Kesää odotellessa

Suomessa kesää on totuttu juhlistamaan enemmän kuin muita vuodenaikoja. Lämmintä vuodenaikaa on kaivattu ja sen lyhyestä kestosta halutaan ottaa kaikki irti.

Kesämekot, kesäkassit, rantapallot, jäätelöt...

Kesätapahtumat.

Paikallislehdet julkaisevat kesäliitteitä, joista voi lukea kesän aikana pidettävistä tapahtumista tai kesäaikaan avoinna olevista nähtävyyksistä. Tällaisen lehden tulisi mielestäni myös ulkoasultaan näyttää lämpöiseltä, iloiselta, vapaa-ajalta, lomalta. Houkutella jo kannen ulkoasulla.

Jotta en loukkaa kenenkään tekijänoikeuksia, julkaisen tässä vain rajattuna liitteen kannen.

Ymmärrän kyllä, että moista liitettä suunnitellaan jo talvella. Mutta eikö suunnittelijan työhön kuulukaan enää syventyä aiheeseen? Vai onko tässä kyseessä ironinen kuuluisa "vähälumisuus"?

Kesällä voi mielestäni myös irrotella ja poiketa annetusta typografian ja muun ilmeen liian orjallisesta noudattamisesta, jotta vältettäisi vakuutus- tai rahoitusyhtiön yritysilmeen kopiointi.
Eipä kannata pantata värejä eli lämmön, auringon ja vehreän luonnon läsnäoloa, sillä kyllä se marraskuu muutaman kuukauden päästä silti tulee, halusimme tai emme.

Makua harmaasta?

Olen pitänyt joitakin väripajoja palvelutaloissa vanhuksille. Aloittaessani näytän itse maalaamistani kuvatauluistani ensin harmaaksi "väritetyn" mansikan. Ikäihmisillä on tapana sanoa avoimesti mielipiteensä, ja he ovatkin olleet melko närkästyneitä siitä, että heidät tuodaan väripajaan, ja rouva kehtaa näyttää harmaata homehtunuttta mansikkaa.

Tässä vaihteeksi tomaatteja.

Ilme muuttuu heti, kun räväytän esiin herkullisen punaisen mansikkakuvan. Hymy on kaikkien kasvoilla ja joku myöntää veden tulevan kielelle: "No nyt! Tällaisia pitää mansikoiden olla!".

Ihminen mieltää tietyt asiat tietyn värisiksi, ja punaisen, keltaisen ja vihreän sävyt yhdistetään heti jonkinlaiseen makuun.
Harmaa sen sijaan yhdistetään homeeseen. Entä söisitkö sinistä voita?

Vaaleanpunainen mielletään makeaksi, vaikka sokeri onkin valkoista ja hunaja keltaista tai jopa ruskeaa.

Keltaisen on todettu herättävän ruokahalua, ja se sopisikin palvelutalojen ruokailutiloihin erinomaisesti, koska iän myötä luontainen ruokahalu häviää. Tosin sävyn kanssa on oltava tarkkana. Vihertävä keltainen, jota olen jossain nähnyt kokonaisen seinän leveydeltä, vaikuttaa enemmänkin myrkylliseltä tai kitkerältä.

Ihmisen elämässä ravinto on niin tärkeää, että ruokahalun nostattamiseksi väreihin on hyvä kiinnittää huomiota.

Ja joskus ihan normaaleissa kotioloissa tuntuisi hyvältä, jos uusi matto olisi syötävän hyvän värinen.

Sanomalehti ja tekstin väri

Viime aikoina, varsinkin paikkakuntani päivälehden Etelä-Suomen Sanomien uudistuksen jälkeen, olen tullut tarkkailleeksi erityisen valppaana painotuotteiden tekstin näkyvyyttä ja värejä.

Olenhan kirjoittanut jo tämän vuoden tammikuun postauksissanikin tekstin väristä ja luettavuudesta.

Negatekstejä eli valkoista hyvinkin ohutta leipätekstiä mustalla pohjalla sanomalehdessä en suosittelisi käytettäväksi missään tapauksessa. Paitsi jos teksti ei ole tarkoitettu luettavaksi. Kuitenkin tällaisen esimerkin näin ihan muutama päivä sitten koko sivun kokoisessa ilmoituksessa.

Silmääni pistivät myös rivi- eli pikkuilmoitukset. Tästä esimerkistä jokainen voi nähdä mikä vaikutus värillä on luettavuuteen:
 

Silti kertaukseksi: Mitä enemmän kontrastia, sitä parempi luettavuus. Mutta tietenkin teksti tummalla ja tausta vaalealla!

Arvostammeko taidekäsityötä?

Graafisen suunnittelun, kuvittamisen ja opettamisen lisäksi teen muutakin taiteellista vapaampaa työtä kuten uniikkikortteja, koristelen kynttilöitä ja valmistan joulukoristeita. Kaikkiin näihin kehitän idean ja tekniikan.

Juttelin hiljattain hyvän ystäväni kanssa ikäänkuin vakiintuneena tosiasiana sitä, ettei käsillä tehdyistä töistä saa sitä korvausta mikä tekijälle oikeasti kuuluisi. Niin sanotusti tuntipalkoille semmoisella työllä ei pääse. Tämä jäi askarruttamaan mieltäni. Eli ammattilaisenkin pitäisi tyytyä palkkiona siihen iloon, että saa tehdä jotain käsillään ja että se kelpaa jollekin.

Jos joku käsityönä tehty esine miellyttää katsojaa ja hän haluaa sen, valitettavan moni potentiaalinen ostaja vertailee hintaa kiinalaisiin massatavaroihin, joita tuotetaan kymmeniä- tai jopa satojatuhansia kerralla. Tuote on mahdollisesti kömpelö kopio jonkun taiteilijan alkuperäisestä ideasta.

Aikoinaan eräs tuttu graafikko totesi seuraavaa: "Suomessa ihmiset tulevat katsomaan mitä muut tekevät, kopioivat idean ja menevät sitten kotiin ja alkavat tehdä samanlaisia itse." Kunnioitusta toisen tekijänoikeuksiin ei moni pidä erityisen tärkeänä ja ideoita suorastaan varastetaan ikäänkuin siinä olisi jotain sankarillista. Useimmiten kopiot eivät sitäpaitsi ole edes laadultaan alkuperäisen veroisia.

Itselleen ja omaan kotiin voi toki tehdä mitä haluaa, mutta usein näitä plagiaatioita näkee myös käsityömessujen eri osastoilla, koska yksi idea on kopioitu ja se on levinnyt sittemmin kulovalkean tavoin.

Joku on alunperin nähnyt vaivaa ja miettinyt, luonnostellut ja hionut ideaa ja tekniikkaa. Perässähiihtäjät kuorivat kerman.

Oikean alkuperäisen käsityön, tai taidekäsityön, kehittäjä ja valmistaja ei saa juurikaan korvausta työstään sen jälkeen, kun myyntihinnasta on vähennetty arvonlisävero 24 %, materiaalikustannukset, yrittäjän muut pakolliset kulut kuten vakuutukset, kirjanpitokulut ja pankin veloitukset.

Olen käyttänyt tässä kahdenlaista ilmaisua: taidekäsityö ja käsityö.

Tarkoitan lähinnä taidekäsityötä eli tekijän itsensä luomaa ja käsin tekemää uniikkityötä, jossa on uudenlainen idea materiaalin, muodon tai värinkäytön suhteen. Voisi se olla jossain tapauksessa sukka tai seinävaatekin. Taidekäsityötä on kaikki taiteellinen käsin tehty iso tai pieni uniikki työ tai sarja, mitä ei voida tarkalleen luokitella taidemaalaukseksi, veistokseksi tai muuksi konkreettiseksi ainutlaatuiseksi taideteokseksi.

Rajan veto näille töille ei ole tarkkaa, mutta taidekäsityö ei tarkoita annetun ohjeen mukaan tehtyä perinteistä raanua tai muuta seinävaatetta tai peräti kopiota toisen tekemästä työstä.

Nämä kynttilät olen koristellut omin käsin oman ideani mukaan.

Tämä kortti on sarjasta, johon kuuluu erilaisia variaatioita, ja olen yhdistellyt akryylivärejä, värikynätekniikkaa ja kollaasia. Ideaa sinänsä tavallisen kukka-aiheen soveltamisesta hioin pitkään.

Tutkiskelin eri maiden käyttämiä nimityksiä ja käsityölle ja taidekäsityölle. Esimerkiksi Saksassa käsityö on kaikkea, mikä viittaa isoina sarjoina tehtävään valmistukseen annetun ohjeen mukaisesti, kun taas taidekäsityö on useammassakin maassa uniikkien taiteellisten käyttö- ja koriste-esineiden valmistamista käsityönä ja korkeintaan pieninä sarjoina.

Siispä massatuotannon ja uniikin tuloksia voi vertailla rauhassa, mutta samalla on hyvä muistaa yksilöllisen työn merkitys ja antaa sille todellinen arvo.

Latokuvilla Suomi nousuun?

Nyt olen kyllä aika närkästynyt. Ensin voisi ajatella, että postimerkin takia huolestuminen on pikkumaista ja että maailmassa on oikeitakin ongelmia. Mutta tällä pienellä asialla on tunnetusti suuri merkitys.

Suomessa on puhuttu ja kirjoitettu viime vuodet siitä, kuinka Suomi saataisi nousuun ja minkälaista brändäystä pitäisi tehdä, että maamme imago ja sen tuotteet olisivat kysytympiä maailmalla. Vientihän on pienelle maallemme elintärkeä. Lisäksi tämänhetkinen ilmapiiri tarvitsee ihan maalaisjärjelläkin ajateltuna mieltä kohottavia aineksia.

Mitä tekee posti? Julkaisee postimerkkisarjan aiheena lato!

Kaiken kukkuraksi merkit on valittu kilpailun perusteella. Kuvaehdotuksia ladoista lähetettiin yli 4000!
Postin esimerkkikuvassa oli harmaa lato, varmaankin Pohjanmaalta, koska se ui tulvavedessä laakeassa maastossa. Se oli siis valikoitunut lukuisien ehdotusten joukosta. Merkki on arvonsa puolesta tarkoitettu kotimaan käyttöön, mutta varmasti niitä levittäytyy muuallekin maailmaan.

Eivät kaikki ymmärrä suomalaista huumoria, jonka puitteissa ulkovessat ja harmaat ladot ovat postimerkin arvoisia. Heille nuo merkit antavat Suomi-kuvaa.

Entä suomalaiset, jotka pitävät tätä aihetta niin ihanana? Ollaanko noista ylpeitä? Ladot ovat rakennuksista vähiten taitoa ja energiaa vaativia, eivät mitään käsityötaidon loistoesimerkkejä. Ne ovat karun näköisiä. Tällaista meillä Suomessa. Eihän meillä täällä Suomessa muuta. Tavallinen suomalainen maajussikin esittelisi varmasti mielellään hohdokkaampia aikaansaadoksiaan, mutta kun pyydettiin tällaista.
Katsoin netistä kuvaehdotuksia aiheesta, ja monen mielestä kallellaan oleva ränsistynyt lahoava lato näyttää olevan se erityisen viehättävä kuva-aihe julkaistavaksi.

1800-1900-luvun vaihde oli taiteessa aikaa, jolloin alettiin kuvata enemmän köyhistä köyhimpien elämää ja arkea, koska siihen asti oli kuvattu lähinnä uskonnollisia ja historiallisia teemoja sekä varakkaiden henkilökuvia. Taiteilija on samalla tarkkailija, ja moni heistä, itsekin taloudellisessa kurjuudessa elävä, koki suurta myötätuntoa köyhiä yksinkertaista elämää viettäviä ihmisiä ja heidän ympäristöään kohtaan. Näiden ihmisten silmistä hehkui inhimillisyys, mutta ilmeni myös hätä jokapäiväisestä leivästä. Kuvataide oli aikansa keino herättää hemmotellut taiteenkeräilijät ja yleisö näkemään jotain muuta.
Nykyisin näistä asioista puhutaan ja kirjoitetaan sekä tehdään hyviä dokumettielokuvia suurelle yleisölle.

Käyn vilkasta kirjeenvaihtoa ulkomaalaisten ystävieni kanssa. He ihailevat aina käyttämiäni postimerkkejä. Mutta minäpä en liimaakaan kuoreen mitä tahansa edustamaan maatani. Jääkiekkoilijoiden, rock-muusikkojen, formulakuskien ja kuuluisien suomalaisnaisten kuvien käyttö postimerkeissä on mahdollista täällä, koska Suomen laki ei kiellä elossa olevan ihmisen kuvaamista postimerkissä, päinvastoin kuin esimerkiksi Saksassa. Niinpä on ollut hienoa käyttää kuoreen esimerkiksi hienosti sommiteltuja Nightwish- tai Apocalypticamerkkejä. Itse iloitsin aikoinaan, kun sain Suomesta Saksaan Mika Häkkinen -merkillä varustetun kirjeen.

Myös kaikenlaiset hologrammit ja erikoiset muodot ovat herättäneet ihastusta ulkomailla. Ne antavat kuvan kekseliäisyydestä ja uuden tekniikan mutkattomasta käytöstä. Ihan postimerkkikoossa, mutta huomattavassa mittakaavassa. "Suomessa on upeita erikoisia postimerkkejä". Tätä saan usein kuulla ystäviltäni ulkomailta.

Harkitsen tästedeskin minkälaista kuvaa välitän muualle. Siksi en liimaa kuoreen ainakaan latomerkkiä.