Kaupunkitrendiä ja keskustan kehittämistä Euroopasta

Keskustan kehittäminen on monien suomalaiskaupunkien trendisana. Huolimatta monista keskustan elävöittämiseksi tarkoitetuista tapahtumista tulokset ovat vaikuttaneet lähinnä väliaikaisilta.

Jos ympärillä oleva kulissi on ankea, ihmiset kiirehtivät pian sinne missä on viihtyisämpää.

Monesti minua on surettanut rakentamisesta päättävien purkamisvimma, joka on johtanut tietynlaisen kutsuvan idyllin puuttumiseen. 70-luvulla hienoja jugendtaloja torneineen ja ulokkeineen purettiin vielä armotta tylsien laatikkokerrostalon tieltä. Kun ottaa huomioon, että sillä vuosikymmenellä jugendtyyli oli jopa muodikasta, ei voi kuin ihmetellä grynderien rahanahneutta ja lyhytnäköisyyttä. Purkamista myös vastustettiin äänekkäästi - useimmiten tuloksetta.

Sittemmin vielä moni muukin kaunis vanha rakennus on tavalla tai toisella saanut hävitä esimerkiksi kotikaupunkini Lahden keskustasta. En arvostelisi, jos löytäisin kauneutta tilalle rakennetuista. Käytännöllisyyttä ehkä, mutta se on juuri mielestäni se ongelma. Jos pelkkä käytännöllisyys on johtoajatuksena, niin ihmisetkin voi korvata roboteilla.

Onneksi aikanamme on  myös arkkitehteja, jotka suunnittelevat tiloja, jotka palvelevat ihmistä unohtamatta estetiikkaa. Graafisena suunnittelijana tiedän, että asiakas eli maksaja on myös aktiivisesti mukana projekteissa omilla näkemyksillään.

Euroopassa on vallitsevana aatteena rakentaa vanhoja keskustoja uudelleen jopa samannäköisiksi kuin ne olivat keskiajalla. En tarkoita, että kaikkea olisi sokeasti matkittava. Eihän Suomessa keskiajalla juurikaan ollut montaa kaupunkia tai merkittävän kaunista rakennusta lukuunottamatta hienoja kivikirkkojamme. Sitäpaitsi onhan turvallisuussyistä mietittävä myös parannuksia.

Mietin vain, että joku kannattava idea näissäkin laajamittaisissa ja kalliiksikin tulevissa projekteissa on. Katselin Deutsche Welle -kanavalta ohjelmaa, jossa esiteltiin Frankfurtin keskustan vanhan kaupungin uudelleenrakentamista. Siellähän vanhakaupunki tuhoutui kokonaan toisessa maailmansodassa. Samassa ohjelmassa mainittiin Puolan Poznanin idyllisiä keskiaikaisia keskustan taloja, jotka onkin rakennettu ihan viime vuosina vanhojen piirustusten mukaan.

Nyt joku sanoisi, että ovat saaneet EU:lta tai  Unescolta rahaa. En sen kummemmin ole syventynyt noihin rahoituspuoliin, vaan itse asian ytimeen ja tilanteeseen ennen sitä: Selvästikin hyvin moni on halunnut elävöittää tällä tavalla kaupunkia ja todennut sen viehättäväksi monotonisten lasipalatsien ja betonitornien sijaan tai rinnalle. Lisäksi he ovat tehneet kaikkensa, jotta suunnitelmat myös toteutuvat ja rahoittajat löytyvät.

Eräs kollegani, graafikko sanoi aikoinaan, että laadun tunnistaa myös siitä miten se vanhenee: Huono ei vanhene kauniisti. Jotain hyvää noissa vanhoissa rakennuksissa on, koska ne rapistuneinakin viehättävät. Joidenkin virtaviivaisten rakennusten mielikuvituksettomuus on suorastaan ahdistavaa. Miksei julkisivussa saa olla mitään radikaalia kuviota tai väriläikkää edes? Kaarta tai ympyrää? Katseenvangitsijaa.

Wienissä Hundertwasserhaus on tehty täysin aikansa eli 1980-luvun rakennussääntöjen mukaisesti, jopa silloisten aravamääräysten. Suunnittelija, taiteilija Friedensreich Hundertwasser oli niin luova, että hän keksi mahtavia ratkaisuja, joilla talosta saadaan kodikas, värikäs ja innostava ja vähän ihanan epäkäytännöllinenkin laineilevine käytävineen. Apuna suunnittelussa olivat tietenkin ammattiarkkitehdit. Joku puristi saattaisi pitää moista iloittelua mauttomana. Kuitenkin pääsystä taloon vuokralaiseksi on taisteltu sen valmistumisen jälkeen, puhumattakaan niistä lukuisista turisteista, jotka käyvät kuvaamassa taloa ulkoapäin. Rakennuksessa on monia piirteitä, joita kaipailemme vanhoista taloista: Epätasaisuutta, väriä, koristetta.

En ole arkkitehti, mutta pohdiskelen näitä asioita, koska olen ihminen, joka asuu ja elää eikä elinympäristö jätä minua kylmäksi.

Tässä vielä linkki englanninkieliselle sivulle, jossa kerrotaan Frankfurtin rakennusprojektista:

 Frankfurtin vanhakaupunki

Ja Wienin Hundertwasserhaus https://www.wien.info/en/sightseeing/sights/hundertwasser-house-vienna

Posti ja viileä sydän

Olen visualistina ollut aina kiinnostunut myös postimerkkien ulkonäöstä. Aiheesta kirjoitin myös viime vuoden puolella, kun posti julkaisi latoaiheiset merkit.

Harrastan paljon kirjeenvaihtoa ulkomaalaisten ystävieni kanssa, jotka antavat myös usein hienoa palautetta suomalaisista postimerkeistä. Olenkin ollut niistä ylpeä, varsinkin kun en muualta maailmasta ole saanut montaakaan vastaavan upeaa tai erikoista merkkiä.

Puoliksi lahonnut heinävarasto laakeassa maisemassa ei tosin ole mielestäni ylpeyden eikä sopiva postimerkin aihe, joten sitä en ole ulkomaille lähettänyt.

Ystävänpäiväksi olen lähettänyt kortteja, ja joka vuosi odotan jännityksellä mitä posti julkaisee aiheeseen sopien. Tänä vuonna postimerkiksi valittiin selkeä sydän erilaisissa sommitelmissa. Sydänhän symboloi sekä rakkautta, elinvoimaa että ystävyyttä.

Mutta väri onkin sininen! Ehkä tekijät ja valitsijatiimi ovat ajatelleet sen sopivan Suomen juhlavuoteen.

Toki sininen on luotettavuuden ja uskollisuuden väri, mutta se myös on etäinen ja viileä. Eniten vaikutelma tulee esille valkoisen kanssa, vaikka maamme lipussakin se on nimenomaan lumen, taivaan ja viileiden järviemme kuvaajana.

Viileys korostuu vielä, kun aiheena on sydän, joka on totuttu näkemään punaisena.

Maailman eri maissa on tehty lukuisia testejä koskien ihmisten kokemuksia ja tunteita väreistä. Kun on pyydetty piirtämään sydän ja annettu laatikollinen värikyniä, maasta ja kulttuurista riippumatta sydän on piirretty punaiseksi lähes poikkeuksetta.

Punainen on lämmin ja dynaaminen voimakas väri, joka puhuttelee. Muissa yhteyksissä se symboloi jopa vallankumousta, mutta väreissä myös käyttötarkoitus ja muoto ovat merkityksellisiä.

Luova värien käyttö edellyttää myös sitä, että se tukee aihetta ja sanomaa. Mielestäni juuri postimerkissä sen pienen koon vuoksi viestin on oltava yksiselitteinen.
En tullut hankkineeksi sinisiä kylmiä sydämiä lähetettäväksi ystävilleni.

Minulla on WSOY:n kustantama Hans Biedermannin kokoama "Suuri symbolikirja". Sen mukaan "jääkylmä sydän on vertauskuva säälimättömyydestä ja muistavälittämättömästä ihmisestä".

Ehkä otan asian liian vakavasti. Mutta samalla mieleen tulee ironinen ajatus. Kun posti vähentää kirjeenkantoa, aikataulut takkuilevat ja palveluja siirretään muille taloudellisesti kannattavammille alueille, niin kylmänviileä sydän symboloi juuri viime aikojen uudistuksia. Tässä sinulle, lukijani, vielä sydämet vierekkäin. Voit itse päätellä kumpi vaikuttaa ystävällisemmältä ja lämpimämmältä:

Jos satun saamaan ystävänpäiväksi kortin, jossa on sininen sydän, en pahoita kuitenkaan mieltäni. Kaikkihan eivät ole tutustuneet värien symboliikkaan.

Rentouta ranteet

Edellisessä kirjoituksessani käsittelin mainosviivaksi kutsumani varman piirustuskäsialan vaikutusta vapaamman taiteellisen työn toteuttamiseen. Tuo mainosviivahan auttaa katsojaa ymmärtämään selkeästi piirroksen idean ja viestin eli ei häiritse sillä tyylillään itse sanomaa.

Väkisinkin sellainen rutinoitunut viiva kehittyy, jos tekee kauan nopealla aikataululla toteutettavia kuvituksia -  ja hyvä niin.
Itsellänikin sellaisia piirustuksia on laatikoissa ja lehtiöissä. Eivätkä ne huonoja ole.

Jossain vaiheessa me paljon kaupallisiin tarkoituksiin tehneet haluamme kuitenkin tehdä vapaampia töitä. Lopetettuani aikoinaan työt mainostoimiston AD:nä ja siirryttyäni opettamaan halu tehdä vapaampia taiteellisia töitä kasvoi.
Ensimmäiseksi valitsin uudelleen työvälineet. En suinkaan ruvennut heti alkuun pilaamaan isoja kankaita öljyvärein (tosin en myöhemminkään ole siirtynyt haiseviin öljyihin). Kuvittelin automaattisesti pilaavani kankaan, koska en ole "oikea" taiteilija, vaan kaupallisen tien kulkenut.

Hankin erilaisia liitukyniä ja vesiliukoisia kyniä ja liituja.

Tässä käytin vesiliukoista liitua ja lyijykynää.

Tein pieniä piirustuksia. Mallina minulla oli kaikki mahdollinen mitä edessäni näin. Välillä torilta ostetut vihannekset, joskus pyykkinarulla roikkuva pyykki. Enää ei tarvinnut miettiä eikä kontrolloida miltä työn jälki mahtaa painettuna vaikuttaa. Ihan vain piirsin ja kokeilin ja suttasin. - Enkä takuulla ajatellut kenelle niitä tein, muuta kuin itselle.

Mieleeni juolahti myös tutun taiteilijan, nyt jo edesmenneen Helmertin lause, joka oli johtoajatuksena monella muullakin, mm. Kandinskylla: "Kaikkein tärkein on asetelma, ei tekninen käsiala". Eli kun asettelu toimii, ei varsinaisella käsialalla ja sen toteutuksella ole niin olennaista osuutta teoksen kokonaisvaikutelmaan.

Värien käyttöä aloin treenata erilaisia struktuureja tekemällä. Käytin akryylivärejä, tukevaa kartonkia ja erilaisia siveltimiä ja sientä. Näin ei viivan käyttö eikä piirustustekniikan hallinta ollut esteenä.

Osasta kokeiluja tein myöhemmin kortteja.

Abstraktin työn tekeminen sinänsä ei ole niin helppoa kuin miltä se maallikosta kuulostaa. Mutta vapaiden väripintojen tekeminen vapauttaa ja rentouttaa.

Samalla tulee harjoitettua värisilmää.

Lisäksi suosittelen kokeilemaan vasemmalla (tai vasenkätiselle oikealla) kädellä piirtämistä, vapisemaan kunnolla vaikka väkisin ja käyttämään materiaaleista epätavallisimpia.

Silti ja kaikesta huolimatta joskus rauhassa tehty tutkielma hyvillä kynillä laadukkaalle paperille herkällä viivalla ja kärsivällä katsomisella on tämän kaiken ohella yksi nautinnollisimpia piirtämisen lajeja.

Taiteilijan pato, tulppa ja jarru

Tuo otsikko mahtaa tuntua hiukan ahdistavalta, mutta silti niin tutulta luovan työn tekijälle.

Keskustelimme hiljattain ystäväni ja kollegani kanssa vapaamman työn, esimerkiksi maalauksen aloittamisen vaikeudesta, jos on tottunut tekemään tilaustöitä kuten esimerkiksi mainosalalla koko ajan tehdään. Tarkoitan asiakkaan pitkälle sanelemia, aiheet ennalta määriteltyjä tai aiheeltaan yksiselitteisiä niinkuin kuvitukset helposti ovat.

Lisäksi tilattuja töitä tehdessä syntyy sellainen aikataulunkin aiheuttama rutiininomainen viiva, jota mainosviivaksi kutsun. - Eikä siitä pääse helpolla eroon!

Kuvittaja on tottunut tekemään työnsä niin, että tulos puhuttelee ja viestittää jotain sanomaa ja sen täytyy tehota usein nopeastikin katsojaan. Poikkeuksena ovat jotkut reunakoristeet, vaikkei niitäkään hyvä piirtäjä puolihuolimattomasti riipaise.

Jossain vaiheessa vapaa-aika yllättää ja tyhjä kangas väreineen ja siveltimineen odottaa innokasta maalaria toteuttamaan viimeinkin taiteilijan omaa tahtoa. Mutta sitten tulee se pato, tulppa tai jarru. Vaikka yrittäisi maalata minkälaista meditatiivista virtaa, pää on tottunut kontrolloimaan ja miettimään kuvitteellisen asiakkaan odotuksia. Ainakin minä luulen niin. Muuta selitystä tälle muurille en löydä.

Se pato on omassa päässä. - Kun vuosia on päästänyt asiakkaan jos toisenkin kummittelemaan sinne, eikä siitä meinaa päästä eroon.

Ensimmäiset vapaat maalaukseni todistavat, että myös viimeiset vuoteni elintarvikemainonnan parissa jättivät jälkensä.

Minulla on ystäviä, jotka ovat puhtaasti taidemaalareita, eivät siis ole koskaan tehneet edellä mainitun tapaisia tilaustöitä paitsi ehkä jonkun muotokuvan. Yksi heistä kertoi minulle hakiessaan pysyvämpää kuukausipalkkaista työtä, ettei yrityksessä haluttu palkata taiteilijaa, he kun ovat "liian vapaita". Ehkä siinä paljastui jonkinlainen epäluotettavuuden pelko.

Taiteilijalla on tietenkin aina joku johtoajatus työnsä taustalla, oli se mustan värin käyttö ilman, että pinta näyttää tyhjältä ammottavalta reiältä (Matisse), tai vastavärien käyttö (van Gogh) sekä monta muuta yksilöllistä mietintää.

Huolimatta siitä, että hyvän taiteellisen työn taustalla on hyvin paljon muuta kun se minkä katsoja ensi silmäyksellä näkee, jokainen tietää, että luovaan työhön tarvitsee tietynlaista vapauden tunnetta saada tehdä "sitä omaa". Siihen vapauteen liittyy oma aikataulutus, kokeilunhalu ja epäonnistumiset. Tottakai taustalla on myös huoli taloudellisesta tilanteesta, töiden ja eräänlainen itsensä myyminen, mutta taiteen tekemisessä se ei saa olla etusijalla jarruna.

Itse olen opetellut myös omissa vapaammissa töissäni, olivat ne maalauksia tai kortteja, tekemään aina ensin vapaita skitsejä, vaikka luonnoslehtiön tai lappupinon täyteen, jolloin tietynlainen idea ja virtaus kuitenkin alkavat hiljalleen juosta, tai edes kävellä. Siitä sitten ehkä syntyy jotain suurempaa. Ilman aikataulua.

Luulenpa, että juuri tuo aikataulutus, johon moni mainosalalla työskennellyt on niin tottunut, häiritsee enemmän kuin se kuviteltu asiakas. Kaikki mitä tähän mennessä on oppinut ja kokenut virtaa siihen tekeillä olevaan työhön. - Ja työ valmistuu sitten kun se on valmis.

Tässä vielä pari linkkiä aiempiin kirjoituksiini aihetta avartamaan:

"Tunteiden myllerrykselle"

"Oma tieni"