Muotia vai ei?

Teen kuvituksia ihan kokeeksi kansallispuvuista ja julkaisen niitä instagramissa. Mietin usein tunnisteita lisätessäni, ovatko kansallispukukuvitukseni muotipiirustuksia.

Tavallaan ne sitä ovat ainakin tekniikaltaan. Mutta kansallispuvuthan ovat juuri muodin vastakohta: Perinnettä, periytyvää ja pysyvää, muttei jatkuvasti vaihtuvaa, kuten muoti.

Tässä esimerkki työpöydältäni uusimmista "muotipiirustuksistani" mietintään:

Vasemmalla Tornionlaakson puku, oikealla Ähtärin. (Kuva ja kuvitukset: Kirsti Nahirnyj)

Kansallispukujen suosio on kasvanut taas viime vuosina niin paljon, että siitä on tulossa muoti-ilmiö. Itse asuthan eivät ole nykyajan käsityksen mukaisia muotipukuja, mutta niiden kantaminen on muodissa. Jo sana puvun kantaminen antaa tietynlaisen arvokkuuden asulle.

Toivottavasti tämä muoti on pysyvää, sillä kansallispuvut ovat mitä parhainta luonnonvarojen säilyttämistä.

Ystävällisyyttä ja joulupostia

Viime ajat ovat menneet joulukorttien ja pipareiden valmistamisessa erilaisten toimeksiantojen ohessa. Kun päässä on monta asiaa, ei kirjoittaminen suju niin hyvin kuin rauhallisempina hetkinä.

Tässä vaalean sarjan korttejani, vielä signeeraamatta.

Nyt on joulukortit tehty, kirjoitettu ja lähetetty. Tänä vuonna niitä lähti postiin 46 kappaletta. En tätä kirjoita kehuakseni, vaan siksi, että mielestäni on tärkeää muistaa ihmisiä ja tehdä se edes kerran vuodessa. Onhan se ystävällistä.

Kaikenlainen ihmisten huomioon ottaminen ja ystävällinen toiminta on pyörinyt myös päässäni viime aikoina. Joulun odotus kai herkistää.

Siksi pahoitin mieleni hiljattain ihan toisen ihmisen puolesta. Asioin ison marketin yhteydessä olevassa postissa, jossa oli nähtävästi elämäänsä tyytymätön nuorehko asiakaspalvelija. Hän tiuski vanhuksille, jotka eivät huomanneet ottaa vuoronumeroa automaatista, joka todellakin on aika huomaamaton ahtaassa postinurkkauksessa. Minä sain asiani toimitettua, mutta edes hymyä ei tältä asiakaspalvelijalta irronnut.

Paha mieli tuli, kun huomasin kuinka tämä henkilö tiuskaisi eräälle iäkkäälle rouvalle, joka ei nähnyt mihin punaiset postituskuoret laitetaan. "Siihen siniseen laatikkoon, ei tänne", kuului kalsea ääni tiskiltä. Sinisiä laatikoita oli siellä noin kaksikymmentä, joista vain yksi oli tarkoitettu joulupostille. Nöyrästi tämä iäkäs rouva viimeinkin huomasi toisen asiakkaan avulla oikean paikan, jonne sai laittaa todennäköisesti ihan hyvällä mielellä kirjoitetut joulutervehdyksensä.

On puhuttu paljon yksinäisistä ihmisistä, vasinkin vanhuksista. Ehkä tämänkin elämää nähneen vanhuksen päivän ainoa ihmiskontakti oli tuo postissa asiointi. Kaikki eivät enää näe tai kuule yhtä hyvin kuin nuorempana, eivätkä kehon ja pään liikkeet onnistu kuten ennen. Olkaamme kärsivällisiä heitä kohtaan, sillä useimmat meistä ovat joskus myöhemmin samassa asemassa, jos kunto sen suo.

Jos luonne ei taivu olemaan edes kohtelias asiakaspalvelussa, kannattanee anoa siirtoa varasto- tai arkistotöihin. Me olemme ihmisiä, ja elämän yksi tarkoitus on kohdella toisiamme hyvin ja tuottaa hyvää mieltä.

Omat joulukorttini

Harmikseni kansalaisopistoon suunnittelemani kurssi joulukorteista ja lahjapusseista peruuntui vähäisen osanottajamäärän takia.

Nyt minulla on ollut aikaa suunnitella ja toteuttaa myös omia henkilökohtaisia joulukorttejani. Niitä olen myös joka vuosi myynyt, koska kiinnostuneita ostajia ilmoittautuu silloin tällöin.
En ole vielä varma, pääsenkö myymään tänä vuonna minnekään joulumyyjäisiin, mutta ainakin puskaradiosysteemillä korttini menevät myös kaupaksi.

Vuoden 2018 joulukorttejani.

Tekniikka ja mallit korteissani ovat itse suunnittelemiani. Teen akryyliväreillä abstrakteja väripintoja, leikkaan niistä kuvioita kuten joulupalloja ja lintuja, ja liimaan niitä maalaamiini oksiin ja täydennän vielä värikynäpiirustuksella.

Tuo edellämainittu kuvaus on pikainen eikä kerro kaikkia vaiheita ja välillä tuskaakin, mikä edeltää ennenkuin pääsen tekemään lopullisia uniikkeja korttejani. Monesti minusta tuntuu, että en keksi mitään uutta. Onneksi olen päättänyt ruveta ideoimaan esimerkiksi jouluaiheita jo kesällä kevyesti luonnostellen.

En kuulu niihin lahjakkuuksiin, jotka keksivät omintakeisia nerokkaita ideoita hetkessä ja jopa viime tipassa. Minä mietin ja pähkäilen ja olen  miettimättäkin. Ideahan saattaa putkahtaa odottamatta silloin, kun sattuu olemaan rentoutuneessa tilassa ja ajattelematta juuri mitään erityistä.

En koskaan halua kopioida muita, vaan miettiä jotain omaa. Käsityön tekijöissähän on usein niitä, jotka kopsaavat kuvan valmiista mallista tai hakevat ohjeet messuilta tai alan lehdistä tai netistä. Se johtaa sitten keskusteluun, onko käsityö taidetta vai ei. Taiteilija kehittää omat ideansa, käsialansa ja tyylinsä. Siksi pidänkin omia korttejani taiteena. Ilokseni myös moni muu on samaa mieltä.

Vielä signeeraukset puuttuvat.

Joulukortteja ja ideoita

Samalla kun ideoin ja teen omia joulukorttejani, suunnittelen myös Lahden aikuiskoulutuskeskuksessa Wellamo-opistossa pidettävää joulukortti- ja joulupussikurssia.
Ideana kurssilla on, että sinne ei varsinaisesti tarvitse ostaa muuta kuin liimaa, sillä jokaisella tuntuu olevan liikaakin kaikenlaista hyödynnettävää materiaalia.

Kun tein koekappaleita, huomasin, että pienetkin joulupaperinsilput ja langanpätkät voi käyttää pienimuotoisiin askarteluihin. Siinä on jo intiaanien filosofiaa: kaikella on tarkoituksensa.

Uusiomateriaalia käytettäessä ongelmana on usein se, että vanhojen silppujen värit eivät sovi toisiinsa. Silloin ei yksinkertaisesti kannata yrittää väkisin yhdistellä mahdollisimman montaa sävyä, vaan pidättäytyä vaikkapa neutraalissa pohjassa tai selkeässä kuviossa.

Enkeliltä putosi höyhen ja marimekon lahjapaperista tuli sydän.
Ja jossain vaiheessa näistä tulee joulukortti.

Nyt jatkan taas koekappaleiden valmistelua, sillä kurssi on 9. ja 16.11.2018

Jos kiinnostuit kurssista, niin sinne voi vielä ilmoittautua tällä viikolla torstaihin asti, vaikkapa tästä linkistä:

https://opistopalvelut.fi/wellamo-opisto/search.php?l=fi&search=011104358

Joulu lähestyy - kortit ja lahjapussit uusiomateriaalista

Kaikesta huolimatta Joulu alkaa taas pikkuhiljaa lähestyä. Valmistelut on hyvä aloittaa. Pidän Wellamo-opistossa, Lahden aikuiskoulutuskeskuksessa kahden perjantai-illan mittaisen kurssin, jossa valmistamme joulukortteja ja lahjapusseja 9. ja 16.11.2018 klo 17.15-20.30.

Teen itse ihan ammatikseni uniikkeja kollaasin ja maalauksen yhdistäviä kortteja, joista esimerkkejä alla:

Kurssilla teemme kortteja ja erikokoisia lahjapusseja uusiomateriaaleista, eli kaikkea jouluista tai muuta sopivaa "sälää", mitä sinulta on jäänyt vaikkapa edellisvuosista, voit tuoda mukanasi. Korttipohjia luonnonvalkoisena kuorineen voi ostaa myös minulta. Jos haluat muita värejä, niin tuothan mukanasi.

Samoin, jos sinulla on värillisiä paperiarkkeja, vanhoja joulupaperin tähteitä tai kartonginpaloja, voit käyttää ne hyväksesi kurssilla. Kaikki pitsinpalaset, nauhanpätkät, jouluiset lehtileikkeleet, kiiltokuvat tai höyhenet ja jopa pikkuhelmet saattavat löytää paikkansa suunnitelmissasi. Jos haluat täydentää töitäsi piirustuksella, niin tuothan vaikkapa huopakynän tai värikyniä.

Koska kurssi jatkuu toisella viikolla, voit myös täydentää materiaaleja ennen toista iltaa mielesi mukaan. Ethän kuitenkaan unohda ensimmäiseksi illaksi 9.11. liimapuikkoa ja saksia.

Valmistelen kurssia ja huomaan, että kaikenlaista käyttökelpoista
löytyy minunkin varastoistani.

Odotan innoissani tätä kurssia, sillä huomaan jo valmistellessani, että ideoita alkaa pursuta aina vain enemmän. Ja joukossa niitä syntyy lisää!

Ja tästä ilmoittautumiseen:
https://opistopalvelut.fi/wellamo-opisto/search.php?l=fi&search=011104358

Kansallispuvuista

Edellisessä kirjoituksessani pohdin jälleen kansallispukujen kuvittamista. Siinä oli aiheena tietyn puvun tai pukukokonaisuuden esittäminen. Oikeaoppisten kansallispukujen kokonaisuudethan ovat tarkkaan määritellyt koruja ja sukkia myöten.

Olen aiemmin kirjoittanut myös kansallispukuharrastajien vapaammasta puvun osien käytöstä. Asuthan kuluvat vuosien mittaan. Olisi sääli, jos hienot liivien tai puseroiden kirjonnat jäisivät kaappiin piiloon eikä niitä käytettäisi vain sen takia, että ei olisi "oikeaoppista" yhdistää esimerkiksi pitkiin housuihin upeaa liiviä tai poolopuseroon värikästä hametta.

Mietin lisäideoita kuvittamiseeni kansallispukujen osien käyttömahdollisuuksista. Kuvitushan on joskus vain asiaan lisäpontta tuova elävöittävä elementti. Eikä missään nimessä turha sellainen.

Sulkavan liivi ja pusero yhdistettyinä leggingstyyppisiin housuihin.
Tämä vaatii mielestäni käyttäjältään sopusuhtaista vartaloa. Oikeaoppisessa puvussa on vielä
valkoinen esiliina, punamusta tasku, punavoittoinen raidallinen hame ja valkoinen tanu-päähine.
(Kuvitus Kirsti Nahirnyj)

Olen tutkaillut, miten jossain muualla suhtaudutaan näihin kansallispuku- ja kansanpukuasioihin. Esimerkiksi Saksan ja Itävallan "Tracht"-sana tarkoittaa kunkin alueen virallista kansallispukua, joka on valmistettu hienoista materiaaleista kuten silkistä ja koristettu taidokkain kirjailuin. Oikea ulkonäkö on on määritelty nappien väriä ja materiaalia myöten. Puvut ovat käsityöperinteen taidonnäytteitä ja todella arvokkaita. Niitä käytetään perinneseurojen juhlatilaisuuksissa, hääpukuna tai muussa todella juhlallisessa tilaisuudessa.
Tracht'in lisäksi ovat käytössä  muodinmukaisesti sovelletut kansanpuvut, Dirndl'it, joita käytetään esimerkiksi Oktoberfestissä käydessä, perhejuhlissa, työasuna esimerkiksi tarjoilijoilla ja monessa muussa arkisessakin tilanteessa. Materiaalin laatu ja värit vaihtelevat käyttötarkoituksen mukaan.
 
Onneksi meilläkin Suomessa on alkanut levitä enemmän tällaista vapaamuotoisempaa pukuharrastusta. Kansallispukumme ovat yleisilmeeltään vaatimattomampia ja materiaalit usein villaa, puuvillaa ja pellavaa. Siksi niiden osien yhdistely muiden siistien perusvaatteiden kanssa on helppoa. On silti tärkeää, että pukua ja puvun osia käytetään hyvällä maulla ja kunnioituksella.

Yksi tabu kaikessa vapaudessakin on: Eri alueiden kansallispukujen osia ei sovi yhdistää toisiinsa.

Kuvitukset ja taiteellinen vapaus

Kun olen kuvittanut suomalaisia kansallispukuja, olen törmännyt erilaisiin keskusteluihin yksityiskohtien oikeellisuudesta. Jyväskylässä toimii Kansallispukukeskus, josta voi tiedustella puvuista ja säännöistä. Alan harrastajat empivät, onko soveliasta pukea mustat avokkaat karjalaisen puvun kanssa tai saako jonkun tietyn puvun kanssa käyttää valkoisia vai punaisia sukkia. Monenlaisia kysymyksiä ilmenee myös sosiaalisen median keskustelupalstoilla ja kansallispukuryhmissä.

Opiskeluuni kuului aikoinaan Münchenissä piirustusaineiden ohella myös ompelutekniikkaa, kaavoitusta ja pukuhistoriaa, joten sinänsä yksityiskohtien ymmärtäminen ja niiden piirtäminen ei tuota minulle vaikeuksia.

Tässä kuvittamani Kirkkonummen ja Euran puvut.

Kuvittaessani pyrin kuitenkin edes jonkinlaiseen taiteelliseen vapauteen. Valokuvat ovat heitä varten, jotka etsivät tarkempaa tietoa pukujen ulkonäöstä ja tarvitsevat yksityiskohtia myös ompeluohjeeksi. Varsinkin hameiden raidoitukset ovat monessa kansallispuvussa niin monimutkaisia, että niiden orjallinen noudattaminen kuvittaessa pysäyttäisi kokonaan tekemisen ilon. Sillä useinhan kuvituksen pääasiallinen tarkoitus on elävöittäminen.

Olen näitä toistaiseksi tehnyt oma-aloitteisesti kiinnostuksesta kansallispukuja kohtaan eli ilman toimeksiantajaa.

Mouhijärven puvun essun ja hameen raidoitusta kuvituksestani.

Kansallispukuasiantuntijat ovat tarkkoja myös siitä, minkälaisia kenkiä, huiveja tai päähineitä pukujen kanssa käytetään. Nauhat esimerkiksi ovat useimmissa puvuissa vain naimattomien neitojen päähine.

Tarkistettu Saarijärven puku, tai näkemykseni siitä.
Tarkistus julkistettiin lokakuussa 2018 Jyväskylässä ja siihen kuuluu useampi versio.
(Kuvitus Kirsti Nahirnyj)

Tarkistamaton Saarijärven puku. (Kuvitus Kirsti Nahirnyj)

Ylläolevissa Saarijärven puvun kuvissa olen pyrkinyt lähinnä oikeanlaiseen yleisvaikutelmaan. Hulluksihan siinä tulisi, jos alkaisi laskea raitojen määrää samalla kun huomioi kankaan liikettä ja laskoksia.

Tutkimatta en silti työtäni aloita. Selailen alan kirjallisuutta, etsin netistä tietoa, luen erilaisia julkaisuja, jotka koskevat kansallispukuja. Olen joskus myös kysynyt Kansallispukukeskuksen mielipidettä. Teen muistiinpanoja ja kokoan ne luonnoksiksi kuten tästä allaolevasta kuvasta osittain näkyy:

Haluan jakaa sitä intoa ja mielenkiintoa, mikä itselläni on näihin pukuihin ja elävöittää osaltani samalla suomalaisen kansallispuvun ilmettä näin vapaasti piirretyin kuvin.

Oktoberfest Münchenissä

Tänään syyskuun 22. päivänä alkoi taas se oikea alkuperäinen Oktoberfest Münchenissä. Koska olen asunut noin ikuisuuden kyseisessä kaupungissa ja käynyt usein myös tässä kansanjuhlassa, ajattelin vähän kertoa sikäläisestä olutkulttuurista Oktoberfestin puitteissa.

Vaikka oktober tarkoittaa lokakuuta, juhla alkaa syyskuussa ja loppuu lokakuun alkupäivinä kestäen reilut kaksi viikkoa riippuen sitä, asettuuko sikäläinen pyhäpäivä vielä kolmannen viikon alkuun.

Monelle suomalaisellekin on tullut käsitys, että Oktoberfest olisi joku koko kaupunkia käsittävä juopottelujuhla. Näin ei kuitenkaan ole, vaan Oktoberfest tapahtuu keskustan lähellä olevalla valtavalla Theresienwiese -nimisellä aukiolla. Sinne rakennetaan valtavia, ainoastaan müncheniläisten panimoiden koristeellisia oluttelttoja, joihin mahtuu tuhansia ihmisiä.

"Teltta" sinänsä on harhaanjohtava nimitys, joka juontaa Oktoberfestin alkuun, vuoteen 1810, jolloin Baijerin kruununprinssi ja tuleva kuningas Ludwig ensimmäinen vihittiin prinsessa Theresen kanssa. Juhlallisuuksiin kuului 17.10. myös hevoslaukkakilpailut. Sen puitteissa kansalle tarjottiin myös olutta teltassa. Tapahtuma oli niin onnistunut, että sitä päätettiin jatkaa myös myöhempinä vuosina, jolloin sen muoto ja koko muuttui, mutta paikka pysyi samana. Tänä vuonna alueella on 16 isoa ja 22 pientä telttaa rakenteiden ollessa enemmänkin puusta ja muista jykevämmistä materiaaleista.

Olut on Baijerin kansallisjuoma, ja olutkulttuuri on siellä oikeaa kulttuuria, johon ei kuulu örveltämistä eikä tölkistä juomista, eikä sen nakkaamista luontoon. Olutta juodaan lasisista tai kivitavarasta valmistetuista tuopeista ja osittain ne ovat keräilyesineitäkin. Oktoberfestissä nämä lasikolpakot ovat litran vetoisia. Niitä ei muuten kannata varastaa matkamuistoksi, sillä rangaistukset kiinnijäädessä ovat melkoisia.

Baijerilainen tai müncheniläinen ei juo olutta humaltuakseen tarkoituksellisesti. Välillä sitten päivitellään, että hups, taidan olla hiprakassa, jos juoma kihahtaakin päähän. Oktoberfestissä näin saattaa tapahtua, sillä olut on arkijuomaa vahvempaa. Varsinkin turisteille tapahtuu näitä "vahinkoja". Heitä varten on alue, jossa ensiapuhoitajat huolehtivat näistä pitkin nurmikkoa ryömivistä tai lähes tiedottomana makaavista juhlavieraista.

Oluen makuun kiinnitetään huomiota. Jokaisella on müncheniläisistä panimoista suosikkinsa. Usein se on Augustiner, jota minäkin suosin. Silti kaikki müncheniläiset oluet maistuvat pehmeiltä ja täyteläisiltä. Vaahto on runsas ihan lagereissakin. Luku sinänsä on vehnäolut, jonka pitkänomaiseen lasiin kaataminen vaatii oman tekniikkansa, koska hätäillen lasi täyttyy pelkästä vaahdosta.

Mutta Oktoberfest ei ole pelkkää oluenjuontia. Se on kansanjuhla, joka on tarkitettu koko perheelle. Suurelle alueelle mahtuu tivoli valtavine maailmanpyörineen, karuselleineen ja muine laitteineen. Kummitusjuna, tarkka-ampujatelttoja, joissa voi voittaa rihkamapalkintoja, herkkukojuja, loimukalamyyntiä, erilaisia matkamuistoja ja postitoimistokin sieltä löytyy. Joistakin teltoista saa grillattua kanaa, kahvia, makkaraa ja jopa viiniä. Tässä en ole edes maininnut kaikkea, koska tarjonta on valtavaa.

Itse kävin joskus fiilistelemässä lyhyemmän työpäivän päätyttyä vain kävelemällä alueen läpi, haistelemalla tuoksuja ja katselemalla dirndeleihin ja nahkahousuihin pukeutuneita vierailijoita. Jos paikalle sattuu iltaisin tai viikonlopppuna, tungos on käsittämätön, eikä paikkaa teltassa välttämättä saa, paitsi jos on tehnyt etukäteisvarauksen.

Yksi hyvin tärkeä osa Oktoberfestiä ovat nuo kansan- ja kansallispuvut. Juhlan ensimmäisenä viikonloppuna panimoiden johtajat saapuvat hienona saattueena läpi kaupungin hevosvaunuissa ja ovat puolisoineen pukeutuneina baijerilaisiin asuihin. Seuraavana päivänä pitkä, noin kaksituntinen kulkue valtaa kaupungin, kun Baijerin ministeripresidentti ja ylipormestari hevosvaljakoissa sekä erilaiset perinneseurat ja puhallinorkesterit matkaavat jalkaisin kulkueena Theresienwieselle hienoihin kansallispukuihin pukeutuneena. Keskustassa asuneena en koskaan jättänyt väliin tämän kulkueen katsomista. Jotenkin se meni luihin ja ytimiin ja hulppea tunne jäi koko päiväksi.

Alla olevat kuvat Oktoberfest-kulkueista olen itse ottanut 2000-luvun puolella Münchenissä asuessani.

Puhallinsoittoa avauskulkueessa Maximilianstrassella.

Perinneseuran vaunu.

Olutvaljakkoja koristeineen näkyy juhlan aikana katukuvassa usein.

Baijerin silloinen ministeripresidentti Edmund Stoiber vaimoineen.

Suosikkini, ylipormestari Christian Ude vaimoineen 2000-luvulla.

Vaikka itse Oktoberfest tapahtuu yhdellä alueella, tunnelma on havaittavissa lähes koko kaupungissa. Tottakai turisteja saapuu ympäri maailmaa ja näyteikkunat ja liikkeet on somistettu baijerilaisittain.

Meteli ja tungos jäävät kuitenkin itse juhla-alueelle.
Suomalainen ystäväni sanoi muuten vuosia sitten, ensimmäistä kertaa Oktoberfestissä ollessaan: "Rokkifestivaalit on pyhäkoulua tämän rinnalla".

Tässä vielä linkki aikatauluineen Münchenin kaupungin viralliselle sivulle, jossa on upeita kuvia Oktoberfestistä:
22.9.-7.10.2018

Siveltimistä

Olen aina ollut vakuuttunut, että taidetarvikkeissa laadukas on myös kalliimpaa tai toisinpäin kalliit välineet ovat laadukkaampia kuin halvat.
Usein se päteekin. Esimerkiksi kunnollisia pigmenttejä sisältävät värit ovat kalliimpia, poikkeuksena jotkut venäläiset värinapit. Kiilakehykset tiukasta puusta maksavat enemmät eivätkä väänny.

Teen paljon kuvituksia akvarelliväreillä. Pidän myös hyvää huolta työvälineistäni. Olen huomannut, että hienot näädänkarvasiveltimet alkavat kuitenkin hapsottaa vuosien päästä. Tarkkaa jälkeä vaativat yksityiskohdat esimerkiksi kansallispukukuvituksissani onnistu. Edes märkä sivellin ei muotoudu teräväkärkiseksi kuten uutena.

Sen sijaan täysin nimetön ja merkitön jostain saamani tai ostamani halpasarjan sivellin pitää muotonsa ja kärkensä, vaikka olen tehnyt sillä kymmeniä suuritöisiä kuvia. Vain maali siveltimen varresta on alkanut rapistua.

Jos ihan tarkka olen, niin nuo kalliimmat siveltimet imevät ja luovuttavat ehkä hiukan enemmän nestettä, mutta kuvituksissani kaipaan juuri terävää sivellintä, koska en tee isoja laveerauksia.

Vasemmalla muutaman tunnetun valmistajan näädänkarvasiveltimiä. Oikealla halpasiveltimet.

Yksityiskohtia ei voi tuputella paksulla siveltimen päällä. (Kuvitukset: Kirsti Nahirnyj)

En edes tiedä mistä materiaalista nuo nykyiset suosikkini on tehty. Olisikohan seassa akryyliä tai nailonia? Joka tapauksessa ne toimivat ihanteellisesti. Joskus minunkin on myönnettävä, ettei aina tarvitse olla niin jääräpäinen ja tottua vanhaan opittuun, vaan kokeilla muita vaihtoehtoja.

Värejä ja sattumankauppaa

Miettiessäni Lahden Wellamo-opiston syyskuisen värikurssin valmisteluja mieleeni juolahti, miten suuri osuus joidenkin tuotteiden värillä on niiden menestykseen.

Esimerkiksi otan tässä Fiskarsin sakset.

Saksien oranssit kahvat liittävät mielikuvamme vain ja ainoastaan Fiskarsin saksiin. Fiskarsin oranssilla on myös tuotesuoja Suomessa, USA:ssa ja Kanadassa.

Muotoilija Olof Bäckström halusi tehdä ergonomiset sakset muovikahvoilla. Kun niitä kehiteltiin, maailman sakset olivat kauttaaltaan samaa ainetta kuin terät. Elettiin 1960-lukua.

Suunnitelmissa oli tehdä kahvat mustiksi, punaisiksi tai vihreiksi. Koe-erää tehtäessä koneessa oli jäljellä oranssia muovia, joka myös käytettiin mallikappaleisiin. Oranssi voittikin sisäisessä äänestyksessä ja päätyi lopullisten miljoonien saksenkahvojen väriksi ja Fiskarsin saksien tavaramerkiksi. Sama väri on sittemmin toistunut yrityksen muissakin tuotteissa mustan rinnalla.

Jokainen markkinointiin perehtynyt tietää, että tuotteen ainutlaatuisuus ja tunnistettavuus ovat elintärkeitä, jotta kilpailussa pärjää. Saksiakin valmistetaan ympäri maailmaa.

Monia tuotevärejä mietitään, testataan ja vertaillaan suurien budjettien turvin. Aikoinaan Münchenin  lentokentän busseja ja paloautoja koemaalattiin erilaisilla sinisillä ja punaisilla, jotta oikea lopullinen sävy erottuu positiivisesti lentokenttäympäristössä.

Joskus auttaa sattuma. Täytyy vain olla avarakatseinen ja antaa välillä sillekin mahdollisuus.

Tässä vielä ilmoittautumislinkki kahden illan kurssilleni: Väri-ilta

Vielä Cheekistä

Räppäri Cheek lopetti eilen 25. elokuuta uransa hulppealla Valot sammuu -konsertilla. Koin TV:n ääressä konserttia katsoessani voimakkaita tunteita, haikeutta ja silmäkin kostui esityksen edetessä, vaikka en ole edes rap-musiikin asiantuntija, ihailija, enkä seuraaja.

Luonnollisesti tilannetta tehosti se, että lahtelaisena kuulin konsertin live-äänet ja ilotulitukset osittain myös kotiini asti, alkaen torstain harjoituksista.

Olin vaikuttunut suuren luokan show´sta, jossa äärimmäisellä upealla ammattitaidolla oli toteutettu sellainen näytös, joka tuntui menevän luihin ja ytimiin. Pelkällä show´lla ei tietenkään sellaista vaikutusta saa aikaiseksi. Yllätyin nimittäin myös monien tekstien syvällisyydestä. Niihin on moni voinut samaistua.

Jokainen saa olla Cheekistä ja hänen musiikistaan mitä mieltä tahansa, mutta ihmettelen sitä arvostelua, jota hänen täydellisyyden tavoittelunsa on aiheuttanut monissa julkisissa kirjoituksissa.

Jos ihminen on viihdyttäjä ja esiintyy muille, se on tehtävä täysillä, harjoitellen, työtä tehden ja yleisöä palvellen.

Yleisömäärästä päätellen Cheek on osannut hommansa erittäin hyvin. Myös minun mielestäni. Jäi hyvä mieli yhdestä ainoasta konsertista. Lahtikin sai hienoa mainosta. Samaan ei kukaan poliitikko tai virkamies ole pystynyt.

Lahden Rautatienkadun varrella oli fanien tervehdyksiä.
(Kuva:Kirsti Nahirnyj)

Muki 1000 euroa, kiitos!

Olen pohtinut keräilystä innostuneiden mielenmaailmaa. Suurin osa meistä keräilee enemmän tai vähemmän. Ihan vahingossa moni tulee hankkineeksi oman mielenkiinnon kohteita ensin yhden kappaleen, sitten saman erivärisenä ja -kokoisena. Ikäänkuin vahingossa kokoelma laajenee.

Viime viikolla jonotettiin Muumimuki -nimistä massatuotetta sekä myymälöiden edessä että nettikaupassa. Jäin miettimään jonottivatko ihmiset 29,90 euron hintaista mukia siksi, että arvostavat Tove Janssonin piirustuksia vai siksi, että mukin arvo jostain käsittämättömästä syystä nousee mitä todennäköisimmin vähintään kymmenkertaiseksi lyhyessä ajassa sen rajoitetun saatavuuden takia.

Yleisestihän esineet, joita on valmistettu varta vasten keräilyä varten, eivät nouse arvossaan, vaan niille käy juuri päinvastoin. Toistaiseksi Muumimukeille ei ole tainnut käydä niin. Saattaa olla, että tilanne on kahdenkymmenen vuoden päästä ihan toinen. Maut ja muodit muuttuvat, eikä markkinavoimien ideoima tuote olekaan enää muodissa eikä haluttu esine.

Ikävää on se, että niin moni hyvää taidetta tekevä ei saa edes ainutlaatuisista originaaleistaan sellaisia summia, mitä noista painokuvalla varustetuista mukeista ollaan valmiita maksamaan jollekin muulle.

Tekihän Tove Janssonkin taidetta, jota ei hänen elinaikanaan käsittääkseni arvostettu niin korkealle kuin hänen satuhahmojaan. En silti vähättele muumifilosofiaa. Ihmettelen vain kritiikittömää muki-innostusta. Onkohan siinä mukana taidetta tekevän työnjäljen arvostusta?

Tähän loppuun tulee mieleeni vuosia sitten Saksassa mainostettu ja myyty hiukan erilainen keräilytuote: Michael Schumacherin Ferrarin pakokaasua purkissa. Kuinkakohan moni osti ja avasi purkin tarkistaakseen oliko siellä oikeasti sitä pakokaasua?

Puhtia värien käyttöön

Tänä syksynä pidän taas suosiota saaneen lyhytkurssin väreistä Wellamo-opistossa Lahden Aikuiskoulutuskeskuksessa.

Olen iloinen, että vähitellen niin pitkän värittömän kauden jälkeen värien suotuisaa vaikutusta ihmisten hyvinvointiin on alettu tiedostaa ja arvostaa enemmän.

Itselläni on ollut jo kauan motivaatiota puhua värien hyvää tekevästä vaikutuksesta ja olen huomannut kursseillani, että kiinnostus aiheeseen onkin ollut runsasta. Vain tieto siitä, miten käyttää ja yhdistellä värejä ja sävyjä, on ollut puutteellista ja aiheuttanut tietynlaista arkuutta tai epävarmuutta. Eihän peruskoulussakaan aiemmin syvennytty sen kumemmin värien sekoittamiseen ja värisävyjen runsaaseen maailmaan. Minä havahduin aiheeseen paremmin vasta opiskellessani Saksassa. Sittemmin työskennellessäni mainosalalla osasin käyttää tietoisesti värejä juuri niiden puhuttelevuuden takia.

Siksipä kerron kursseillani muunmuassa värien psykologisesta merkityksestä, hiukan myös väriopillisista asioista - puhumattakaan erilaisista käytännön harjoituksista. Itse tekemällä asiat sisäistyvät parhaiten.

Käytämme muunmuassa värilastuja ja kangastilkkuja vertailuun ja kokeiluun.

Jos kiinnostuit, niin ilmoittauduthan pikaisesti, sillä kurssi täyttyy usein nopeasti.
Kurssi on kahden illan mittainen 19. ja 26.09.2018 ja ilmoittautumiset voi tehdä vaikkapa 14.08. klo 10.30 alkaen tästä kurssinumerolinkistä:

011104350

Huom! Korjasin ylle oikean ilmoittautumisen alkamisajan, eli pitää olla tiistai 14.8.2018

Kuvia sanoilla

Tällä kertaa kirjoitan huomioitani taiteilijoiden sanallisista kuvauksista, kun he kertovat omista töistään.

Olen itse graafinen suunnittelija, ja olen työni puolesta joutunut perustelemaan töitäni ostavalle asiakkaalle tyyliin "Yrityksen logo on tässä tapauksessa pienempi, koska sen tunnettuus on tutkimusten perusteella jo niin merkittävä, että se kiinnittää katsojan huomion 50 prosenttia  paremmin kuin kilpailijan logo. Lisäksi (esim. keltainen) taustaväri korostaa sitä". Siis aika loogista.

Kun luen monien kuvaamataiteilijoiden kuvauksia omasta taiteellisesta tuotannostaan ja ajatuksista töiden takana, kaikki koukerot eivät avaudu minulle. Kieltäydyin jopa kerran eräästä käännöstyöstä, jossa taiteilija kuvasi tuotantoaan niin monimutkaisin sanankääntein, etten edes ymmärtänyt itse ajatusta sanojen takana.

Töitään on toki hyvä voida perustella tarvittaessa.

Koska minulla ei ole taiteilijan koulutusta, vaan olen kaupallisesti suuntautunut visualisti, en tiedä koulutetaanko Suomessa kuvaamataiteilijoita ilmaisemaan itseään juuri tiettyyn tapaan. Minkäänlainen pragmaattisuus ei kuulune siihen ilmaisuun.

Nimenomaan kuvallisen ilmaisun takiahan monesta tulee kuvaamataiteilija.

Muistan, kun ihailemani ja suuresti arvostettu, palkittu taidemaalari Marjatta Tapiola ihmetteli myös jossain haastattelussa, miksi taiteilijan pitäisi pystyä perustelemaan töitään sanallisesti. Hänestä on tullut taidemaalari juuri siksi, että hän kertoo asioita visuaalisesti (vapaasti muistin mukaan lainattu). Jos ihminen haluaa kuvailla asioita sanoilla, niin hän voi ruveta kirjailijaksi.

Ylläolevasta sydämestä joku pystyisi avaamaan sanallisen arkkunsa ja luomaan vaikka kuinka pitkiä filosofisia ajatelmia.
Suuri osa katsojista näkee sinisen sydämen. Taidepedagogi tai -kriitikko avaisi töitä kiinnittämällä huomion kylmän sinisen värin merkityksestä yhteydessä verta pumppaavaan sydämeen.

Esimerkkikuvan tekijä olen minä. Olen tehnyt sen värisommittelukurssia varten kuvaamaan sitä vaikutelmaa mikä syntyy, jos kylmää sinistä väriä käytetään normaalisti verenpunaisen lämpimän sydämen esittämiseen. Postihan julkaisi taannoin ystävänpäivän merkkejä tällä sinisin sydämin somistettuina ja olin siitä ihmeissäni.

Jos taas tämä olisi taideteos näyttelyssä ja teoksen tekijä olisi joku muu, hän saattaisi saada näistäkin aikaiseksi vuolaan sanavirran alkaen antiikin Roomasta ja sydämen merkityksestä kautta vuosisatojen ja miksi tämä elin kuvataan eniten juuri tämänmuotoisena eikä aidon näköisenä muotoineen ja suonineen, ja miksi juuri taiteilijan henkilökohtaisin aihe on sydän, ja miksi sen häntä koskettaa, muttei koskaan punaisena. Jos tämä sisältö kerrotaan ymmärrettävästi, kuulijan yleissivistyskin laajenee.

Valitettavasti monen taiteilijan kertomukset ovat vaikeaselkoista solmua vierasperäisin sanoin höystettynä. Olisikohan silloin parempi keskittyä kuvalliseen ilmaisuun?

Käsivaralla piirtämisestä

Houkutusta oli minullakin mennä mukaan sähköisen piirtämisen lumoihin, kun kuvittamisen piirissä yleistyivät digitaaliset mahdollisuudet kuten kuvien muokkaaminen ja ohjelmien kehitys .

Onneksi ei ollut rahaa ohjelmiin ja kursseihin.

Nyt kun aikaa on kulunut ja digitaaliset kuvitukset yleistyneet, huomaan, että ei se ole ollutkaan minun kohdallani pahaksi, jos pystyn ainoastaan skannaamaan piirtämäni työt tai korkeintaan poistamaan roskan tai muun pikkuvirheen kuvasta.

Tarkastellessani muiden kuvittajien töitä olen nimittäin huomannut, että liikaa sähköisesti työstetty tai peräti kokonaan digitaalisesti toteutettu kuvitus on steriili ja eloton. Joihinkin mainostarkoituksiin ne ovat paikallaan ja valmistunevat myös nopeasti, koska korjaukset ja muutokset ovat tehtävissä vaivattomasti ja aikaa säästäen. Jos kuvituksessa on ideaa ja tapahtumaa, käsialaan ei niinkään tule kiinnitettyä huomiota. Muotipiirustuksissa sen sijaan jälki on alkanut jo kyllästyttää sen monotoonisuuden takia.

Pidän paperin sruktuurin aiheuttamasta rososta, aidon kynän viivan epäsäännöllisyydestä, vapinasta, pienistä viehättävistä virheistä, jotka eivät loppuen lopuksi ole muuta kuin sympaattisia käsialan tuomia elävöittäviä palasia.

Kuvitus Kirsti Nahirnyj

Tässä yksityiskohdassa näkyy selvemmin ylläolevan kuvituksen käsialaa:

Tai myös näissä hiljattain tekemissäni kansallispukukuvituksissa, niiden yksityiskohdissa:

Kaikilla ei ole onneksi sama käsiala. Juuri siitä syntyy käsivarapiirustuksen viehätys. Jokaisella piirtäjällä on omat geeninsä, elämänkokemuksensa, ja tempperamenttinsa, joiden ansiosta ei ole yhtenäiskäsialaa vaan mitä erilaisimpia vaihtoehtoja erilaisiin kuviin ja tarkoituksiin.

Keuruun puvun kuvitusta

Ihastuin kansallispuvuista kirjoittavan Mari Varosen julkaisemaan kuvaan Keuruun vanhemmasta puvusta. Onhan asusta olemassa uusikin versio, mutta juuri tämä vanha viehätti minua ja halusin kuvittaa sen muotifiguriinia käyttäen.

Kerronpa tässä työn etenemisestä

Ensin tein muistiinpanoja puvun mallista ja yksityiskohdista väreineen, kuten tapanani on:

Sitten rakensin puvun luonteeseen sopivan figuriinin kuultopaperille piirtäen ja puin sen.

Valopöydällä siirsin piirroksen akvarellikartongille lyijykynällä kevyesti painaen ja pohjustin  akvarelliväreillä. Aloitan yleensä ihonväreillä ja hiuksilla. Valopöydän valoa en normaalisti enää tarvitse ensi pohjustuksen jälkeen.

Sitten lisäsin akvarelliväreillä värikerroksia vaaleasta tummaan ja lopuksi täydensin värikynillä piirrosta. Näissä kansallispuvuissa en harrasta turhaa kikkailua värien kanssa, vaan pyrin oikeanmalliseen lopputulokseen. Hiukan taiteellista vapautta kyllä käytän.

Valmis!

En käytä kuvituksissani digitekniikkaa paitsi lopputuloksen jakamisessa. Pidän aidon käsialan tuomasta rososta ja elävyydestä. Tässä lähikuvassa näkyy akvarellipaperin karkeus ja värikynän viivan jälki. En myöskään maalaa aina pintoja täysin umpeen, vaan päästän valopilkkuja mukaan.

Koko setti vielä rivissä:

Tästä linkistä Mari Varosen blogiin: https://kansallispuvussa.wordpress.com/

Uusi kaupunginjohtajamme

Lahteen valittiin uudeksi kaupunginjohtajaksi viimeinkin henkilö, jolla on kattavaa kokemusta kulttuurin puolelta. Olen niin usein kirjoittanutkin kulttuurin hiipumisesta täällä Lahdessa.

Tässä näkymä Lahden kauppatorin vappujuhlasta 2015. Taivas on ainakin kaunis.
(Kuva: Kirsti Nahirnyj)

Olen onnellinen, että kaupunkiimme saapuu vaikutusvaltainen henkilö, joka ei ole puhdas hallinnollisen alan ammattilainen. Hallinto ole käsittääkseni vielä mikään varsinainen sisältö. Kulttuuri ja sen kukoistamisesta ja kehittämisestä huolehtiminen sen sijaan ovat elintärkeitä ja kokonaisvaltaisia asioita, jotka vaikuttavat positiivisesti jokaisen elämään. Ja on hienoa, jos saamme tänne johtopaikalle ihmisen, joka on aidosti kiinnostunut muustakin kuin omasta toimeentulosta.

Edeltäjä lähti välittömästi eläkkeelle päästyään muualle. Se kuvaa osuvasti hänen sitoutuneisuuttaan johtamaansa kaupunkiin.

Olin ihmeissäni muutamien seuraajan valintaan tyytymättömien argumentista, kuten "Hän ei ole hallinnon ammattilainen". Noita hallinnollisia ammattilaisia on jo tarpeeksi nähty! Kaupungissamme ei ole vuosikymmeneen ollut oikeaa kehitystä, joka palvelee ihmistä. Tyhjiksi jäävien persoonattomien asuintalojen ja toriparkin rakentaminen sekä jonkun huonosti toimivan matkakeskuksen perustaminen rautatieaseman kylkeen ei ole positiivista kehitystä eikä tuo juurikaan lisäarvoa kaupunkilaisten eikä muidenkaan elämiseen.

Kaupunginjohtaja ei tietenkään päätä asioita. Mutta hän voi mielipiteillään ja esikuvallaan vaikuttaa paikkakunnan ilmapiiriin.

Lahti on ollut pitkään kuuluisa muotoiluinstituutista, kultaseppäkoulusta ja taideoppilaitoksesta sekä hyppyrimäistä. Kultaseppäkoulu ja taideoppilaitos lopetettiin, muotoiluinstituutin leikkaukset söivät muitakin linjoja. Hyppyrimäet seisovat paikallaan, vaikka hyppääjistä ei enää välitetä entisellä tavalla. Onneksi kellekään ei ole sentään tullut mieleen purkaa Sibeliustaloa, vaikka sen rakentaminen päätettiinkin vain yhden äänen enemmistöllä. Taloon ja satamaan autolla saapuvia tosin aloitetaan rangaista pysäköintimaksuilla. Hyppyrimäkien olemassaolon oikeudesta sen sijaan jo jotkut ovat alkaneet spekuloida.

Vielä nämä ovat paikoillaan. (Kuva: Kirsti Nahirnyj)

Kulttuuri on asioiden eteenpäin kehittämistä sen jaloimpaan muotoonsa. Kulttuuri tulee latinan sanasta cultura, joka tarkoittaa viljellä tai hoitaa sekä ruumiillista että henkistä puolta. Ainakin henkisellä puolella mahdollisuuksia on suorastaan rajattu viime vuosina. Lahden kaupungin museoiden remontteihin käytettiin vuosia eikä samalla ollut mitään korvaavaa museopalvelua tarjolla. Historiallinen museo toimii säästöliekillä ennenkuin sekin suljetaan remontin takia. On se hyvä, että on niitä sisäilmaongelmia.
Moottoripyörämuseo ja Apulantamuseo pyörivät yksityisten aloitteellisuuden ansiosta.

Asuin 18 vuotta Saksassa Münchenissä. Siellä oli pitkään kolme kertaa uudelleenvalittuna ylipormestarina kaupungissa syntynyt ja opiskellut Christian Ude, joka on koulutukseltaan journalisti ja juristi. Juristina hän toimi mm. vuokralaisten oikeuksien puolestapuhujana.
Ude osasi puhua Münchenistä niin hienosti, että jokainen kuulija oli vakuuttunut asuvansa tai olevansa juuri Saksan upeimmassa kaupungissa. Työhön kuuluivat myös show-tyyppiset tilaisuudet kuten Oktoberfestin avaaminen oluttynnyrin hanan aukimoukaroinnilla tai auringonpimennyksen juhlistaminen istumalla eturivissä katsomossa. Samalla hän hoiti poliittisten ratkaisujen sujumisen niin, että kaupunkilaista kuultiin. Jotkut hänen ehdotuksensa, kuten Münchenin lentokentän kolmas kiitorata, eivät menneet läpi. Demokratiassa ei asioita jyrätä läpi.

Ude ei ollut tyypillinen hallinnon virkamies. Hän kirjoitti virkansa ohella kirjoja, kolumneja ja esiintyi satiirikkona näyttämöllä. Hän kävi myös henkilökohtaisesti tutustumassa ammatilliseen oppilaitokseen, jossa itse opetin, eikä se luonnollisestikaan ollut ainoa paikka, jossa hän vieraili. Hän oli läsnä ja teki sen vakuuttavasti. Juuri siksi hän on edelleenkin erittäin kysytty henkilö erilaisiin huippuvirkoihin ja toimikuntien puheenjohtajaksi.

Lahteen on kaivattu elävyyttä ja väriä. Ei siihen auta pelkkä hallinnollisen tutkinnon arvosana.

Nyt on ainakin toivoa muutokseen. Tervetuloa, Pekka Timonen!

Kuvituksia ja kansallispukuja

Olen aina ollut kiinnostunut kansallispuvuista ja alkanut kuvittaakin niitä.

Ei siitä ole kovin kauaa, kun puvun pitäminen julkisuudessa oli tarkkaan määritelty. Samoin helman pituus ja kenkämalli.

Kun olen tutkinut aihetta enemmän, olen huomannut, että tiukkapipoisuus kansallispukuja kohtaan on alkanut lieventyä.

Pukujen osia käytetään nykyisin myös erillisinä ja niitä yhdistellään farkkujen tai juhlamekkojen kanssa. Se on hieno tapa käyttää kalliista laadukkaista materiaaleista valmistettuja asuja uudella tuoreella tavalla. Mielestäni se ei halvenna ollenkaan itse kansallispukua, vaan vähentää koinsyömää mielikuvaa.

Kuvitus: Kirsti Nahirnyj

Sitäpaitsi ihmisen mitat muuttuvat. Kaikki puvun osat eivät mahdukaan vuosien jälkeen päälle. Eivätkä ne ennakolta säästetyt saumavaratkaan ehkä riitä. Tai osa asusta on ajan saatossa kärsinyt ja mennyt käyttökelvottomaksi. Miksi siis säilyttää kaapissa asukokonaisuutta, jota ei voi pukea sellaisenaan päälle? Kirpputorille vieminen saattaa myös olla iso kynnys aikoinaan niin kalliisti maksetusta arvokkaasta vaatteesta, johon liittyy myös muistoja.

On hienoa, kun voin perinteisten pukujen ohella kuvittaa vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia ja käyttää mielikuvitustani.

Tässä vielä tuorein projektini eiliseltä:

Kurikan puvun hameessa on ns. flammikuvio, jota maalatessa piti olla keskittynyt ja miettiä työvaiheet tarkasti.

Tässä lopullinen kuvitukseni eli Kurikan puvusta vain hame. Muut osat perusvaatteita.

Tässä versiossa näkyvät paremmin lenkkarityyppiset kengät.
Säästelin värimaailmaa, jotta hame pääsisi oikeuksiinsa.

Tästä iloittelusta ei voi kukaan loukkaantua, sillä kansallispuvut ovat alunperinkin juhliin, iloon ja tansseihin tehtyjä suomalaisia asuja, ja mallit ovat esimerkiksi hautalöytöjen perusteella koottuja.

The Great Gatsby - Kultahattu

Nyt tulee kirjoitettua elokuvasta, vaikken olekaan alan arvostelija. Ihastuin nimittäin uudempaan juuri TV:ssä näytettyyn vuoden 2013 Batz Luhrmannin ohjaamaan versioon The Great Gatsby - Kultahattu, jossa Leonardo di Caprio näyttelee pääosaa.
Itse tarina on monelle tuttu F. Scott Fitzgeraldin kirjoittamasta kirjasta tai osin aiemmista elokuvaversioista.

Elokuva alkaa hulppeasti. Jo alun grafiikka on ennennäkemättömän vaikuttavaa. Kaikki kuvastaa uskomatonta vaurautta, pröystäilyä ja 20-luvun dekadenssia äärimmillään: Lavasteet, autot, vaatteet, musiikki - kaikki. Henkeäsalpaavasti.

Tarina kerrotaan tuon kaiken runsauden siivittämänä. Tunnelma myös rauhoittuu alkuosan hurjien juhlien ja autohurjastelujen jälkeen, ja henkilöiden taustoja ja ulottuvuuksia tulee hiljalleen enemmän esille.

Olin yllättynyt, kun elokuvan katsottuani ja sen jättäessä minuun jälkensä, tulin lukeneeksi suomenkielisiä arvosteluja: Sieltä löytyivät tuomiot kuten keskinkertainen ja pinnallinen. Kuulemma liikaa efektejä ja kauniita pukuja ja lavastuksia. Itse tarina ja henkilöt jäävät useamman arvostelijan mukaan liikaa taustalle.

Visualistina olin hämmästynyt. Eikö ulkoisista asioista saa nauttia edes elokuvissa?

Jos minä en tarvitse noita edellä mainittuja tehokeinoja, niin luen kirjan ja pysyn tyytyväisenä omaan mielikuvitukseeni.

Elokuva on visuaalinen keino kertoa tarinoita, kuvailla asioita ja ihmisiä. Musiikki tukee kerrontaa. Juuri Gatsbyn tarina istuu mitä parhaimmiten nykyaikaisten tehokeinojen välittämäksi. Ohjaaja ei ole sortunut edes vanhahtavalta tuntuvaan sinänsä autenttiseen ragtimemusiikkiin tai 20-luvun jazziin, vaan juhliminen saa taustalleen uudempia huippujen hittejä, jotka kuvaavat osuvasti alituista bailaamista. Lopputekstien aikana tulee viimeiseksi huikea Sian "Kill and Run".

Ihmettelen, jos joku sokaistuu taidolla tehdyistä lavasteista niin, ettei näe tarinaa taustalla. Sama henkilö taitaa miettiä, ettei nätillä tytöllä voi takuulla olla mitään syvällistä sanottavaa. Rumat ne vaatteilla koreilee.

Yrittäjäksi?

Koska olen itse yrittäjä, seuraan kaikenlaista keskustelua ja kirjoituksia, mitä Suomessa esiintyy yrittäjyydestä. En tarkoita nyt isoja konserneja, vaan keskityn tässä pienten ja yksinyrittäjien olemassaolon mahdollisuuksiin.

Jonkinlainen ihanne poliitikkojen enemmistön mielestä kai olisi medioista saamieni tietojen mukaan, että suurin osa suomalaisista ryhtyisi yrittäjiksi. Näin saataisi työttömyysluvut minimiin. Yrittäjähän ei saa edes työttömyyskorvausta, jos yritys ei menestykään. Siinä vasta säästö valtiolle!

Jos yrittäminen olisi pelkästään uusien ideoiden työstämistä toimivaksi tuotteeksi tai palveluksi tai olemassa olevan liikkeen pyörittämistä niin, että ihmiset myös olisivat valmiita maksamaan oikeudenmukaisen hinnan, tilanne olisi varmasti ihanteellinen. Mutta kun se ei ole sitä.

Olen katsellut "Suomen huutokauppakeisari" -ohjelmaa mielenkiinnolla. Minua on ihmetyttänyt se, miten Palsanmäen pariskunnalle tavaraa myyntiin tarjoavat ihmiset paheksuvat kauppiaan tinkimistä. Myyjä kun halajaa peräti jälleenmyyntihintaa itselleen. Osaksi tuo tinkiminen on ohjelmaformaattiin kuuluvaa dramatiikkaa. Se ei auta ilmapiiriä muuttumaan yrittäjäystävälliseksi.

Monet eivät ymmärrä, että yrittäjä on perustanut liikkeen tai ainakin maksaa sen ylläpidosta, tilavuokrasta tai sen kunnossapidosta, sähköstä, bensasta, autosta, markkinoinnista, vakuutuksista, veroista, puhelin- ja nettikuluista, laitteistosta, paperista. kynistä, apulaisista, pöydistä, tuoleista, siivousvälineistä, jätemaksuista, suojavaatteista, koulutuksesta, kirjanpitäjän kuluista ja vaikka mistä enemmän tai vähemmän isoja summia koko yrityksen olemassaolon ajan. Listan sisältö vaihtelee yrityksen toimialan mukaan. Pelkästään ilmoitus kaupparekisteriin yrityksen perustamisesta maksaa vuonna 2018 75-380 euroa riippuen yritysmuodosta ja ilmoitustavasta.

Näitä kaikkia kuluja ei kateta pyhästä hengestä eikä valtio myöskään maksa yrittäjälle mitään peruspalkkaa, vaan kulut katetaan nimenomaan yrityksen toiminnalla, jonka on tuotettava voittoa. Voitto-sana on oikeastaan tässä yhteydessä virheellinen, sillä voitto on oikeastaan vasta se summa, mikä jäisi vielä palkanmaksun jälkeen käteen. Tuotto on se parempi sana.

Tämäkin tapetointityö sisältää hyvän koulutuksen lisäksi
mm. työvaate- ja työvälinekuluja edellämainittujen maksujen lisäksi.

Kokopäivätyössä valtion virastossa tai muussa vakaassa toimessa oleva ei useinkaan ymmärrä, että myös hänen työnsä maksaa työnantajalle paljon, paljon enemmän kuin mitä työntekijä saa käteen. Ja se veloitetaan näiden yritysten asiakkailta tai kansalaisten verovaroista. Myös hänen kuulakärkikynänsä ja kopiopaperinsa, työtilansa ja sosiaalitilan sisustuksen ja vessapaperit. Jokaisen palkansaajan on tehtävä työtä niin, että hänen panoksensa ansiosta yritys voi maksaa erilaisia edellämainittuja kuluja. Sitä ei vain moni tule ajatelleeksi, että työnantaja hoitaa tuon kaiken. Se siis veloitetaan joltakin aina.

Pidän ryhmille yritykseni puitteissa väripajoja. Neuvottelen etukäteen asiakkaan edustajan kanssa siitä, minkä kokoinen ryhmä on tulossa, mitä kurssi sisältää ja kuinka paljon veloitan sen perusteella. Asiakas kauhisteli, kuinka minulla on kallis tuntipalkka: 50 euroa/tunti. Kas, hän ei ymmärtänyt, että työni ei kestänyt neljää tuntia, vaan paljon, paljon enemmän valmisteluineen, matkoineen ja materiaalihankintoineen. Lisäksi maksoin arvonlisä- ym. veroni ja vakuutukseni tuosta summasta. Asiakkaalla juoksi tuntipalkka jopa hänen neuvotellessaan kanssani, minulla ei. Heräsin sittemmin, että tuo 50 euroa oli aivan liian vähän, vieläpä asiantuntijan työstä!

Värikursseilleni valmistelen etukäteen runsaasti erilaista materiaalia
ja muuntelen sitä sen mukaan minkälaisia tarpeita ryhmällä on.

Liian kevytmielinen yrittäjäksi houkutteleminen on suorastaan petollista toimintaa. Suomessa ei ole tarpeeksi sitä ilmapiiriä, jota tarvitaan ymmärtämään mitä erilaisten tuotteiden ja palvelujen hintojen perusteena on.

Juuri tuon ilmapiirin on muututtava ja ihmisiä koulutettava tietämään mistä yritystoiminta muodostuu ja miksi se maksaa. Myös yrittäjän tekemää työtä tulee kunnioittaa.

Tottakai etelän maissa kaikki on halvempaa. Siivoojalla tai tarjoilijalla ei ehkä sitten olekaan työnantajan maksamaa vakuutusta. Jatkokoulutuksia työnantajan toimesta ei monissa maissa edes tunneta. Työturvallisuus on sitä, että rakennuksilla liikutaan vanhoissa tanssikengissä. Joissakin maissa ei ole edes suuria lämmityskuluja eikä ilmaston vaatimuksia, kun ei tarvitse vaihtaa edes autonrenkaita kahta kertaa vuodessa. Uutta tomaattisatoa etelässä tulee vähintään samaan tahtiin kuin Suomessa vaihdamme renkaita toisiin. Ei siis ihme, että hinnat ovat matalampia, kun ei ole niitä kulujakaan.

Jopa taiteilijoita houkutellaan perustamaan oma yritys. Kuinkahan moni taiteilija Suomessa pystyy edes elättämään itsensä taiteellaan, saatikka maksamaan kaikki yrittämisen kulut yhden taulun myyntituotosta?
Jos kaikki liikaa syövät ja juovat keskivertopalkkaa tai sen enemmän ansaitsevat luopuisivat edes osaksi noista nautinnoista ja ostaisivat sen sijaan taidetta, he tukisivat mielekästä työtä tekeviä ihmisiä, he tuottaisivat - ja saisivat mielihyvää.

Toisen ihmisen tukeminen ei ole itseltä pois. Yrittäjäksi hakeutuvat lähinnä ihmiset, joilla on tahtoa ja ideoita nimenomaan yrittää ja tehdä jotain, mistä voi kantaa itse vastuuta. Harmi vain, että se tulkitaan liian usein väärin ja jopa ahneudeksi.

Piirustuksia, skitsejä groquita, kuvituksia, tutkielmia...

Palaan tässä lempiaiheeseeni eli piirtämiseen.

Olen kuullut usein joidenkin taiteenharrastajien tai satunnaisten piirtäjien paheksuvan jotain piirustustapaa. Joko tarkat yksityiskohtaiset piirrokset ovat heistä liian kilttejä ja vanhoillisia tai nopeat luonnosmaiset skitsit jonkun toisen mielestä osaamattoman töhertäjän tekeleitä, joissa ei ole edes mallin kanssa samaa näköä.

Kuitenkin piirustuslajeja on monenlaisia ja myös moneen tarkoitukseen.

Kaikki piirustukset ja kuvitukset: Kirsti Nahirnyj

Tarkat piirustukset eli tutkielmat olivat menneinä vuosisatoina se ainoa tapa tallentaa tietoa ja informoida ihmisiä esimerkiksi eläimen, kasvin, laivan tai tärkeän tapahtuman ulkonäöstä tai ilmeestä. Nykyaikana tutkielma on mitä paras pohja keskittyä ja opetella materiaalin, muodon, valon ja varjon käyttäytymistä. Sitäpaitsi digitaalisessa kuvan muokkauksessa hyvä piirtäjä on oikea aarre: Valokohdatkin osuvat juuri oikeaan kohtaan oikean muotoisina. Valohan lankeaa pörröiseen kuoppaan ihan eri lailla kuin kiiltävään ja kuperaan pintaan. Sekin on hyvä opetella tutkielmia tehden. Tarkka piirros on myös korvaamaton esittämään yksityiskohtia, joita ei valokuvaamalla pysty toistamaan hankalien teknisten olosuhteiden takia.

Nopeimmat liikeratapiirustukset elävästä mallista onnistuvat parhaiten nekin, jos on tutustunut ihmisen anatomiaan ja mittasuhteisiin ensin rauhassa. Nimitti noita nopeita piirustuksia sanoilla skitsi (saksankielestä Skizze) tai croquis (ranskalainen sana), niin huitoen ja taustatyötä tekemättä nekään eivät onnistu vakuuttavasti. - Eihän pikajuoksijakaan lähde vain suoraa tietä satasen sprintille, vaan sitä ovat edeltäneet lukuisat lämmittelyt, lihasharjoitukset, pidemmät juoksumatkat ja muut, joista en visualistina edes tiedä tarpeeksi.

Abstraktit piirustukset eivät ensi katsomalta esitä mitään, mutta niissä on ilmaisuvoimaa. Vaikutelma syntyy joko meditatiivisen hartaan piirtämisen tuloksena tai tietoisesti nopein vedoin. Monet näistä nopeista töistä ovat vaatineet ensin pitkää ajattelutyötä, vaikka varsinainen fyysinen suoritus saattaa kestää sekunteja.

Kuvittaminen on oma alueensa ja se on usein piirustuksen ja maalauksen sekoitus, lisänä voi olla myös kollaasia ja muita vapaita tekniikoita. Vaikka kuvittaisi digitaalisesti, käsivarapiirustuksen harjoittaminen on tärkeää taustatyötä sitäkin varten.
Kuvitukset ovat useimmiten toimeksiantoja, joissa asiakas esittää toiveensa. Hän sanelee kohderyhmän ja sen mitä kuvituksen tulee viestittää ja missä medioissa se ilmestyy. Tämä asettaa tietyt rajat. Asiakas on normaalitilanteessa jo etukäteen tutustunut kuvittajien kädenjälkeen ja valinnut sen perusteella kyseisen henkilön toteutusta varten.

Kaikkein parasta piirtämisessä on kuitenkin itse piirtäminen. Se vaatii keskittymistä ja rauhallista mieltä. Se on jokaiselle ihmiselle tärkeä olotila, joka antaa samalla runsaasti hyvää mieltä. Ja lopputulos saattaa ilahduttaa monia muitakin.