Tärkeintä on kysyä

Elämässä ja sen myötä kaikessa suunnittelussa on hyvä kyseenalaistaa asioita.

Olin kouluikäisena aika huono muistamaan historian ja uskonnonopetuksen tunneilla opittuja asioita. Alitajuntani kai pisti jotenkin hanttiin. Eihän se tosiaankaan pidä paikkaansa, että Suomen naapurimaat olisivat Ruotsi, Norja ja Neuvostoliitto, ainakaan täysin. Tai että Ranskan valuutta on frangi tai Saksan Liittotasavallan pääkaupunki on Bonn. Oli noista tiedoista aikanaan jotain hyötyäkin, mutta aavistin kai, että kaikki muuttuu koko ajan.

Olen tavannut silloin tällöin ihan fiksultakin vaikuttavia ihmisiä, jotka uskovat kaiken, mitä kuulevat tai lukevat kyseenalaistamatta mistä lähteestä he ovat "tiedon" saaneet. Kun olen kysynyt, niin vastaus on ollut "mediasta". Ja tieto on sitten heidän mielestään ehdoton fakta eikä sen jälkeen kysytä eikä ihmetellä - korkeintaan paheksutaan.

Lapselle tulee kyselyikä, jolloin hän kysyy koko ajan kaikesta mahdollisesta ja monta kertaa. Se tarkoittaa, että lapsi kehittyy ja käyttää luontaista uteliaisuuttaan hyväkseen.

Itse olen tottunut aina tarkistamaan mikä lähde jonkun uutisen on levittänyt varsinkin jos tieto vaikuttaa kummalliselta. No, minun mielestäni usein asiat ovat kummallisia, vähän niinkuin Mr Beanilla.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa suunnittelijan kannalta. Jokainen ammattilainen tietää, että ilman kysymyksiä mitä kenelle ja miksi ei kannata suunnitella.
Mielestäni miksi on aina tärkein kysymys. Muutenhan sitä tulisi koristeltua ilman päämäärää jotain, jolle ei löydy varsinaista tarkoitusta edes. Miksi lihavoin tuon kysymyssanan ja värjäsin sen punaiseksi? Koska se on tämän kirjoitukseni tärkein sana, ja halusin vahvistaa sitä lihavoittamalla ja käyttämällä punaista väriä, joka on huomioväreistä se voimakkain.

miksi?        miksi?      warum?
  
Luovuudella täytyy olla aina joku merkitys. En nyt tarkoita ideoinnin alkuvaiheita, jolloin leikitellään ja hullutellaan, vaan luovan työn toteutusta. Ei siis luovuutta vain sen takia, koska minä olen niin helkutin luova ja teen kaiken ihan eri lailla kuin muut ja herätän valtavasti huomiota ja osasin tehdä sen uudella ohjelmalla vielä.

Luovan työn tulee palvella eikä tuottaa ongelmajätettä, oli sen henkistä tai materiaa.

Edelleenkin ihmettelen viimekesäistä paikallislehden kesäliitteen kansikuvaa, jossa valkoisella pohjalla oli ohutta tekstiä ja kalpeahko miehen kuva.

 
Kesään ja sen odotukseen kuuluvat käsitteet kuten ilo, väri, lämpö, loma ja liikkuminen. Siis dynamiikkaa ja lämpöisiä värejä. Ajattelen, että näillä ihmisiä houkuteltaisi kauden tuleviin tapahtumiin.

Kesän jälkeen tosin mietin, että liitteen kannen suunnittelija lienee on ollut selvännäkijä. Kesästä tuli odotettua kylmempi, moni arkaili matkustelua ikävien kansainvälisten tapahtumien jälkeen eikä kotirannoillakaan tarjennut monena päivänä polskutella. Ehkä suunnittelijakin ajatteli "miksi laittaa värikkääseen kesämekkoon pukeutunut neitonen kanteen, jos kesästä kuitenkin tulee aina kolea pettymys". 

Miksi? Minä sanon, että siksi, koska toivoa pitää olla ja sitä voi tarjota.

Kierrätys ja itsenäisyyspäivä

Itsenäisyyspäivän juhlallisuudet presidentin linnassa ovat vuoden suurin ja arvokkain juhla tässä maassa. Sinne kutsutaan nykyään ihan oikeasti ansioituneita ihmisiä ja on hienoa, että veteraanit saavat viimeinkin ansaitsemaansa kunniaa. Juuri heidän takiaan meillä koko tuo hieno juhlapäivä on.

On myös hienoa, että kutsutut ovat nähneet vaivaa valmistautuessaan juhlaan ja arvostavat kunniaa, joka heille on kutsun myötä suotu.

Kauniita pukuja olikin tänä vuonna paljon. Joku sopimus TV:n selostajilla oli, ettei mitään asua moitita, joten minä hoidan nyt vähän sitä puolta.

Olen kierrätyksen kannattaja. Lapsesta asti olen virkannut ja kutonut purkamistani vanhoista villapuseroista uusia asuja sekä ommellut käytetyistä vaatteista uusia. Arkiset materiaalit olen soveltanut uusiin arkiasuihin. Jos taas olen saanut kunnian päästä juhlavampaan tilaisuuteen, olen halunnut kunnioittaa tilaisuuden teemaa ja päähenkilöitä. Paras tapa on pukeutua tilaisuuden mukaisesti eikä mainostamalla omaa ideologiaa tai tuomalla esille omaa erikoislaatuisuuttaan.

Minä en  ymmärrä kierrätysidean laajentumista vanhoihin pöytäliinoihin, videonauhoihin tai T-paidan palasiin tässä arvokkaassa juhlassa. Jos joku niitä käyttää pukuunsa, niin minun puolestani olisi voinut olla sitä mainitsematta. Jokainen voi tehdä tai teettää puvun vaikka tiskirätistä, mutta sitä käyttäisin muussa tilaisuudessa, mutten valtion päämiehen kutsumassa. Veteraanitkin olivat aikoinaan onnellisia saadessaan sotavuosien jälkeen pukeutua viimeinkin muuhun kuin vanhoista verhoista tehtyyn leninkiin tai sotilaspuvun sarkatakin aineksista tehtyyn pikkutakkiin.

Korujen suhteen olisi myös hyvä käyttää harkintaa arvokkaassa tilaisuudessa. Puu on hieno materiaali, mutta arkikorun raaka-aine. Usein vaikkapa kaunis sulkakoriste voi olla juhlavampi, tai aito kukka.

Demokratia on hyvä asia. Se ei sulje pois hyvää käytöstä eikä estetiikan tajua niiltä, joille sitä on suotu. Tässä tilanteessa veteraanit osoittivat rehellisellä tummalla puvullaan tai lottapuvulla parempaa makua kuin jotkut ekoesittelijät.

Suomen itsenäisyys on niin hieno juhla, että sen puitteissa voi kierrättää. En kuitenkaan ymmärrä niitä, jotka varta vasten teettävät suurella vaivalla iltapuvun materiaaleista, jotka eivät ole hienon käsityötaidon, hyvän suunnittelun ja hyvien raaka-aineiden tuotosta.
Ne, jotka tulevat juhlaan vuosien takainen iltapuku päällään joko uudistettuna tai sellaisenaankin ovat mielestäni ymmärtäneet parhaiten oikeanlaisen kierrätyksen idean.

Muotia lautasliinalla

Tämänpäiväinen puvustusaiheinen kollaasini lähti taas Suomineito -ajatuksesta.

Nyt piirsin läpi grafiittipaperin avulla aiemmin valmistamani figuriinit kartongille. Sitten maalasin ohuella siveltimellä ja mustalla tussilla (Rohrers Ausziehtusche) reippaasti ääriviivoja ja muutakin uudelleen.

Mietin asujen muodot, ja vasemmanpuolisen asun leikkelin vapaasti lautasliinasta ja liimasin figuriinin päälle.

Valolaatikon avulla

Oikeanpuoleista mekkoa varten tein silkkipaperille ääriviivapiirroksen figuriinia myötäillen ja siirsin valolaatikkoa apuna käyttäen ääriviivat pehmeällä lyijykynällä lautasliinaan. Leikkasin mekon sitten viivojen mukaan irti ja liimasin paikoilleen.
Jos sinulla ei ole mahdollisuutta käyttää valolaatikkoa tai -pöytää, niin kiinnittämällä materiaalit maalarinteipin avulla ikkunaa vasten läpipiirtäminen onnistuu myös.

Figuriinien päähän laitoin spontaanisti yliampuvammat asusteet kuten muotinäytöksissä joskus tehdään. Teemaan liittyen lautasliina on suomalaisen Havin mallistosta.

Tulos on yhdistelmä sattumanvaraisuutta ja rauhallisesti tehdyn työn hedelmää.

Ideat lisääntyvät

...mitä enemmän tekee.

Tällä hetkellä opetan Lahden Wellamo-opistossa lyhytkurssilla puvustusideointia kollaasitekniikalla. Kuten kunnon opettajan tulee tehdäkin, valmistelen oppilaille inspiraation lähteeksi itsekin materiaalia.

Ilman aihetta ei ideaa tule. Mietin Suomi-neitoa, ja perinteisiä sinivalkoisia värejä. Siitäpä lähti tämä uudenlainen Suomi-mekko, ihan vain huvin vuoksi:

Materiaalina Havin lautasliina, sinistä silkkipaperia ja palanen valkoista reunapitsiä.

Lisää aion tehdä vielä, ja jos tulee julkaisukelpoisia, niin näet ne täällä blogissani piakkoin.

Muotipiirustusta rennosti?

Laitoinpa otsikkoon tahallani kysymysmerkin. Onnistunut muotipiirustus, oli sitten kyseessä vaatesuunnittelijan luonnos tai vaikkapa kuvitus, on pitkän taustatyön tulos.
Muotipiirtäjä on tutustunut ihmisen anatomiaan, vaatteiden ja ompelutekniikan yksityiskohtiin, materiaaleihin, värioppiin, muodin ja tyylien historiaan, erilaisiin piirustustekniikoihin ja harjoitellut sekä soveltanut niitä parhaimmillaan päivittäin.

Rennoinkin piirustus, kuten tässä esimerkkini

on tehty pitemmän taustatyön tuloksena, vaikka lopputulos näyttääkin hetkessä sipaistulta.

Olen tästä aiheesta kirjoittanut aiemminkin otsikolla "Käsivarapiirtäminen ja muotipiirustus". Kun piirtäjällä on varmuus siitä mitä hän tekee, ei kynää tai rasvaliitua (kuten kuvissa yllä) liikuttaessa tarvitse jarrutella ja korjailla, peitellä epävarmuutta suttailemalla samaa kohtaa useasti tai pahimmassa tapauksessa yrittämällä pyyhkiä virhettä pois, jolloin se korostuu entisestään.
Näidenkin esimerkkien taustalla on ollut huolellisesti mietitty ja piirretty figuriini, joita teen yhtä lailla asiallisempiakin piirustuksia ja kuvituksia varten, kuten tässä kansallispukukuvitukseen:

Kansallispukukuvitusta varten olen myös pukenut figuriinin eli piirtänyt asun lyijykynällä ennen varsinaista akvarellilla maalaamista. Tuollaisen kansallispuvun piirtäminen vaatii tietenkin ensin tutustumisen puvun "oikeellisuuteen" kaikkine yksityiskohtineen ja väreineen.

Tietotekniikka aina uudistuvine ohjelmineen on monen piirtäjän mieleen, ja varsinkin vaatesuunnittelussa korjaukset on siten helppo toteuttaa. Kuvitustyössä valmistuvia töitä voi hioa ja muokata kätevästi.

Olen silti sitä mieltä, että piirtämisen harjoittelu ja työstäminen kynällä ja paperilla, kynän, liidun tai muun piirustusvälineen luisto, painon vaihtelu, paperin ja kartongin kovuuden tunteminen piirtäessä saa aikaan mahtavan yksilöllisen ihmisen käden jättämän jäljen, joka on ainutlaatuista ja arvokasta.

Muotipiirustuskurssi kollaasitekniikalla

Valmistellessani pukusuunnittelukurssia Lahden Wellamo-opistolle päädyn itsekin tekemään aina lisää kokeiluja. Kirjoituksessani 2.9. kerroin jo kurssin sisällöstä, samoin kuin Wellamo-opiston käsityöblogissa "Taitavin käsin"

Ylläolevat esimerkit syntyivät laitettuani valopöydälle lyijykynällä luonnostelemani figuriinin. Lähtökohtana ei ollut mitään varsinaista teemaa, vaan lähdin puhtaasti kokeilumielellä. Maalasin rennosti siveltimellä ja akryylivärillä päällä olevalle arkille uuden figuriinin.
Sen päälle aloin leikellä ihan tavallisesta myyntiluettelosta värikkäitä palasia, joita muotoilin tarpeen mukaan asuiksi. Vaihtelin paikkaa, kokeilin silkkirusettia välillä asun, välillä hiusten somisteeksi. En kiirehtinyt liimauksen kanssa, vaan katselin rauhassa mikä vaikutus eri elementeillä on.

Tämä kollaasilla täydentäminen on hyvä tapa leikitellä, ja se lisää rohkeutta kokeilla vaihtoehtoja, joita ei muuten tulisi toteutettua. Samalla se harjaannuttaa värisilmää ja estetiikan tuntua. Sanoisin, että se on kokeilevaa muotipiirustusta.

Jos sinua kiinnostaa tulla kokeilemaan kolmen illan kurssilleni marraskuun 10., 14. ja 21. päivänä Lahden Wellamo-opistoon muodin, puvustuksen ja värien yhdistelemisen mahdollisuuksia ja toteuttamaan ehkä yllätyksellisiäkin luomuksia, niin ilmoittauduthan pikaisesti Wellamo-opiston toimistoon, sillä paikkoja on rajoitetusti. Kurssin hinta on 17 euroa ja kurssilla on vielä tilaa: P. 03 814 4734.
Kurssin nimi on "Puvustusideointia kollaasitekniikalla", kurssinumero 011104362.
Tässä linkki opiston sivuille: www.wellamo-opisto.fi

Muistathan, että kurssilla ei ole välttämätöntä osata piirtää. Kun tuot mukanasi kiinnostuksen muotiin, puvustukseen, väreihin ja sekalaista materiaalia kollaasia varten, sakset, liimaa ja paperia, niin etenemme juuri sinun mielenkiintosi ja taitotasosi mukaisesti!

Irlannin värejä

Pyysin Irlannissa käynyttä veljeäni valokuvaamaan maan ihania värikkäitä ovia ja julkisivuja.

Halusin nimittäin rohkaisevia esimerkkejä siitä, kuinka riemukkaasti jossain on käytetty väriä muuallakin kuin sohvatyynyissä.

Kuva: Matti Poutiainen

Irlantilaiset eivät näytä olevan kovin ahdasmielisiä värivalinnoissaan - ja tuntuvat olevan niihin oikein tyytyväisiä. Turistienkin suosikeiksi monet julkisivut ovat päässeet.

Itselläni on aina ollut mielikuva Irlannin värikkäistä ulko-ovista. Tässä muutama esimerkki:

Kuvat: Matti Poutiainen

- Ja mikä onkaan paras väri hyvinvointipalveluja tarjoavan yrityksen oveen kuin raikas vihreä:

Kuva: Matti Poutiainen

Ovella tai sisäänkäynnillä ja sen ilmeellä voi viestiä, onko vieras tervetullut, vai haluaako isäntäväki linnoittautua omiin oloihinsa. Tai: Onko minusta mukava tulla kotiin?

Kuva: Matti Poutiainen

Joillakin alueilla Suomessa värien valintaa rajoittavat julkisivumääräykset. Mitenköhän asian laita on Irlannissa? Onkohan siellä kieltoja käyttää punaista, vihreää tai keltaista?

Kuvat: Matti Poutiainen

Unelmani olisi, että Suomeen rakennettaisi useampia asuinalueita, joissa ei ole rajoituksia värien käytön suhteen.
Siellä olisi vain määräyksiä käyttää väriä!

Muotia ja kollaasia

Muotia tai asuja yleensäkin voi hahmotella myös ilman varsinaisia piirustustaitoja.

Olen huomannut, että käyttämällä kollaasitekniikkaa ideoita alkaa pursuta jopa rehevämmin kuin kynä kädessä. Toki kynällä saa suunniteltua ja esiteltyä konkreettisemmin yksityiskohtia, mutta yksityiskohdat ovatkin sitä myöhemmän vaiheen hienosäätöä.

Kaikki kertyneet kangastilkut, pitsinpätkät, nauhat, yksittäiset lautasliinat ja muut voi hyödyntää.

Sabluunoiden avulla voi hahmotella ja vertailla miltä erilaiset kuviot ja värit vaikuttavat.

Kolmen illan kurssi:
Pidän tämän vuoden marraskuussa Lahden Wellamo-opistossa kolme iltaa kestävän lyhytkurssin, jossa voi saada lyhytkatsauksen vaatetuksen ja muodin historiaan ja tutustua ideointimenetelmiin. Suunnittelemme puvustuksia kollaasitekniikalla.

Koska muotifiguriinien piirtäminen ja niille tyypillisten mittasuhteiden opetteleminen vie oman aikansa, emme  lyhytkurssilla rakenna varsinaisesti figuriineja, vaan osanottajat voivat puvustaa minun etukäteen piirtämieni muotifiguriinien pohjalle omat luomuksensa. Samalla ikäänkuin ohimennen tutustuu muotifiguriinien anatomiaan ja piirteisiin. Halukkaille näytän myös miten perusfiguriini piirretään.

Figuriinin päälle voi sommitella pukuja vapaan ideoinnin mukaan, tai jopa teatteriasuja. 

Niinkuin aina luovassa työssä ideoita syntyy tehdessä aina uusia. Värien käytössä rohkeus kasvaa, uusia tekniikoita kokeillaan värittämällä papereita ja käyttämällä erilaisia pohjamateriaaleja. Lopputuloksia voi käyttää myös tauluna tai postikorttina.
Kysy vapaita kurssipaikkoja Wellamo-opistolta, p. 03 814 4734!

Taiteilija ja havaintokyky

Taito tai kyky havainnoida ympäristöään on ihmiselle erittäin tärkeä ominaisuus. Vaikka kiire hallitsee usein arkea, ei kannata porskuttaa eteenpäin näkemättä ympärilleen.

Oikea havaintokyky tarkoittaa pysähtymistä, myös liikkeellä ollessa. Se ei ole unelmointia, vaan ympärillä olevien asioiden ja olosuhteiden tiedostamista.

Jos en olisi katsellut pihalla olevia pihlajapuita aiempina vuosina, en huomaisi, että ne punertavat normaalia aiemmin. Punaisen sävyt muuttuvat aina vain hehkuvammiksi.

Jospa asiakkaani pyytäisi minulta punaisen värin sijaan sellaista sävyä mikä on pihlajanmarjoissa juuri ennenkuin syksyn ensimmäiset pakkaset tulevat. Vastaavia toiveita minulle on esitetty urani aikana.
Huomaan silloin, että minulla ja asiakkaallani on selvästi sama aaltopituus. Me olemme molemmat havainnoijia, emmekä sokeita porskuttajia. Mikä riemu on tehdä töitä sellaiselle ihmiselle tai hänen kanssaan!

Ihan tavallisessa elämässäkin havaintokyvyllä on suuri merkitys. Lähes päivittäin voi lehdestä lukea ihmisten mielipiteitä törttöilevistä autoilijoista, jotka eivät edes huomaa, että liikenteeseen osallistuu muitakin ihmisiä. Nimenomaan osallistuu. Me kaikki olemme osallistujia täällä, emme pelkästään liikkujia. Se tarkoittaa myös toisen huomioonottamista ja ainakin yritystä ymmärtää häntä. Oli rooli sitten asiakaspalvelija tai asiakas. Aina on kysymys ihmisestä.

Suunnittelijan on aina muistettava kohderyhmä. Pelkkä nättien asioiden ja elementtien esille tuominen ei riitä. On mentävä syvemmälle niiden ihmisten elämän ja mielenkiintojen maailmaan, joille suunnittelee.

Ikäihminen tarvitsee enemmän selkeitä elämää helpottavia ratkaisuja, sillä kaikki hänen aistinsa eivät enää toimi halutulla tavalla. Finanssialalla liian kirjava visuaalinen ilme antaa epäluotettavan ja epäasiallisen yleisvaikutelman, joka taas on vahingollista varsinkin uusasiakashankinnassa. Nuorille suunnatussa mainonnassa tai esineissä voi leikitellä ja luoda radikaalisti uutta, sillä nuoruuteen kuuluu haluta jotain muuta kuin mihin vanhempansa ovat mieltyneet.

Vapaa taiteilija ei ole niinkään sidottu kohderyhmän toiveisiin, mutta hyvä taide palvelee toista ihmistä ja viestittää jotain, mikä puhuttelee tai vaikkapa rauhoittaa.

On siis hyvä havainnoida ympäristöä, toisenlaisten ihmisten käyttäytymistä ja elintapoja. Ennakkoluuloista ei juuri ole kellekään hyötyä.

Ihmisen on hyvä tiedostaa aistinsa: Näkö, kuulo, haju, maku ja tunto.
Eikä ole ollenkaan pahitteeksi, jos on saanut lahjan käyttää myös sitä kuudetta aistiaan.

Suunnitteletko nopeasti vai äkkiä?

Olen urani aikana kuullut lukemattomia kertoja seuraavan lauseen: "Äkkiähän sulta semmoinen syntyy".
Sinänsä se on kai kohteliaisuutena tarkoitettu, mutta silti jotenkin harmittava.

Moni ei tiedä mitä kaikkia työvaiheita ammattimaisesti tehtyihin teoksiin tai muuhun työn tulokseen kuuluu.

Tässä esimerkkinä uniikkikortti, joita olen viime vuosina tehnyt. Ensi silmäyksellä se on jollekin "vain" kukkakortti.

Maallikko voisi äkkiä sanoa huitaisevansa samanlaisen milloin tahansa. Tehkööt jos osaa! Tosin toisen suunnittelemaa mallia ei automaattisesti saakaan kopioida, se on aina hyvä muistaa.

Tätä sarjaa varten olen miettinyt aiheen, materiaalit, hankkinut sopivat kartongit ja liimat. Lopputuloshan ei saa aaltoilla eikä irrota pohjasta itsekseen eivätkä värit heti haalistua.

Sitten olen tehnyt struktuuria kartongille käyttäen sopiviksi katsomiani värejä tai siveltimiä. Sen jälkeen olen leikannut huolella erimuotoisia maljakoita ja ruukkuja tästä stuktuuriarkista.

Toisille arkeille olen maalannut kalligrafian tyyliin kasveja, erilaisia ja erivärisiä. Sitten olen liimannut niiden seuraksi sopivia maljakoita valikoimastani. Lisäksi olen työstänyt värikynillä sekä maljakoita että kasveja, terästäen jotain kuvioita parhaaksi katsomallani tavalla. Värikynät, joita käytän, olen vuosien saatossa todennut kaikin puolin sopiviksi käsialaani.

Nämä arkit olen leikannut korttipohjaa varten oikeaan kokoon ja liimannut ne siihen. Sitten vielä signeeraus. (Vuosienkaan jälkeen en osaa signeerata töitäni rutiininomaisesti, vaan mietin huolella sopivan paikan, kynän sävyn ja terän vahvuuden).

Tässä siis suurpiirteinen kuvaus työvaiheista. Enkä edes viitsi laskea käytettyjä tunteja, vaikka nopea olenkin. Korttihan se vain on.

Mittasuhteita ja keskittymisen tarvetta

Joskus, tai ehkä useinkin, taiteellisen työn suunnittelija miettii mikä mättää, kun se jokin puuttuu eikä oma suunniteltu kuva puhuttelekaan, vaikka idea päässä ja luonnoksessakin oli alunperin niin loistava.

Suunnittelutyössä ja toteutuksessa miellyttävä rauhallinen ilmapiiri on hyväksi, jotta keskittymiskyky on parhaimmillaan. Harvassa ovat he, jotka pystyvät tuottamaan kelvollista jälkeä hälinän ympäröimänä.

Vaikka itse luonnos olisi ollut dynamiikaltaan reipas ja energinen, ei lopputulos isommassa koossa vastaa aina odotuksiani. Luonnostellessahan ihminen on yleensä rennompi. Osaan todellakin pilata mittasuhteita vain siitä syystä, että se rentous, joka vielä luonnostellessa oli, hävisi tavoitellessani täydellistä lopputulosta. Hälinä ja jännittäminen häiritsevät ainakin minua eniten luovaa työtä tehdessäni.

Vapaasti luonnostellessa, kuten tässä painotuotetta varten tekemissäni pikkuskitseissä myös tyhjän tilan käyttökin tulee kuin automaattisesti. Ja sehän auttaa jännitteen aikaansaamisessa.

Olen huomannut, että keskittymisen puutteen tuloksena on siis epäsopu työn mittasuhteissa. Ikäänkuin yleinen rauhattomuus aiheuttaisi sen, että tietämättään tuottaa vastapainoksi mahdollisimman rauhallisen oloisen tai tasapaksun teoksen, joka ei puhuttele ketään. Elementit ikäänkuin kilpailevat toistensa kanssa.

Mittasuhteisiin kannattaa kaikessa suunnittelussa kiinnittää erityistä huomiota. Periaatteessahan se on kaiken sommittelun perusta.

Sopusuhtaisuus ei tarkoita tylsyyttä, vaan eri mittasuhteiden välistä vuoropuhelua, joka aiheuttaa joko tarvittavaa dynamiikkaa tai harmoniaa. Tämä pätee kaikkeen visuaaliseen suunnitteluun arkkitehtuurista postikorttiin ja veistoksesta mainonnan painotuotteisiin.

Katseelle pitää löytyä joku painopiste, johon kiinnittää huomio ensimmäiseksi. Tämä on tärkeää varsinkin visuaalisessa mainonnassa. Katsoja turhautuu, jos hän ei näe nopeasti mistä hänelle tarjotussa viestissä on kyse. Nykyisessä maailmassa ei monenkaan kärsivällisyys kestä sekavuutta. Ja selkeyden kaipuuhan on hyvä asia.

Sommittelussa on tärkeää yksi pääviesti. Sitä ympärillä olevat elementit tukevat.

Sen yhden pääviestin, joka siis on visuaalinen painopiste, sanoman on tietysti oltava jotain tärkeää. Muutenhan ihminen tuottaa pahimmassa tapauksessa ongelmajätettä. Ei kannata tuhlata aikaa ja materiaalia turhanpäiväiseen.

Julkisivutaiteesta vielä

Edellisessä kirjoituksessani mainitsin Lahden Inspis-hankkeen ja Lahti-Energian mahdollistamana toteutetut nuorten maalaamat sähkökaapit kaupunkikuvaa piristämään.

Otin tuoreen kuvan Lahden sataman lähettyvillä Jalkarannantien vieressä olevasta isommasta rakennuksesta, jonka ovat myös käsittääkseni tällaiseen hankkeeseen osallistuneet nuoret maalanneet.

Vaihtoehtona olisi ollut ikävän näköinen harmaa laatikko. Mutta iloksemme joku on saanut paremman idean ja nähnyt vaivaa rahoituksen hankkimiseen. Lisäksi on tarvittu vain taitavat tekijät.

Julkisivut ja taide

Katselin saksalaiselta 3sat-kanavalta makasiinityyppistä kulttuuriohjelmaa, jossa kerrottiin Rooman kaupungin tukemasta taideprojektista. Laitakaupungin ongelma-alueilla talojen julkisivuja on annettu taiteilijoiden käyttöön.

Näppäilin hakusanan Roma street art, ja sainkin näkyviin mitä hulppeimpia julkisivuja, todellinen nykytaiteen ilotulitus. Koska minulla ei ole nyt mahdollisuutta lähteä Roomaan kuvaamaan enkä halua loukata kenenkään tekijänoikeuksia, suosittelen teitä lukijoitani katsomaan netin näyttävää kuvagalleriaa.

Rooman kaupunki markkinoi näitä nähtävyyksiä, ja turisteja onkin saapunut runsaasti ennen niin kolkoille seuduille katsomaan valtavia taideteoksia. Samalla seudun asukkaat, varsinkin nuoret, on saatu mukaan kertomaan turisteille teoksista ja niiden taustoista. Aiheet kun pohjautuvat asukkaiden omiin kokemuksiin.

Samanlaista ihan pienessä muodossa on toteutettu Lahdessa Inspis-projektin puitteissa. Siinä nuoret ovat maalanneet sähkökaappeja mitä erilaisimmin teemoin. Jonkinlainen alku sekin.

Toivoisin, että vastaavanlainen suurimittainen projekti Rooman tyyliin tulisi mahdolliseksi myös Suomessa, ja ammattitaiteilijat pääsisivät toteuttamaan sitä. Aina ei tarvitsisi lähteä edes laitakaupungille.

Jos Rooman kaltainen turistikohde, jossa on jo valmiiksi valtavat määrät historiallisia nähtävyyksiä, katsoo tarpeelliseksi aloittaa tämänlaisen hankkeen, niin miksi ei suomalainen kaupunki? Eikö tänne kaivata nähtävää tai tekemistä?

Tässä Lahden Aleksanterinkatua julkisivuineen.

Kollaasia ja sommittelua

Hiljattain minulle tuli taas semmoinen hetki, että minkäänlainen suunnittelu ei tuntunut sujuvan - eipä minulla ollut juuri konkreettista toimeksiantoakaan.

Mieleeni juolahti kollaasi.

Rupesin leikkelemään erilaisia selkeitä kuvia vanhoista lehdistä. Kun niitä oli aimo annos kasassa, aloin leikkiä. Koetan nimittäin aina muistaa sen, että pieni lapsi on automaattisesti luova ja osaa ajatella poikkeavastikin, koska hän leikkii suuren osan ajasta. (Toivon, että edelleenkin kaikki lapset saavat leikkiä niin paljon kuin haluavat).

Leikkasin erilaisia kuva-aiheita, mutta melko tarkasti ääriviivoja myöten.

Aloin siirrellä kuvia ja tehdä erilaisia sommitelmia. Pohjalla näkyy olohuoneen pieni marmoripöytämme, joka antaa miellyttävän pehmeän taustan väreille.

Sommitellessani en ajatellut mitenkään kuvien sisältöä, vaan pelkkää muotoa ja väriä. Siirtelin siis mieleni mukaan tekstiblokkeja ja kuvia ja ihastelin miten hyvin jotkut värit sopivatkaan toistensa rinnalle, ja miten lisäämällä esimerkiksi voletin yhteyteen vihreää värit ikäänkuin hehkuivat toistensa seurassa.

Violetti ja vihreä muodostavat mukavan melkein vastavärikontrastin.

Mitään en liimannut paikoilleen, jotta sommittelu pysyy leikkinä eikä pakonomaisena tuottamisena.

Sommittelua ja ideointia voi harjoittaa monella erilaisella menetelmällä. Kollaasileikin huomasin erittäin virkistäväksi. Jos kokeilet samaa, niin suosittelen, että otat kuvia sommitelmista vaikkapa kännykällä myöhempää tutkiskelua varten

Ideoinnista olen kirjoittanut blogiini aiemminkin, esimerkiksi 29.9.2014 otsikolla "Mistä niitä ideoita?"

Kesää odotellessa

Suomessa kesää on totuttu juhlistamaan enemmän kuin muita vuodenaikoja. Lämmintä vuodenaikaa on kaivattu ja sen lyhyestä kestosta halutaan ottaa kaikki irti.

Kesämekot, kesäkassit, rantapallot, jäätelöt...

Kesätapahtumat.

Paikallislehdet julkaisevat kesäliitteitä, joista voi lukea kesän aikana pidettävistä tapahtumista tai kesäaikaan avoinna olevista nähtävyyksistä. Tällaisen lehden tulisi mielestäni myös ulkoasultaan näyttää lämpöiseltä, iloiselta, vapaa-ajalta, lomalta. Houkutella jo kannen ulkoasulla.

Jotta en loukkaa kenenkään tekijänoikeuksia, julkaisen tässä vain rajattuna liitteen kannen.

Ymmärrän kyllä, että moista liitettä suunnitellaan jo talvella. Mutta eikö suunnittelijan työhön kuulukaan enää syventyä aiheeseen? Vai onko tässä kyseessä ironinen kuuluisa "vähälumisuus"?

Kesällä voi mielestäni myös irrotella ja poiketa annetusta typografian ja muun ilmeen liian orjallisesta noudattamisesta, jotta vältettäisi vakuutus- tai rahoitusyhtiön yritysilmeen kopiointi.
Eipä kannata pantata värejä eli lämmön, auringon ja vehreän luonnon läsnäoloa, sillä kyllä se marraskuu muutaman kuukauden päästä silti tulee, halusimme tai emme.

Makua harmaasta?

Olen pitänyt joitakin väripajoja palvelutaloissa vanhuksille. Aloittaessani näytän itse maalaamistani kuvatauluistani ensin harmaaksi "väritetyn" mansikan. Ikäihmisillä on tapana sanoa avoimesti mielipiteensä, ja he ovatkin olleet melko närkästyneitä siitä, että heidät tuodaan väripajaan, ja rouva kehtaa näyttää harmaata homehtunuttta mansikkaa.

Tässä vaihteeksi tomaatteja.

Ilme muuttuu heti, kun räväytän esiin herkullisen punaisen mansikkakuvan. Hymy on kaikkien kasvoilla ja joku myöntää veden tulevan kielelle: "No nyt! Tällaisia pitää mansikoiden olla!".

Ihminen mieltää tietyt asiat tietyn värisiksi, ja punaisen, keltaisen ja vihreän sävyt yhdistetään heti jonkinlaiseen makuun.
Harmaa sen sijaan yhdistetään homeeseen. Entä söisitkö sinistä voita?

Vaaleanpunainen mielletään makeaksi, vaikka sokeri onkin valkoista ja hunaja keltaista tai jopa ruskeaa.

Keltaisen on todettu herättävän ruokahalua, ja se sopisikin palvelutalojen ruokailutiloihin erinomaisesti, koska iän myötä luontainen ruokahalu häviää. Tosin sävyn kanssa on oltava tarkkana. Vihertävä keltainen, jota olen jossain nähnyt kokonaisen seinän leveydeltä, vaikuttaa enemmänkin myrkylliseltä tai kitkerältä.

Ihmisen elämässä ravinto on niin tärkeää, että ruokahalun nostattamiseksi väreihin on hyvä kiinnittää huomiota.

Ja joskus ihan normaaleissa kotioloissa tuntuisi hyvältä, jos uusi matto olisi syötävän hyvän värinen.

Sanomalehti ja tekstin väri

Viime aikoina, varsinkin paikkakuntani päivälehden Etelä-Suomen Sanomien uudistuksen jälkeen, olen tullut tarkkailleeksi erityisen valppaana painotuotteiden tekstin näkyvyyttä ja värejä.

Olenhan kirjoittanut jo tämän vuoden tammikuun postauksissanikin tekstin väristä ja luettavuudesta.

Negatekstejä eli valkoista hyvinkin ohutta leipätekstiä mustalla pohjalla sanomalehdessä en suosittelisi käytettäväksi missään tapauksessa. Paitsi jos teksti ei ole tarkoitettu luettavaksi. Kuitenkin tällaisen esimerkin näin ihan muutama päivä sitten koko sivun kokoisessa ilmoituksessa.

Silmääni pistivät myös rivi- eli pikkuilmoitukset. Tästä esimerkistä jokainen voi nähdä mikä vaikutus värillä on luettavuuteen:
 

Silti kertaukseksi: Mitä enemmän kontrastia, sitä parempi luettavuus. Mutta tietenkin teksti tummalla ja tausta vaalealla!

Arvostammeko taidekäsityötä?

Graafisen suunnittelun, kuvittamisen ja opettamisen lisäksi teen muutakin taiteellista vapaampaa työtä kuten uniikkikortteja, koristelen kynttilöitä ja valmistan joulukoristeita. Kaikkiin näihin kehitän idean ja tekniikan.

Juttelin hiljattain hyvän ystäväni kanssa ikäänkuin vakiintuneena tosiasiana sitä, ettei käsillä tehdyistä töistä saa sitä korvausta mikä tekijälle oikeasti kuuluisi. Niin sanotusti tuntipalkoille semmoisella työllä ei pääse. Tämä jäi askarruttamaan mieltäni. Eli ammattilaisenkin pitäisi tyytyä palkkiona siihen iloon, että saa tehdä jotain käsillään ja että se kelpaa jollekin.

Jos joku käsityönä tehty esine miellyttää katsojaa ja hän haluaa sen, valitettavan moni potentiaalinen ostaja vertailee hintaa kiinalaisiin massatavaroihin, joita tuotetaan kymmeniä- tai jopa satojatuhansia kerralla. Tuote on mahdollisesti kömpelö kopio jonkun taiteilijan alkuperäisestä ideasta.

Aikoinaan eräs tuttu graafikko totesi seuraavaa: "Suomessa ihmiset tulevat katsomaan mitä muut tekevät, kopioivat idean ja menevät sitten kotiin ja alkavat tehdä samanlaisia itse." Kunnioitusta toisen tekijänoikeuksiin ei moni pidä erityisen tärkeänä ja ideoita suorastaan varastetaan ikäänkuin siinä olisi jotain sankarillista. Useimmiten kopiot eivät sitäpaitsi ole edes laadultaan alkuperäisen veroisia.

Itselleen ja omaan kotiin voi toki tehdä mitä haluaa, mutta usein näitä plagiaatioita näkee myös käsityömessujen eri osastoilla, koska yksi idea on kopioitu ja se on levinnyt sittemmin kulovalkean tavoin.

Joku on alunperin nähnyt vaivaa ja miettinyt, luonnostellut ja hionut ideaa ja tekniikkaa. Perässähiihtäjät kuorivat kerman.

Oikean alkuperäisen käsityön, tai taidekäsityön, kehittäjä ja valmistaja ei saa juurikaan korvausta työstään sen jälkeen, kun myyntihinnasta on vähennetty arvonlisävero 24 %, materiaalikustannukset, yrittäjän muut pakolliset kulut kuten vakuutukset, kirjanpitokulut ja pankin veloitukset.

Olen käyttänyt tässä kahdenlaista ilmaisua: taidekäsityö ja käsityö.

Tarkoitan lähinnä taidekäsityötä eli tekijän itsensä luomaa ja käsin tekemää uniikkityötä, jossa on uudenlainen idea materiaalin, muodon tai värinkäytön suhteen. Voisi se olla jossain tapauksessa sukka tai seinävaatekin. Taidekäsityötä on kaikki taiteellinen käsin tehty iso tai pieni uniikki työ tai sarja, mitä ei voida tarkalleen luokitella taidemaalaukseksi, veistokseksi tai muuksi konkreettiseksi ainutlaatuiseksi taideteokseksi.

Rajan veto näille töille ei ole tarkkaa, mutta taidekäsityö ei tarkoita annetun ohjeen mukaan tehtyä perinteistä raanua tai muuta seinävaatetta tai peräti kopiota toisen tekemästä työstä.

Nämä kynttilät olen koristellut omin käsin oman ideani mukaan.

Tämä kortti on sarjasta, johon kuuluu erilaisia variaatioita, ja olen yhdistellyt akryylivärejä, värikynätekniikkaa ja kollaasia. Ideaa sinänsä tavallisen kukka-aiheen soveltamisesta hioin pitkään.

Tutkiskelin eri maiden käyttämiä nimityksiä ja käsityölle ja taidekäsityölle. Esimerkiksi Saksassa käsityö on kaikkea, mikä viittaa isoina sarjoina tehtävään valmistukseen annetun ohjeen mukaisesti, kun taas taidekäsityö on useammassakin maassa uniikkien taiteellisten käyttö- ja koriste-esineiden valmistamista käsityönä ja korkeintaan pieninä sarjoina.

Siispä massatuotannon ja uniikin tuloksia voi vertailla rauhassa, mutta samalla on hyvä muistaa yksilöllisen työn merkitys ja antaa sille todellinen arvo.

Latokuvilla Suomi nousuun?

Nyt olen kyllä aika närkästynyt. Ensin voisi ajatella, että postimerkin takia huolestuminen on pikkumaista ja että maailmassa on oikeitakin ongelmia. Mutta tällä pienellä asialla on tunnetusti suuri merkitys.

Suomessa on puhuttu ja kirjoitettu viime vuodet siitä, kuinka Suomi saataisi nousuun ja minkälaista brändäystä pitäisi tehdä, että maamme imago ja sen tuotteet olisivat kysytympiä maailmalla. Vientihän on pienelle maallemme elintärkeä. Lisäksi tämänhetkinen ilmapiiri tarvitsee ihan maalaisjärjelläkin ajateltuna mieltä kohottavia aineksia.

Mitä tekee posti? Julkaisee postimerkkisarjan aiheena lato!

Kaiken kukkuraksi merkit on valittu kilpailun perusteella. Kuvaehdotuksia ladoista lähetettiin yli 4000!
Postin esimerkkikuvassa oli harmaa lato, varmaankin Pohjanmaalta, koska se ui tulvavedessä laakeassa maastossa. Se oli siis valikoitunut lukuisien ehdotusten joukosta. Merkki on arvonsa puolesta tarkoitettu kotimaan käyttöön, mutta varmasti niitä levittäytyy muuallekin maailmaan.

Eivät kaikki ymmärrä suomalaista huumoria, jonka puitteissa ulkovessat ja harmaat ladot ovat postimerkin arvoisia. Heille nuo merkit antavat Suomi-kuvaa.

Entä suomalaiset, jotka pitävät tätä aihetta niin ihanana? Ollaanko noista ylpeitä? Ladot ovat rakennuksista vähiten taitoa ja energiaa vaativia, eivät mitään käsityötaidon loistoesimerkkejä. Ne ovat karun näköisiä. Tällaista meillä Suomessa. Eihän meillä täällä Suomessa muuta. Tavallinen suomalainen maajussikin esittelisi varmasti mielellään hohdokkaampia aikaansaadoksiaan, mutta kun pyydettiin tällaista.
Katsoin netistä kuvaehdotuksia aiheesta, ja monen mielestä kallellaan oleva ränsistynyt lahoava lato näyttää olevan se erityisen viehättävä kuva-aihe julkaistavaksi.

1800-1900-luvun vaihde oli taiteessa aikaa, jolloin alettiin kuvata enemmän köyhistä köyhimpien elämää ja arkea, koska siihen asti oli kuvattu lähinnä uskonnollisia ja historiallisia teemoja sekä varakkaiden henkilökuvia. Taiteilija on samalla tarkkailija, ja moni heistä, itsekin taloudellisessa kurjuudessa elävä, koki suurta myötätuntoa köyhiä yksinkertaista elämää viettäviä ihmisiä ja heidän ympäristöään kohtaan. Näiden ihmisten silmistä hehkui inhimillisyys, mutta ilmeni myös hätä jokapäiväisestä leivästä. Kuvataide oli aikansa keino herättää hemmotellut taiteenkeräilijät ja yleisö näkemään jotain muuta.
Nykyisin näistä asioista puhutaan ja kirjoitetaan sekä tehdään hyviä dokumettielokuvia suurelle yleisölle.

Käyn vilkasta kirjeenvaihtoa ulkomaalaisten ystävieni kanssa. He ihailevat aina käyttämiäni postimerkkejä. Mutta minäpä en liimaakaan kuoreen mitä tahansa edustamaan maatani. Jääkiekkoilijoiden, rock-muusikkojen, formulakuskien ja kuuluisien suomalaisnaisten kuvien käyttö postimerkeissä on mahdollista täällä, koska Suomen laki ei kiellä elossa olevan ihmisen kuvaamista postimerkissä, päinvastoin kuin esimerkiksi Saksassa. Niinpä on ollut hienoa käyttää kuoreen esimerkiksi hienosti sommiteltuja Nightwish- tai Apocalypticamerkkejä. Itse iloitsin aikoinaan, kun sain Suomesta Saksaan Mika Häkkinen -merkillä varustetun kirjeen.

Myös kaikenlaiset hologrammit ja erikoiset muodot ovat herättäneet ihastusta ulkomailla. Ne antavat kuvan kekseliäisyydestä ja uuden tekniikan mutkattomasta käytöstä. Ihan postimerkkikoossa, mutta huomattavassa mittakaavassa. "Suomessa on upeita erikoisia postimerkkejä". Tätä saan usein kuulla ystäviltäni ulkomailta.

Harkitsen tästedeskin minkälaista kuvaa välitän muualle. Siksi en liimaa kuoreen ainakaan latomerkkiä.

Opettajana Saksassa, vielä vähän

Tähän viimeiseen muisteluosioon kokoan vielä palasia, joita en ole edellisissä käsitellyt, mutta saattavat kiinnostaa lukijoita.

Yhteistyötä yli ainerajojen

Opetuksessa pyrimme yhdistelemään eri oppiaineiden sisältöjä. Muotipiirustuksessa suunniteltiin samalla asu messuosaston henkilökunnalle. Graafisen suunnittelun tunneilla tekeillä oleviin kampanjoihin tehtiin piirustustunnillani storyboard. Värisommittelussa roiskittiin minun tunnillani manuaalisesti väriä, joka sitten työstettiin graafisen suunnittelun puitteissa digitaalisesti levynkanneksi jne. Usein tämä sujuikin luontevasti, eikä kollegoiden kesken tullut ongelmia.

Ulos koulurakennuksesta

Münchenin tapaisessa miljoonakaupungissa kulttuuritarjonta on mahtavan monipuolista. Siksi minunkin oli helppo lähteä opiskelijoiden kanssa lukuisiin kaupungin tai valtion museoihin tai välillä eläintarhaan taikka kasvitieteelliseen puutarhaan joko mielenkiintoiseen erikoisnäyttelyyn tai tutkielmia tekemään. Kaupungin omistamiin museoihin ja nähtävyyyksiin pääsimme koluluokkana ilmaiseksi. Lähellä olleen Nymphenburgin historiallisen puiston näkymät tarjosivat vaihtelua oppitunteihin.

Oppilastöitä näytteillä

Itse tarjosimme myös nähtävää yleisölle vuosittaisen oppilastöiden näyttelyn puitteissa heinäkuussa. Lukukausihan päättyi Etelä-Saksassa heinäkuun lopussa. Näyttelytilat saimme suuren pankin galleriasta ja myöhemmin vanhasta Giesingin suljetun rautatieaseman kiinteistöstä, josta oli tullut kulttuuriasema. Välillä käytimme oman koulumme hulppeita tiloja. Näyttelyjen avajaiset olivat suuria yleisömenestyksiä, ja vieraina olivat myös opiskelijoiden omaisten lisäksi mainos- ja media-alan edustajia. Muutama sopimukseen johtanut työpaikkatarjouskin siellä tehtiin. Jossain vaiheessa aloimme laittaa esille näyttelyissä myös osan 1. ja 2. vuosikurssin töistä markkinoidaksemme koulua uusille hakijoille.

Tässä olen joskus ennen vuosituhannen vaihdetta oppilastöiden näyttelyssä.

Näyttelyjemme yhteydessä tai lukuvuoden päätteeksi me opettajat saimme opiskelijoilta "jotain hauskaa" muistoksi. Kukkien lisäksi meille annettiin esimerkiksi lystikkäitä kuvitettuja historiikkeja. Opiskelijat laittoivat myös kuuluisat lausahduksemme jakoon. Yksi minulle kuuluneista oli: "Ennen yhdeksää en osaa kunnolla saksaa". Lisäksi onnistuin suoltamaan tietämättäni yllättävän suuren määrän kaksimielisiä sutkautuksia johtuen kielioppivirheistäni. Tietenkään niitä ei korjattu, jotta opiskelijoilla riittäisi hauskanpitoa.

Minut mainittiin opiskelijoiden tekemissä vuosikirjoissa. Tässä olen "suomalainen keiju".

Vuonna 2005 koulumme liitettiin kaiketi säästösyistä Münchenin muotialan oppilaitokseen ja aloimme käyttää uutta nimeä Berufsfachschule für Kommunikationsdesign / Designschule München. Myöhemmin, Suomeen palattuani, koko oppilaitos siirtyi Deutsche Meisterschule für Mode:n tiloihin keskustaan.

Opettajana Saksassa, osa 3

Kansainväliseksi

Oppilaitoksemme vanhemmat, melko dominoivat kollegat (se hierarkia!) olivat sitä mieltä, että virikkeitä muista maista ei juuri kaivattu, mitä nyt sveitsiläistä typografian ihannointia. München on kyllä miljoonakaupunki, jossa tapahtuu koko ajan, mutta virikkeitä voi mielestäni saada muualtakin.

Valokuvauksen opettajamme saikin ennakkoluulottoman David Carsonin pitämään kaksipäiväisen todella innostavan workshopin. Hän innostui Münchenistä jopa niin paljon itsekin, että siirsi paluulentoaan viettääkseen enemmän aikaa opiskelijoidemme kanssa. Itse ihastuin hänen tapaansa, jossa siistiä graafista ulkoasua ja klassisia sommittelun sääntöjä tärkeämpi on intuition seuraaminen, jolloin se varsinainen viesti välittyy katsojalle selkeämmin. Todettakoon, että hän ei suunnittele arvopapereita, vaan lähinnä ilmoitus- ja julistekampanjoita. Minulle henkilökohtaisesti Carsonin vierailu oli käänteentekevä, sillä se muutti omaa suhtautumistani suunnitteluun ja ideointiin.

Aiemmin Suomeen, Pekka Halosen akatemiaan lähettämäni kirje sai innostuneen vastaanoton ja oli mennyt perille niinsanotusti kreivin aikaan. Siellä oltiinkin jo pohjustamassa isomman kokoonpanon eli eri oppilaitosten kanssa muodostetun Kuikka-ryhmän kanssa eurooppalaista oppilas- ja opettajavaihtoa, johon saksalainen alan koulu oli tottakai tervetullut mukaan.

En kyllä jaksa luetella mitä kaikkea byrokratiaa tuohon projektin synnyttämiseen liittyi, jotta hakemuksemme meni läpi (ettekä te jaksaisi varmaan lukea). Esimieheni halusi välittömästi koulumme puolelta päävastaavaksi. Jaoin siis hänen kanssaan valmistelutyöt, joka helpotti minua, koska sujuvasta kielitaidostani huolimatta byrokratian sanasto eli saksalainen kapulakieli ei ollut minulla hallussa.

Mukavia olivat tutustumiskäynnit puolin ja toisin suomalaisten kollegojen kanssa. Elettiin vuotta 2005 ja silmiinpistävää oli, kuinka suomalaisissa kouluissa oli uusin tietotekniikka käytössä, päinvastoin kuin meillä. Koulujen sisustus ja arkkitehtuuri oli Suomessa modernia ja värikästä. Münchenissä kaikkea kalustusta määrittivät lähinnä paloturvallisuus-määräykset, eikä esimerkiksi sohva olisi ollut mahdollinen. Paloturvallisia verhojakin taisi olla meillä valikoimissa vain kolmea eri väriä. Muistan, kuinka piirustussalistani oli hävinnyt kaunis olkinen roskakori: Se oli poistettu paloturvallisuutta vaarantavana, ja tilalle tuotu tummanruskea muovipönttö!

No, kaiken asiallisuuden keskellä meillä Münchenissä oli täysin normaalia nauttia kuohuviiniä koulun tiloissa juhlistaen kollegoiden syntymä- tai muita merkkipäiviä.

Eurooppalaisessa Leonardo-hankkeessamme olivat mukana myös oppilaitokset Viron Tartusta ja Hollannin Landstedestä. Kokousmatkoilla suomalaisia lukuunottamatta kukaan meistä ei saanut päivärahoja. Sitä Suomen käytäntöä ihmettelimme varsinkin hollantilaisten kanssa, kateellisina tietty.

Opiskelijavaihtoon koulustamme läksi kolmena vuotena yhteensä 60 oppilasta, eli yksi luokka kerrallaan jaettuna useampiin Kuikka-ryhmän kouluihin: Pekka Halosen akatemiaan, Invalidiliiton Järvenpään koulutukeskukseen, Hyvinkään taidekouluun, Nakkilaan Satakunnan käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseen, Imatran taidekouluun, Raaheen Lybeckerin käsi- ja taideteollisuusopistoon sekä Jurvalle käsi- ja taideteolllisuusoppilaitokseen. Koulujen nimet ovat osittain sittemmin muuttuneet, joten en syvenny tarkemmin oikeaoppiseen nimiasuun.

Yhteyttä vaihdossa oleviin pidettiin netissä moodlen kautta. Palaute oli osittain hurmioituneen ihastunutta, kun he pääsivät ensimmäistä kertaa näkemään Pohjanmeren auringonlaskuineen tai Helsinkiin nähtävyyksiä katsomaan. Pettymyksiä tai valitusta tuli huonoista yöpymispaikoista eli niiden siisteydestä ja vanhoista huonoista patjoista (Saksassa todellakin panostetaan kunnon patjoihin) tai ihmetystä suomalaisten opiskelijoiden jatkuvasta kännykänkäytöstä kesken oppitunnin.

Vapaa-ajan ongelmia oli joillakin, koska verrattuna saksalaisen suurkaupungin tarjontaan ja julkisten kulkuvälineiden käyttömahdollisuuksiin ei suomalaisessa pikkukaupungissa tai osittain keskellä "ei mitään" ollut samanlaisia mahdollisuuksia hypätä metroon ja kipaista lähimuseoihin tai kuppiloihin. Lisäksi huolimatta pitämästäni kielikurssista suomen kieli ja mitä ihmeellisimmät opasteet eivät täysin auenneet heille. Joissakin oppilaitoksissa ei oltu sopimuksesta huolimatta nimetty yhteyshenkilöä huolehtimaan vaihto-opiskelijoista.

Münchenin oppilaitokseemme ehti tulla minun aikanani vasta kolme opiskelijaa Suomesta. Heille tuli järjestää harjoittelupaikka ja karmeasta asuntopulasta kärsivään Müncheniin majoitus. Nämä ensimmäiset, tyttöjä kun olivat, majoitettiin vuorollaan nunnien ylläpitämään asuntolaan lähelle kouluamme. Vaihto-opiskelijat saivat harjoittelupaikkoja Linhof-kameranvalmistajalta sekä koulumme painotyöosastolta. Yksinäisyydestä heidän ei tarvinnut kärsiä, sillä ainakin opiskelijamme suhtautuivat heihin avoimesti ja puhuivat yhtä sujuvaa englantia kuin suomalaisetkin. Turvaa antoi myös se, että minä suomalaisena olin myös tarvittaessa apuna ja otin heitä myös mukaan retkille lähiympäristöön.

Opettajana Saksassa, osa 2.

Ei pelkkää piirustusta

Pitkä sijaisuuteni piirustusaineiden opettajana muuttui sittemmin tuntiopettajan toimeksi. Sain lisäksi tehdä sijaisuuksia värisommittelun, tekstauksen ja graafisen suunnittelun tunneilla, joten opetuksen viikkotunteja alkoi kertyä vuosi vuodelta enemmän. Lopuksi olin täysipäiväinen tuntiopettaja, 1. vuosikurssin luokanvalvoja, pääsykoevastaava, kansainvälisen oppilas- ja opettajavaihdon koordinaattori ja vastuullani olivat myös koulumme kopiokoneista, koulutarvikkeista ja tulostusmateriaaleista huolehtiminen eli tarvike- ja huoltotilaukset ja muut.

Piirustustunnit, joita oli jokaiselle kolmelle vuosikurssille 4 viikkotuntia, suunnittelin mahdollisimman käytännönläheisiksi. Opiskelijani eivät valmistuneet vapaiksi taiteilijoiksi, vaan piirustustaidon tuli hyödyttää heitä myös kuvien muokkauksessa tietotekniikan avulla.

Koneella ei voi tehdä mielestäni vakuuttavaa työtä, jos ei ole ensin tutustunut erilaisten kynien, siveltimien, papereiden ja kartonkien käyttäytymiseen "oikeassa" piirtämistilanteessa, siis käsivarapiirtämiseen. Ihmisen tulee rauhoittua tutkielmien parissa ilman sähköistä surinaa.

Ensimmäisen vuoden piirustustunnit kuluivat tutkielmien teossa ja elävän mallin mittasuhteiden opettelussa. Elävää mallia piirsimme sekä puetun että alastoman mallin kanssa. Ihmisiä luonnostellessahan myös vaatteiden muodot ovat oleellisia, ja laskosten suunnat tukevat liikettä. Tekniikkana ensin lyijykynä ja liidut, myöhemmin siirryimme varsinkin tutkielmissa myös värillisiin töihin. Varjokaan ei ole välttämättä musta tai harmaa.

Sain keskittyä käsivarapiirustuksen opettamiseen, sillä kuvankäsittelykoneohjelmia hallitsevat kollegani opettivat tuota sorminäppäryyttä tarvittavaa taitoa omilla tunneillaan. Kuulin tosin mieltä hivelevän kommentin kerran kollegaltani. kun hän totesi, että opiskelijat ovat  minun tunneillani paljon rauhallisempia, ja tuntuvat todella keskittyvän piirtämiseen.

Värisommittelussa pyrin aina siihen, että kontrasteja tai harmonioita yhdistettiin käytäntöön, vaikkapa levynkannen suunnittelussa. Teorioista ja niiden nimistä ei ole mitään hyötyä, jos niitä ei osaa soveltaa. Samoin värien psykologiaan syvennyimme. Aiheesta on hyviä saksankielisiä kirjojakin.

Varsinaista opettajan pätevyyttä minulla ei ollut koulutukseni kautta, mutta "pätevyyteni" tai taitoni testattiin kyllä. Minunlaisteni tuntiopettajien opetusta kävi seuraamassa rehtori ainakin joka toinen vuosi. Tämä tapahtui aina etukäteen ilmoittamatta. Lisäksi paikallisen opetushallituksen tarkastaja teki suuremman tarkastuksen, johon sai erikseen valmistautua. Hän oli läsnä tunnilla rehtorin kanssa. Näissä tilanteissa tarkkailtiin opettajan ja oppilaan vuorovaikutusta, erilaisten laitteiden käyttöä opetuksessa sekä tapaa, jolla tunnin sisällön tärkeimpiä kohtia otettiin esille. Tarkastusta seurasi kahdenkeskinen palautekeskustelu, joka antoikin minulle rohkeutta ja itsetuntoa jatkaa opettajana.

Kun Pisa-tutkimusten tuloksia alettiin julkaista, sain yhtäkkiä lisää kunnioitusta, vaikka en ollutkaan ammattipedagogi. Riitti, että olen suomalainen.

Jossain vaiheessa otin oma-aloitteisesti perinteisellä kirjeellä yhteyttä Tuusulassa olevaan Pekka Halosen akatemiaan, jonka filosofia tuntui sen perusteella, mitä suomalaisista lehdistä luin, sympaattiselta ja omalta. Ehdotin jonkinlaista yhteistyötä tai edes ajatustenvaihtoa Münchenin oppilaitoksemme kanssa.

Tästä yhteistyöstä, joka paisuikin heti isommaksi projektiksi, kerron lisää ensi kerralla.

Opettajana Saksassa, osa 1.

Pomona luokkahuoneessa

Muistelenpa tässä vuosiani Saksan Münchenissä, jossa opetin vuodesta 1993 vuoteen 2006 graafisiksi suunnittelijoiksi valmistuvia nuoria kaupungin omistamassa opistotasoisessa oppilaitoksessa. Ajattelin, että tästä voisi olla jotain hyötyä ulkomaille opiskelija- tai opettajavaihtoon meneville.

Työpaikan kyseisessä koulussa, silloiselta nimeltään Berufsfachschule für Grafik und Werbung, sain sattuman kautta. Olin muuttanut Saksaan mieheni luo Helsingistä, jossa olin ollut mainostoimistossa AD:nä. Olin leipääntynyt mainosmaailmaan, ja mieleni teki kokeilla opettamista, joka oli aina kiinnostanut minua. Uudet työtoverit usein sanoivat, että osaan niin hyvin perehdyttää ja selittää selkeästi ja ymmärrettävästi asioita.

Münchenin kaupungilla oli silloin kaksi ammatillista oppilaitosta, jossa voi opiskella graafista suunnittelua: muotiin painottunut Deutsche Meisterschule für Mode, jossa itsekin aikoinaan olin opiskellut, ja tämä alussa mainittu, jonka rehtoriin otin yhteyttä. Olin käynyt siellä opiskeluaikoinani valokuvauksen tunneilla, joten ainakin rakennus oli tuttu.

Sattumoisin sillä hetkellä piirustusaineita opettava kollega oli joutunut pitkälle sairaslomalle, ja sainkin sijaisuuden. Rehtori piti nimittäin tärkeänä käytännön kokemusta mainosalalta. Niinpä kahden viikon sisällä ensiesittäytymisestäni olin jo uudessa työssäni.

Opiskelijat olivat tiukan valintaprosessin läpäisseitä lahjakkaita nuoria.
Alkuun minun piti totutella siihen, että kaikkia, siis myös opiskelijoita teititellään. Opiskelijat puhuttelivat minua aina aloittamalla "Frau Nahirnyj, können Sie bitte...". - Mitä ihanaa kohteliaisuutta! Ainoa myönnytys tuohon teitittelyyn oli, että opiskelijan etunimeä voi käyttää halutessaan tyyliin "Susanne, Sie sind heute..."

Yksi ihmetys alussa oli myös, että teoriatunnilla kesken luennon yksi jos toinenkin näistä kohteliaista kurinalaisista ihmisistä saattoi poistua mitään sanomatta ja tulla hetken kuluttua takaisin. Selvisi, että opiskelijat käyvät vessassa. Siis taukoja ei yleisesti käytetä vessakäynteihin, vaan asia toimitetaan silloin kun rakossa siltä tuntuu, mieluiten kesken tunnin. Sen sijaan kellekään ei tullut mieleensäkään räpeltää kännykkää saatikka puhua siihen tunnin aikana. Koulussa oli selvä sääntö, että tunneilla ei käytetä kännykkää, ja sitä ei edes kukaan ihmetellyt.

Palautteen antaminen, siis todellakin myös positiivisen, oli arkipäivää. Yhtä lailla kuin itse annoin palautetta opiskelijoiden töistä tai työtavasta, sain itsekin kommentteja ja ihania kiitoksia, joskus kukkienkin muodossa. Kaikesta keskusteltiin, yksittäiset persoonat joskus tulisestikin, varsinkin jos kyse oli tyytymättömyydestä antamaani numeroon.

Vanhemmat kollegani opettivat minua heti alkuun: "Muista, että sinä olet pomo luokkahuoneessa". Hierarkia ja sen kunnioittaminen on saksalaisessa yhteiskunnassa ja työelämässä arkipäivää ja jokaisen tiedostama. Se kyllä helpotti usein omaa asemaani, koska opiskelijatkin tiesivät tietyt rajat, joita ei ylitetty. Ilmassa oli terve kunnioitus vanhempaa ja kokeneempaa ihmistä kohtaan, eivätkä kiivaimmatkaan väittelyt menneet koskaan henkilökohtaisuuksiin. Mielipiteitä sanottiin puolin ja toisin, asioista keskusteltiin. Sen sijaan esimiehelle ei saanut esittää kritiikkiä tai joissakin tapauksissa tehdä edes parantavaa ehdotusta, jos sitä ei oltu erikseen pyydetty. Suomessa kun olin tottunut siihen, että pomoni oli kiitollinen parannusehdotuksista. Taustalla koulussamme vallinneesta hierarkiasta oli virkamiesten suuri osuus henkilökunnasta. Viran saaneet opettajat olivat systeemissä "korkea-arvoisempia" kuin me toimihenkilöt ja tuntiopettajat.
 
Minä en ulkomaalaisena, vaikkakin EU-maasta, olisi Saksassa saanut koskaan virka-asemaa. Virka olisi merkinnyt huomattavasti paksumpaa palkkapussia sekä vähemmän opetustunteja. Eipä se silti minua vaivannut, sillä tykkäsin opettaa.

Tauot tai välitunnit kuluivat lähinnä tuntien valmisteluun, sillä koulumme kanslistit tekivät puolipäiväistä paperityötä, vahtimestari delegoi mittavaan rakennukseen liittyviä korjaustoimenpiteitä, ja hänen vaimonsa ylläpiti koulun kanttiinia, jossa hän myi täytettyjä sämpylöitä ja niitä kuuluisia lihaisia makkaroita.

Jos siis tarvitsin opetuksessani jotain laitteita tai materiaaleja, ne tuli hakea ja palauttaa itse välitunnin aikana.  Ja välimatkat tuossa rakennuksessa olivat valtavia. Jos tauko ei kulunut noissa merkeissä, tapasin usein virkamieskollegani keskustelemassa palkkaluokistaan ja eläkesuunnitelmistaan. Varsinkin alkuaikoina tuo oli silmiinpistävää, sitten siihen tottui.

Opettajankokoukset pidettiin illalla tai viikonloppuna. Kokouksia oli paljon, sillä keskustelevassa kulttuurissa jokainen halusi tuoda mielipiteensä ilmi.

Kuulakärkikynät, muistiinpanopaperit, omat piirustustarvikkeeni opetukseen, kaikki piti hankkia itse ja maksaa omasta pussista. Olimmekin innostuneita, kun Suomesta tuli kollegoita tapaamiseen, jossa suunnittelimme tulevaa opettaja- ja oppilasvaihtoa. Suomalaisilta sai ilmaisia kuulakärkikyniä!

Opiskelijavaihdosta, opetuksen sisällöistä ja muusta ensi kerralla.

Väripäivä

Kerronpa tässä kokemuksia väripäivistä ja -pajoista, joita olen pitänyt erilaisille ryhmille jo useamman vuoden ajan.

Osallistujien mielenkiinto ennen väripäivää on ollut erityyppistä riippuen siitä, onko mielessä ollut uuden käsityön aloittaminen, taideharrastus, mielenkiinto väreihin yleensä tai puhtaasti ystävän houkuttelu mukaan ilman ennakko-odotuksia.

Periaatteenani on, että kerron väreistä, mutta vältän vierasperäisiä ilmaisuja ja liian teoreettista suhtautumista.  
Värithän kuuluvat jokaisen ihmisen elämään ja arkeen.

Itse olin aikoinaan opiskellessani hukassa väriteorioiden kanssa. Ne olivat niin teoreettisia, että minulla kesti kauan ymmärtää miksi niitä ylipäätänsä piti opetella tai miten käyttää tietoisesti töissäni. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että tärkeintä on mikä MERKITYS näillä kontrasteilla ja harmonioilla on, ja miten voin niitä hyödyntää käytännössä?

Esimerkiksi vastavärikontrasti on yksi tehokkaimmista tavoista yhdistää väriä. Väriympyrän vastakkaiset värit, esimerkiksi punainen ja vihreä, auttavat toisiaan hehkumaan, mutta en suosittele käyttämään molempia yhtä suurta määrää ja yhtä voimakkaana. Silloinhan ne riitelisivät kumpi saa hehkua enemmän ja tulos on levoton. (Siksi vastavärit luetaan myös harmonioihin!).

Kontrastien ja harmonioiden lisäksi värien psykologisella merkityksellä on valtava merkitys ihmiselle.
Olen edellisissä kirjoituksissani niitä käsitellytkin, viimeksi 1.3.2016 otsikolla "Masentaako?". Ihmiskunnan kollektiivimuistissa on valtavasti väreihin liittyvää. Veri on punaista, se virtaa lämpimänä, mutta viittaa myös vaaraan. Siksipä punainen koetaan energiaa tuovana lämpimänä värinä, joka huomataan helposti. Vastaavasti sininen on viileän taivaan ja veden väri, ja auttaa siten keskittymään ja ideoimaan.

Esimerkkien ja kokeilujen avulla jokaiselle avautuvat mahdollisuudet taitavampaan värien käyttöön ja yhdistelemiseen.

Väripäivän päätteeksi kaikki ovat vakuuttuneita, että tähän kannatti syventyä edes yhden päivän verran. Se antoi sysäyksen miettiä monipuolisemmin uusissa valinnoissa myös sitä väripuolta.

Vähemmän vai enemmän väriä?

Pitäessäni väriaiheisia luentoja ja pajoja minulta kysytään usein, onko kotonani hyvin värikästä. Jostain syystä oletetaan, että koska puhun väreistä, minulla on niitä asunnossani yllin kyllin.

Tottakai on suhteellista, mikä kenenkin mielestä ylipäätään on värikästä. Jollekin harmaa on "ihana väri", joku toinen iloittelee koko väriympyrän mahdollisuuksilla.

Motivaationi väripajojen pitämiseen on tullut halusta kertoa ihmisille värien mahdollisuuksista ja niiden yhdistelemisestä tarkoituksenmukaisesti.  
Ei silti kaikkea tarvitse täyttää värillä.

Monesti pelkkä lautasliinojen valinta voi helpottua sillä, että on tutustunut värikontrastien ja -harmonioiden tai värien psykologiseen merkitykseen. Kaikki tieto palaa alitajunnasta, oli kyseessä sitten uuden tiskirätin tai talvitakin hankinta.
Eräs aiempi postaukseni syyskuulta 2014 "Hehkua vastaväreillä" käsittelee erityisesti vastavärein hyödyntämistä käytännön elämässä.

Itse käytän kokemustani ja opiskelemaani jokapäiväisessä elämässä mahdollisuuksien mukaan. Perintötaulun seurana minulla on sohvalla tyynynpäällisiä, jotka toistavat maalauksen värejä. Niinpä koko taulu pääsee paremmin oikeuksiinsa. Lisäsin kuitenkin tilaan jotain "lämmintä", koska taulun ja tyynyjen sinivoittoiset sävyt olisivat antaneet liiankin viileän tunteen.

Ei kai leipurillakaan ole pelkkää pullaa syötävänään kotona. Mutta hänen pullansa on parasta mahdollista johtuen hänen ammattitaidostaan. Niinpä ei meilläkään räiskitä väriä pelkän värin vuoksi. Vaikka jotkut verhot ovatkin kesysti harmaa-valkokuvioisia, niin olen kokenut tarvetta ripustaa huoneeseen oranssinvärisen lampunvarjostimen. Toisen huoneen vihreisiin kaapinoviin sopii mainiosti läpikuultava violetti lampunvarjostin. Tekstiileinä käytän siellä sinistä, vihreää ja violettia, lähiväri- eli sävy-sävyyn -harmoniaa.

Edes nämä sekoittamani värimallit eivät näyttäisi tehokkailta, jos välissä ei olisi valkoista rauhoittamassa

Värien valinta on ollut usein myös kustannuskysymys. Uusia verhoja ei ole aina ollut mahdollisuus ostaa. Vanhoista varastoista löytyy kuitenkin aina jotain, jota voi sovitella virkistämään yleisvaikutelmaa, tai voi hankkia jotain pienen pientä edullista, mutta juuri oikean sävyistä piristämään ja täydentämään yleisilmettä.

Väri vai olotila?

Nähtyäni taas muutamia sisustusehdotuksia kimpaannuin.

Edelleenkään en voi ymmärtää miksi sisustussuunnittelijat ja alan liikkeet Suomessa tarjoavat asiakkailleen lähes poikkeuksetta harmaasävyisiä sisustuksia.
Tätä on kestänyt jo vuosia.

SUOJAVÄRI, TAUSTAVÄRI, NEUTRAALI, ASIALLINEN, HUOLESTUNUT, HÄMÄRÄ!
Harmaa talous... Harmaakaihi...

Tällainenko ihmiset ovat? Tätäkö haluat todella? Haluaisitko pysyä tässä tilassa?

Haluavatko muut ihmiset ystäväkseen ihmisen, jota ylläolevat ominaisuudet kuvaavat?
Ehkä säälistä.

Vanhoissa korkeakulttuureissa kuten Egyptissä ei harmaata edes tunnettu värinä. Tässä tekstissäni käytän sitä käytännöllisistä syistä. Harmaa kun auttaa sentään luettavuudessa.

Elinympäristö vaikuttaa ihmisen mielialaan.
Siis myös ne värit, joita siellä käytetään.

Masentaako?

Suositko elämässäsi adjektiiveja kuten passiivinen, negatiivinen, surullinen, likainen, pimeä, pelko?

Entä energinen, positiivinen, aurinkoinen, tuore tai luonnollinen?

Ensimmäisen sanaryhmän kuvaukset viittaavat mustaan ja harmaaseen.
Toisessa ryhmässä on sanoja, jotka kuuluvat värien kuten punainen, sininen, keltainen ja vihreä merkityksiin.

Olen aiemmassa kirjoituksessani kertonut harmaasta ja sen taustavärinä olemisen merkityksestä. Villikissallehan harmaa on hyvä suoja.

Viime vuosien suosikki varsinkin sisustajan värimaailmassa on ollut harmaa. Se joka tietää mitä harmaa väri vaikuttaa ihmisen mielialaan, ei suosisi varsinkaan näinä masentavina aikoina niin passiivista "väriä". 
Harmaata käytetään asiallisen vaikutelman luomiseen, kuten vuosia käytettäviin laitteisiin tai miesten pukuihin.
Ja kyllähän harmaa myös rauhoittaa.

Musta taas imee kaiken valon, joten se kyllä sopii näyttämön seinille, jotta esiintyjät tulevat paremmin esille. Mutta samalla se ilmentää surua ja dramatiikkaa sekä imee positiivisuutta pois.
Mustaa pidetään filosofisena värinä. Moni taiteilija onkin tykästynyt vaatetuksessaan mustaan. Taustalla on tosin myös se tosiasia, että varsinkin kuvaamataiteilijat tarvitsevat välillä värien kanssa työskentelyn vastapainoksi jotain ei-väriä.

Valkoinen on kliininen, neitseellinen ja puhdas. Se sopii siis erinomaisesti lääkärin vastaaonotolle tai morsiamen asuksi symbolisessa mielessä. Pelkästään valkoinen asunto (tai lääkärin vastaanottotila) vaikuttaa helposti kylmältä, koska lämpimät keltaiset ja punaiset sävyt puuttuvat.
Pehmeyttä liian kovaan yleisvaikutelmaan saa yhdistämällä eri materiaaleja ja struktuureja: Mattaa ja kiiltävää, sileää ja pörröistä jne.


Mennäänpä energisempään suuntaan:

Punainen on lämmin ja voimaa antava väri. Ei ihme, että sitä käytetään vallankumouksen, liikennemerkkien ja varoitussymbolienkin välineenä. Punainen puhuttelee, tulee lähelle, ei jätä kylmäksi ja on erittäin eroottinen.
Lapsi huomaa kaikista väreistä ensimmäiseksi punaisen.

Sininen on isänmaallinen rauhallinen väri, joka auttaa keskittymään. Ihminen yhdistää sinisen taivaaseen ja veteen, jotka ovat avaria ja viilentäviä, siksi sininen väri sinällään koetaan viileäksi. Sinisen ympäröimänä ideointi luonnistuu.

Keltainen lämmittää. Koska siitä tulee aurinko mieleen, niin se koetaan valoisana ja energiaa antavana. Keltainen on huomioväri kuten punainen, joten se soveltuu esimerkiksi liikennemerkkeihin, ja ovathan huomioliivitkin useimmiten kektaisia tai oransseja.
Oranssin ominaisuudet ovat jokseenkin samoja kuin keltaisen, mutta oranssi symbolisoi myös kypsyyttä ja sadonkorjuuta.

Vihreä on luonnossa pohjoisen sydäntalvea lukuunottamatta aina läsnä. Vihreään ei kyllästytä, ja se onkin myös hyvä pohja tai tausta kaikille väreille. Vihreä on nuoruuden ja tuoreuden väri. Pelkkää vihreää ei kuitenkaan kannata viljellä, sillä se tarvitsee seurakseen muita värejä. Vaarana on muuten tukkoinen yleisvaikutelma.

Violetti tai lila on punaisen ja sinisen sekoitus, eli väliväri ja eräänlainen välimuodon symboli. Violetti liitetään magiikkaan. Violetti on tummempi ja punertavampi, lila on sinertävämpi ja vaaleampi. Tähän tulokseen olen tullut asiaa muutamilla kielillä tutkittuani.

Kahvi, suklaa, mausteet... Ruskea liittyy heti tuoksuihin ja mausteisuuteen. Se koetaan myös äidillisenä. Ruskea on maanläheinen ja turvallinen, mutta myös passiivinen. Jotkut ravintolat ovat hyödyntäneet ruskeaa värimaailmaa, jonka ansiosta ihmiset tulevat viihtyäkseen ja syödäkseen eivätkä kiirehdi heti pois.

Jokaisella värillä on siis psykologinen merkityksensä, joka tulee jostakin kaukaa kollektiivimuististamme. Masentunut tarvitsee valoa ja virkeyttä, viluinen lämpöä, levoton rauhallista ympäristöä, jossa on hyvä hengittää. Annostelkaamme värejä siis viisaudella, silloin se saattaa parantaa koko elämänlaatuamme!