen ei kuulu siellä hyviin tapoihin. Eipä siis tarvinnut keskittyä siihen, että ristiinnaulitaan heti, jos avaa suunsa.
Keskustelukulttuuri on omien kokemusteni perusteella Keski-Euroopassa hyvin vilkasta ja elävää. Toisen mielipidettä kunnioitetaan, mutta oma mielipide tuodaan myös rohkeasti esille. Keskustelijat voivat olla hyvinkin kiivaassa ajatusten vaihdossa, jossa taukoja ei juuri tunneta. Jokaisella on tarve päästä esittämään oma, usein myös poikkeava mielipide. Ja tässä onkin se syys, miksi siellä ihmisillä on rohkeus se esittää: Toiset eivät hyökkää puuttumalla henkilökohtaisuuksiin. Kyse on asioista, mielipiteiden ja näkemysten vaihdosta, josta saattaa parhaassa tapauksessa joskus syntyä jotain uutta ja suurenmoista. En ole kuullut edes lasten sanovan: Sä teit ton ihan vää-ä-ärin.
Luovuuden esteenä on usein juuri tuo väärin tekemisen pelko. Jo lapsi alkaa pelätä rangaistusta eli naurunalaiseksi joutumista siitä, että ei ole osannut tehdä tai puhua kuten kaikki muut. Ei tullut tehtyä kuten on maan tapa. Missä ovat sitten rohkeasti esitetyt uudet ideat? Insinöörien hiljaisissa erakkopajoissa? Sinne ne saattavat myös jäädä, ja paljon potentiaalia jää käyttämättä.
Jos ääni värisee, se on ihan inhimillistä ja sympaattista. Jos kuuleva yleisö ajattelee luontevasti niin ja sellainen energia kulkeutuu puhujaan asti, ei kenenkään tarvitse enää miettiä "Mitähän toi musta ajattelee. Pitääköhän se mua ihan tyhmänä". Kyse on toisen ihmisen kunnioituksesta.
