Joulunäyttelyä

Tänään saimme mieheni kanssa rakennettua Lahden Suomalais-Saksalaisen yhdistyksen tilaaman näyttelyn saksalaisesta joulunvietosta Lahden kaupunginkirjastoon. 

Käärin vielä lahjapaketteja saksalaisen koristeelliseen tapaan laitettavaksi kuusen alle.

Eilinen meni näyttelytavaroita läpi käydessä. Levitin kaikki sängylle.

Kokemuksesta tiedän, että varmuuden vuoksi mukaan on otettava aina enemmän, jotta mahdolliset turhat kolot saa täytettyä tai toisiinsa lopullisessa valossa sopimattomat esineet voi korvata.

Huomasinkin paikan päällä, että kortteja ei vitriiniin mahtunut läheskään niin paljon kuin olin suunnitellut. Samoin lihava pullea Kaufhof-tavaratalon somistepukki ei yhtäkkiä istunutkaan ympäristöönsä, joten se pääsi takaisin kotiin.

Vastaavasti sain paikattua postilakon takia postissa jumissa odottavien tavaroiden paikkoja kirjanmerkein ja pienin esittein. Ne on sitten helppo vaihtaa Saksasta tulossa oleviin mehiläisvahakynttilöihin.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty...

Esineistä ja tavoista laadin myös tekstejä. Adventtikranssia ei käytetä Suomessa niin yleisesti kuin Saksassa, jossa se on lähes joka kodissa, työpaikoilla, sairaaloissa ja virastoissa ym. Sisareni sitoi upean aidon kranssin.

Myös seimifiguurit pääsivät esille.

Pähkinänsärkijät vasemmalla, Lauschan lasikoristeet kuusessa ja oikealla alhaalla.

Koska kuitenkin niin moni jouluun liittyvä perinne meilläkin on peräisin Saksasta, näyttelyn on tarkoitus avata ja herättää mielenkiintoa saksalaiseen joulunviettoon ja koristeiden taustoihin.

Ottaen huomioon laajan aiheen ja toisaalta rajatun tilan, näyttely on pintariipaisu. Kuitenkin luulen onnistuneeni antamaan mielikuvan saksalaisesta joulunvietosta, joka alkaa heti ensimmäisestä adventista tunnelmallisine adventtimarkkinoineen, konsertein, leipoen, koristellen ja ystäviä tavaten ja jatkuen ainakin loppiaiseen, sillä kuustakaan ei sitä ennen laiteta pois.

Tämä näyttely on esillä pääkirjastossa, auditorion sisäänkäynnin luona 30.12.2015 asti.

Näyttelyn rakentamista

Sain Lahden Suomalais-Saksalaiselta yhdistykseltä pyynnön pystyttää joulunäyttely saksalaisesta joulusta Lahden pääkirjastoon. Ehdotus näyttelystä oli alun perin omani, ja nyt näyttely siis toteutuu, kun yhdistyksen 40-vuotisjuhlavuosi on päättymässä.

Olen saanut pohtia rauhassa mitä viiteen vitriiniin voisi mahduttaa. Ideoita on syntynyt ja kypsynyt. Edellisessä kirjoituksessani kerroinkin seimifiguureiden entisöinnistä.

Sen jälkeen aloin muotoilla massasta pikkuleipiä. En oikein uskalla laittaa aitoja leivonnaisia jonnekin lasivitriiniin kuukaudeksi. Mitä jos siellä alkaa joku kuoriainen nakertaa ja lisääntyä kaikessa rauhassa?

Massasta onkin mukava muotoilla.

Kokeilin uutta harmaata ilmassa kuivuvaa massaa. Tosin huomasin, että se kutistuu aika paljon kuivuessaan.  Siitä syystä muotoilen ennen akryylivärillä maalaamista uudella massakerroksella joitakin leivonnaisia, etteivät ne näytä näivettyneiltä.

Keskellä isot lätyskät ovat Lebkucheneita, tyypillisiä adventin ajan pehmeitä leivonnaisia.

Tästä on tulossa marsipaanipossu Uuden Vuoden symboliksi.

Pakkauksen mukana ei tullut ohjeita, joten kokeilun perusteella on mietittävä menetelmiä. Harmikseni usein Suomessa tarjotaan tuotteita ilman kunnon tuoteselostetta tai käyttöohjetta - jopa vaatteitakin painotuotteissa ilman koko- tai materiaalimerkintöjä.

Hiottuani ja paikattuani uudella massalla kutistuneita leivonnaisia maalasin ne mahdollisimman aidon näköisiksi. 

Seuraavaksi jatkan lahjapakettien teolla.

Oikean sävyn sekoittaminen

Elämässä tulee vastaan tilanteita, jolloin oikean sävyisten värien sekoitustaito on tarpeellista.

Huomasin sen viimeksi tänään, kun sain korjattavakseni vanhoja seimifiguureja.

 Näissä olivat massa ja väri lohjenneet niin, että paikkasin ensin askartelumassalla lommoja ja täydensin lohjenneita korvia ja sorkkia.

 Itämaan tietäjän viitta oli kulunut yläosasta ja pää melkein irti.

Käytin näihin 20-luvun muovifiguureihin akryyväriä. Sekoittaessani koetin pysyä vaaleammassa skaalassa kuin lopullinen sävy, sillä akryylimaali tummui kuivuessaan. Vaikka minulla on kokemusta värien sekoittamisesta, välillä silmä väsyy, eikä heti ymmärrä pitääkö sekoittaa lisää sitruunankeltaista vai kuitenkin jotain punaiseen menevää.

Itämaan tietäjän partakin oli lohjennut, sain sen maalattua oikean ruskeaksi toisella yrittämällä.

"Valmiit" lampaat korvineen ja selkäkin ehjänä.

Tällainen filigraani työskentely värien kanssa oli suorastaan terapeuttista. Lopputulos ja kaikkea muuta jouluista on nähtävänä joulukuun aikana Lahden kaupungin pääkirjaston "Saksalainen joulu" -näyttelyssä, jota kokoan sinne Lahden suomalais-saksalaisen yhdistyksen pyynnöstä yhdistyksen 40-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.

Väriä sommitellen

Viime viikkoina olen pitänyt pari väripäivää Lahden Wellamo-opistossa. Näistä väripäivistä tai -pajoista jää aina hyvä mieli, kun huomaa kuinka antoisalta se tuntuu osanottajista. Mukana on ollut niin kutojia kuin taiteen- tai sisustuksen harrastajia tai ihan muuten vain väreistä kiinnostuneita osanottajia.

Moni harmittelee, että jopa ostoksilla tulee valittua turvallisia totuttuja värejä - tosin ei aina ole tarjollakaan aina sitä mitä haluaisi. Taiteen tekijäkin saattaa kaivata kurssilta lisätietoa esimerkiksi syvyysvaikutelman saamiseen tai erilaisten tunnelmien tuomiseen.

Varsinaista ennakkotietoa väreistä osallistujalla ei tarvitse olla, koska käymme läpi sekä värien psykologista merkitystä että kontrastien ja harmonioiden vaikutusta sommitteluun.

En ole myöskään koskaan ollut vaikeasti ymmärrettävien vierasperäisten sanojen ystävä, joten pyrin kyllä ilmaisemaan teoriatkin niin, että jokainen sisäistää niiden merkityksen. Jouduin aikanaan opiskelemaan nämä asiat saksankielellä ollessani alan oppilaitoksessa Münchenissä, ja minun piti opetella ne, vaikka lyhyen saksan lukeneena se oli vaikeaa. Jonkinlaisen ymmärtämisen menetelmän kai tulin kehittäneeksi. Ja siitä on ollut hyötyä myöhemmin muita opettaessani.

Ilahduttavan moninaisia vaihtoehtoja värisommitteluun osanottajat saivat aikaiseksi, kun teimme annetun aiheen tai omien mieltymysten mukaisia vapaita harjoituksia.

Opiskelijat ehdottivat itse teemoja. Tässä erilaisia "viha"-aiheeseen liittyneitä sommitelmia.

"Vihasta" voi saada aikaiseksi näinkin näyttävää.

Lopuksi jäljelle jääneet värilastut saattavat mennä iloisesti sekaisin, mutta ainakin päivä oli antoisa!

Aurinkoa

Kerroin edellisessä kirjoituksessani siitä, kuinka alaluokilla opettajani osasi olla innostava. Saimme piirtää valtavat määrät ja kehittää alitajuisesti muoto- ja värisilmää sekä mielikuvitusta. Koin koulunkäynnin silloin pelkästään innostavana asiana. Ja se oli sentään 60-lukua.

Jouduin siirtymään sittemmin kolmannelle luokalle toiseen kouluun. Pelkkä vieraaseen ympäristöön totuttautuminen on lapselle iso asia.

Sitten tuli piirustustunti. Lempiaiheeni. Meidän piti piirtää oma koti. Käytössä olivat edelleen muistaakseni "sakurat". Innokkaana piirsin kotitaloamme, kuvassa sininen taivas ja piirsin myös auringon paistavan kauniin keltaisena. Olin positiivinen lapsi, ja mielestäni aurinko paistoi aina, tai vähintään toivoin sen paistavan.

Järkytyin, kun opettaja pysähtyi kohdalleni ja tokaisi: "Aurinko. Ei sinun iässäsi enää piirretä aurinkoa."

Olin 3-luokan alkaessa kahdeksanvuotias, koska olen syntynyt vasta joulukuussa. Opettajan sana oli silloin laki.

Liekö kommentteja tullut lisääkin, sillä sama opettaja pysyi meillä neljä vuotta ja opetti melkein kaikkia aineita paitsi käsitöitä ja uskontoa. Ainakin minun piirustukseni muuttuivat hailakammiksi, vaikkakin uskalsin joskus vielä tehdä annetun aiheen pohjalta melko luovia kuvia. Kyse ei tosin varmaan ollut uskalluksesta, vaan siitä miten ihan luonnollisesti koin annetun aiheen.

Muistan kun meidän piti piirtää opettajan lukeman sadun perusteella kuva linnasta. Sadussa oli uhkaava tunnelma, korppeineen ja hämähäkinverkkoineen. Kaikki piirsivät pulleita sympaattisia ruskeita samannäköisiä tornitaloja - katsoivat varmaan toisiltaan. Minun linnani oli ihan erinäköinen; karmiininpunatorninen ja kylmänharmaa korppeja ja hämähäkinseittejä unohtamatta. Koin sen sadun tunnelman niin elävänä.

Piirustukset laitettiin sitten vierekkäin seinälle, ja opettaja valikoi mielestään parhaat. Kaikki samannäköiset ruskeat tornit pääsivät hänen suosikeikseen. Joku luokasta uskalsi ehdottaa minun piirustustani. Siihen opettaja sanoi kylmän lyhyesti vain "Ei".

Jokainen päästelee joskus tahtomattaan sammakoita suustaan, mutta opettajalla on sentään pedagogin koulutus, jossa häntä valmistellaan rohkaisemaan, ja opastamaan lapsia löytämään omintakeisiakin ratkaisuja.

Ja jos joku haluaa piirtää aurinkoja vaikka koko elämänsä ajan, niin onko se väärin?  
Onko se muka sallittua vain seitsenvuotiaaksi asti? Onko se "maan tapa", niinkuin liian usein kuulee liian useassa muussakin yhteydessä?

Ekaluokkalaisena

Estotonta värinkäyttöä ja piirtämisen iloa

huomasin harrastaneeni ainakin kansakoulun ensimmäisillä luokilla. Löysin nimittäin hiljattain vanhoja koulupiirustuksiani ja hämmästelin, kuinka hienosti ja rohkeasti olen käyttänyt värejä niissä.
Kiitos kuuluu tietenkin ihanan innostavalle opettajallemme Anna-Liisa Korhoselle, joka rohkaisi värien käyttöön ja antoi meidän piirtää sydämemme kyllyydestä, oli tunnin aihe maantieto, kansalaistaito tai uskonto.

Tunteiden myllerrykselle

Luonnosvihkoja...

voi piirtäjällä olla useampia. Yksi, jota ei niinkään tule ajatelleeksi, on piirustuslehtiö tai luonnoskirja kaikenlaiselle myllerrykselle, jota ei välttämättä halua jakaa muiden kanssa eikä näyttää kellekään.

Tällainen myllerryskirja on hyvä olla vaikkapa niitä tilanteita varten, kun tekisi mieli piirtää, mutta päästä tuntuu tulevan pelkkää potaskaa tai ensi alkuun hulluilta tuntuvia asioita. Jonnekin semmoisen sekavankin  piirrosjäljen on päästävä. Miksipä ei siis semmoiseen hulluuslehtiöön. Se vapauttaa, ja kohta jo alkaa kynä luistaa.

Jälkeenpäin - oli se sitten sitten viikkojen, kuukausien tai vuosien päästä - on mielenkiintoista tutkiskella noita tunteenpurkauksia. Niidenkin pohjalta saattaa syntyä uusia ideoita, koska välimatkaa on tarpeeksi.

Lainasin hiljattain kirjastosta innostavan kirjan "Paikoillanne, valmiit, piirrä!", jossa monien hyvien vinkkien mukana suositellaan myös negatiivisten tunteiden ja suuttumuksenkin luonnosvihkoa. Kirjan tekijät, kuvittajat Sam Piyasena ja Beverly Philp antavat hienoja esimerkkejä piirtämiseen ihan kaikille, jotka vain aiheesta ovat kiinnostuneita. Kirja antaa iloa ja apua "kaikille kynänkäyttäjille", kuten he asian ilmaisevat.

Piirtämään

...vaikka käärepaperiin!

Muistan kuinka pienenä lapsena kärkyin ruokaostoksista makkarapaketin käärepaperia. Halusin piirtää, ja lapsudessani makkarasiivut oli kääritty moninkertaiseen valkoiseen paperiin. Siitäpä sain oivaa materiaalia, enkä edes kyseenalaistanut olisiko se laadukasta vai ei.

Myöhemmin siirryin piirustuskirjojen ohella erikokoisiin paperin- ja pahvinpalasiin, joita kertyi painotalojen tai kirjansitomoiden roskiksista. Myös markettien askartelukorttipakkaukset ovat oivia piirustuspohjia.

Tässä vuosien varrella kertyneitä pikkupiirustuksia pahvinpalasille eri tekniikoilla.

Kun ei tarvitse murehtia materiaalikuluja, tulee piirrettyä huomattavasti rennommin.

Oppilaillenikin olen usein vakuuttanut, että paperiahan se vain on, ei mahdollisia virheitä tarvitse pelätä. Silti tiedän, että edelleenkin vuosien jälkeen itseänikin vaivaa yllättävän usein tyhjän arkin kammo!

Nuo ylläolevat puiston linnut olen piirtänyt rasvaliidulla mukanani olleelle pikkukartongille, joita pidän mukanani "varmuuden vuoksi". Päätin säilyttää piirustuksen myöhempää tutkiskelua varten. Itsekritiikki kun on välillä niin hurjaa ja tuoreeltaan roskiin menisi tämäkin, sillä tuijottaisin vain taustalla olevia kömmähdyksiä.
Tein näitä kyllä useammallekin palaselle, joista osa on sittemmin päässyt kehyksiin ja muihin koteihin.

Piirrän joskus ihan tarkoituksella kellastuvalle ei niin happovapaalle materiaalille, jotta piirustukseen tulee kaunis patina ihan itsestään. Tämä koskee vapaita omia piirustusharjoituksia. Tietenkin varsinaiset ammattimaiset kuvitukset ja muut originaalit tulee aina tehdä kunnolliselle tukevalle piirustuskartongille.

Käsivarapiirtäminen ja muotipiirustus

Piirtäminen puhtaasti kynää käyttäen ilman elektronisia apuvälineitä on edelleenkin tärkein osa omien taitojen kehittämistä.
Lisäksi se auttaa keskittymään ja rauhoittumaan. Oppiminen sujuu, koska jokainen viiva tulee omasta itsestä ja jää näkyviin tarkasteltavaksi. En suosittele pyyhekumin käyttöäkään kuin poikkeustilanteissa.

Useimmat ammattikuvittajat käyttävät nykyään töissään tietokoneohjelmia, mutta pohjana on aina kuitenkin se perinteinen käsivarapiirustus. On opeteltu elävän mallin piirustusta, tutkielmia eri muodoista ja materiaaleista, perspektiivistä, syvyysvaikutelmasta ja erilaisten kynien ja liitujen käyttäytymisestä erilaisilla materiaaleilla. Onhan olemassa lukuisia yhdistelmiä näistä, ja piirustuksen viiva vaihtelee sen mukaan, käyttääkö kovaa lyijykynää vai pehmeää liitua, sileää vai karkeaa paperia tai peräti kartonkia.

Elävän mallin piirustus, silloin kun se on mahdollista, täydentää hienosti kaikkea piirustustaidon kehittämistä. Tässä rennompi skitsi ohuella huopakynällä.

Yksityiskohtien tutkiminen auttaa myöhemmin nopeiden luonnosten teossa, koska keskittymällä piirtäen nuo detaljit jäävät hyvin muistiin.

 Muotipiirustuskursseillani opiskelijat aloittavat figuriinin piirtämisen lyijykynällä. Vaikka valmiit puetut figuriinit näyttävät kuinka lennokkailta, ensin on kuitenkin tutustuttava figuriinin mittasuhteisiin ja anatomiaan. Puettua figuriinia voi sitten alkaa muunnella mielensä mukaan ja kokeilla eri tekniikoilla. Mitä enemmän tekee, sitä enemmän myös innostus ja kokeilunhalu kasvaa, käsialaan tulee varmuutta ja se näkyy lopputuloksessa.

Figuriini tiettyjen ihanteiden mukaan on pohjana varsinaiselle muotipiirustukselle.

Itse kehitetty figuriini puetaan  ja toteutetaan sitten halutulla tekniikalla. Tässä akvarellilla ja värikynillä kuvittamani Laatokan Karjalan kansallispuku.

Suosittelen aina myös pienen piirustuslehtiön hankkimista. Siihen voi piirtää omassa rauhassa tutkielmia vaikkapa paidan kauluksen muodosta, vyön soljesta tai hameen laskoksista. Samoin voi harjoitella kehon yksityiskohtien piirtämistä.

Yhtäkkiä sitä huomaa, kuinka silmät eivät sittenkään ole ihan mantelin muotoisia, tai että ylähuuli vaikuttaa aina vähän tummemmalta, koska siihen lankeaa vähemmän valoa kuin alahuuleen sekä monta muuta pientäkin asiaa, joiden löytämisestä tulee onnistumisen iloa.

Jos sinusta lukija nyt tuntuu, että et mahdollisesti osaa piirtää kovin hyvin, niin muistutan, etten minäkään heti opiskeluaikoinakaan piirtänyt kuten noissa ylläolevissa esimerkkipiirroksissani. Olen oppinut lisää vuosien varrella, ja aion opetella edelleen.

Sitäpaitsi: Ainahan voi aloittaa vaikkapa kollaasilla:

Seuraava kurssini alkaa Wellamo-opistossa Lahdessa lokakuun 2:na 2015 ja vapaita paikkoja on vielä. Kahden viikonlopun (pe-la) mittainen lyhytkurssi sopii piirtämisestä ja muodista kiinostuneille harrastelijoille sekä alalle aikoville opiskelijoille taitojen kehittämiseksi sekä innostuksen virittämiseksi.

Ilmoittauduthan opistoon, jos kiinnostuit!

Muotipiirustus

Muotia voi esittää myös piirtäen. Muotipiirustus on parhaimmillaan vaikka kuinka hieno taideteos. Mutta kaikkea piirtämistä täytyy harjoitella ja mitä enemmän harjoittaa, sitä hienompia lopputuloksia saa aikaan.

Olen suunnitellut lyhyen kurssikokonaisuuden, jossa jokainen voi kartuttaa ja kehittää taitojaan, tutustua muotipiirustuksen mahdollisuuksiin sekä muodin että puvustuksen ja kuvituksen alueilla.

Muotipiirustus voi olla monellakin tekniikalla toteutettu. Pohjana on kuitenkin figuriini tiettyjen ihanteiden mukaan.

Muodin historiaa on hyvä tuntea, vaikkapa ideoinnin apuna, ja siihen tutustummenkin aina ensin, samoin kuin tunnettujen muotipiirtäjien kädenjälkeen. Muotifiguriinin rakentaminen, sen mittasuhteiden opetteleminen kuuluu tottakai perusasioihin. Mutta ideoilla leikkiminen eri tekniikoita kokeillen antaa lisää iloa tekemiseen. Jos et ole hyvä piirtäjä, ei haittaa! Olen huomannut kursseillani, että aloittelijatkin ovat saaneet intoa piirtämiseen, koska ryhmässä energia ikäänkuin tarttuu. Ja minulta on aina saanut kysyä neuvoja, vaikka jakelen niitä kyllä runsaasti kysymättäkin.

Lahdessa pidän Wellamo-opistossa kahden viikonlopun mittaisia muotipiirustuskursseja, joissa sekä muodista kiinnostunut piirustuksen harrastaja, puvustaja tai esimerkiksi vaatetusalan opiskelija voi tutustua muotipiirtämisen mahdollisuuksiin ja kehittää taitojaan. Tai osallistua pelkästä uuden oppimisen ilosta.

Jo A4:n tai A3:n piirustuslehtiöllä, 2B lyijykynällä ja pyyhekumilla pääset alkuun.

Wellamo-opiston painetussa kurssitiedotteessa seuraava lokakuun muotipiirustuskurssini löytyy otsikon "Muut taito- ja taideaineet" alta sivulta 22, ja netissä opiston nettisivuilla se on käsityö-osiossa, tässä sivun linkki:
https://www.opistopalvelut.fi/wellamo-opisto/courses.asp#pos-1-190-110411

Ongelmajätettä?

On hienoa, että ihmiset tekevät käsillään taidetta ja käsitöitä ja pääsevät toteuttamaan itseään ja luovuuttaan. Elämän tarkoitukseenhan kuuluu oppia uutta, kehittää itseään ja jakaa oppimaansa muiden iloksi ja hyödyksi.

Monella harrastajalla on into päästä näyttämään tekemisiään suuremmalle yleisölle. Harrastajien joukossa on paljon lahjakkaita tekijöitä, jotka suhtautuvat harrastukseensa juuri sillä periaatteella, että haluavat kehittää itseään ja taitojaan.Useimmiten tähän ominaisuuteen liittyy itsekritiikki, joka auttaa karsimaan ja heittämään epäonnistuneita tekeleitä pois.

Tunnetutkin kuvataiteilijat kertovat heittävänsä kasapäin epäonnistuneita töitä roskiin, tai laittavansa ne edes sivuun myöhempää tarkastelua varten. Moni piirtäjä sanoo säästävänsä jopa 20:sta piirustuksesta kaksi tai kolme kappaletta, joita pitää onnistuneena.

Sitten on toinen, valitettavasti suuri ryhmä, jotka tuntuvat laittavansa esille näyttelyihin kaiken mitä vuosien varrella ovat saaneet aikaiseksi. Tähän kuuluvat myös lukuisat käsitöiden tekijät, jotka erilaisissa myyjäisissä tai jopa messuilla tarjoavat töitään sen kummemmin karsimatta.

Joillakin käsityömessuilla minulle on tullut pahoinvoiva tunne, kun ympärilläni vyöryy estetiikasta ja hyvästä mausta kaukana olevia tekeleitä, joissa on yhdistetty materiaaleja, jotka jopa roskiksessa ovat loppuen lopuksi vain ongelmajätettä. - Vai mitä sanot väriltään ja kuvioiltaan täysin yhteensopimattomien kerniliinojen ompelemisesta sukkahyllyköksi? Tuottaako sen ulkonäkö kenellekään iloa ja mielihyvää? Ei pelkkä käytännöllisyys siihen aina riitä.

Villasukkaa kutoessakin voisi ajatella yhdistävänsä harmonisia värejä, vaikka sukat kutoisikin ylijäämälangoista. Tai jos värisilmä ei vielä riitä yhdistelemiseen, niin harmaa sukka on kyllä yllättävän kysyttyä. Pitsiliina ei pääse oikeuksiinsa kirkkaanpunaisena tai oranssina kuin poikkeustilanteissa, ja niihin tarvitaan jo erittäin harjaantunutta sisustussilmää. Pitsihän on jotain herkkää. - Miksi siis pilata sitä räikeällä värillä? Niitä löytyy sitten kierrätyskeskusten euron laarista.

Yhtään kirjoitusta tähän blogiinkaan en julkaise välittömästi tekstin kirjoitettuani. Mietin aiheen, onko jotain lisättävää, vai muotoilinko jonkin asian epäselvästi tai liian provosoivasti, korostaisinko jotain lisää, ja tottakai oikoluen tekstini (ja toivon, ettei mitään jää huomaamatta).

Värien ja materiaalien yhdistelykykyä voi harjoitella ja kehittää

En halua pilata keneltäkään tekemisen iloa: Se harjoittaa taitoa. Samalla värien ja materiaalien yhdistelykykyä voi harjoitella ja kehittää.

Kyse on vain karsimisesta, maun ja taidon kehittämisestä. Ja sehän on jatkuvaa.
Ne parhaimmat työt voi sitten laittaa esille muidenkin iloksi.

Oma tieni

Taiteilijaystäväni pahkaili aikoinaan opiskelujensa loppupuolella, että oma tie taiteilijana on jotenkin hukassa. Että se "mun juttuni" ei oikein löydy.

Sama tilanne on monella luovaa työtä tekevällä joskus. Esimerkiksi kun haluaa muuttaa tekemisensä suuntaa ja ympäristöstä tulee liikaakin virikkeitä ja mielipiteitä, joista ei oikein välittäisikään.

Ajatuksiensa selkeyttämiseksi on hyvä silloin tällöin miettiä mikä puhuttelee omaa itseä. Muutenhan sitä menisi pelkkien trendien mukaan, matkisi sitä minkä muut jo ovat ikäänkuin keksineet. Sitä tekevät enemmänkin satunnaiset harrastelijat.

Tutustun myös ulkomaisiin monipuolisiin lehtiin, joista ranskalaiset ovat suosikkejani.

Oman tien löytämiseen auttaa jo se, että alkaa koota esimerkiksi muistivihkoon asioita, jotka ovat tehneet suuren vaikutuksen itselle tai joihin haluaa tutustua lähemmin. Muistiinpanoja kootessa ja lukiessa tulee ajateltua samalla, miksi juuri nämä elokuvat, kirjat, musiikkikappaleet, kulttuurit ym. ovat niin merkittäviä. Enemmän tai vähemmän selkeä punainen lanka alkaa tulla esille.

Omassa vaikuttavimpien elokuvien listassani ovat muun muassa "Berliinin taivaan alla", "Sunnuntai maalla" ja "Hiljaiset sillat". Jollakin muulla samassa listassa saattaa olla "Sin City", joka kuvastaa täysin toisenlaista maailmaa.

Aina on hyvä olla avoin ja tutustua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Sitä teenkin, mutta totean kuitenkin omimmakseni aina tientynlaisen herkkyyden ja jopa niin sanotun yliluonnollisuuden.

Ajan ja iän myötä myös lista täydentyy ja saattaa saada muita painopisteitä. Taiteilijaystävänikin on löytänyt sittemmin sen oman juttunsa ja elättää itsensä maalaamalla.

Kirjontaa vaan ei kirjavaa

Kirjailtuja käsitöitä katsellessani olen harmillisen usein havainnut, että värejä käytetään orjallisesti jonkun ohjeen mukaan ja jopa harkitsematta, sopivatko värit omaan ympäristöön. Tuloksena saattaa olla suuren vaivan jälkeen lähinnä ongelmajätettä.

Äitini löysi aikoinaan kauniin unkarilaisen tyynyn kirjontaohjeet. Mutta värimaailma oli niin räiskyvä, ettei se olisi sopinut sohvalle eikä tilaan, jonne tyyny olisi sijoitettu. Niinpä hän kirjaili koko tyynyn kuviot pelkällä sinisellä.

Sinisen eri valöörejä eli tummempaa ja vaaleampaa hän kyllä käytti tässä, koska se antaa sopivaa elävyyttä.
Mutta kuvioiden ollessa noinkin monimuotoisia värejä ei tosiaankaan tarvitse olla yhtä runsaasti.

Itsekin pyrin pitämään ohjesääntönäni:

Paljon muotoja, vähemmän värejä. Vähän muotoja, runsaammin värejä.

Räsymattoa

Käydessäni Lahden keskustassa Aleksanterinkadulla huomasin sinne ilmestyneen virkeän värisen räsymaton. Todella hieno idea virkistää melko harmaaksi käyneen keskustan katukuvaa! - Ja vielä suhteellisen pienin keinoin maalaamalla.

Harmikseni luin melko pian maton ilmestymisen jälkeen närkästyneitä yleisökirje- tai lehden tekstaripalstan kommentteja, joiden perusteella jotkut kovastikin pahoittavat mielensä moisesta iloittelusta.

Sen verran on hyvä olla leikkimieltä, että tämänlaiset positiiviset leikittelyt sallitaan ja niistä iloitaan. Ankeudesta nautitsijoille on ihan tarpeeksi heille sopivaa ympäristöä, missä yllätyksille ei jää sijaa. Älkäämme kieltäkö muilta sitä vähää hauskaa, mitä on saatu aikaan, vaan olkaamme ylpeitä kaupungista, joka sallii toteuttaa luovia kuvia, vaikkapa kadun pintaan.
Varsinaisia harmittelun aiheita kun on ihan todellisiakin, mutta ne kuuluvat sitten mm. terveys- tai sosiaalipolitiikan alueelle.

Kynällä pyöritellen

Viime aikoina aikuisille tarkoitettujen värityskirjojen suosio on kasvanut räjähdysmäisesti. Enpä yhtään ihmettele: Kaikenlainen käsillä tekeminen virkistää aivotoimintaa, auttaa keskittymään ja painamaan opittuja asioita paremmin mieleen. Tämä on niin sanotusti lukuisissa tieteellisissä tutkimuksissa osoitettu.

Kynänpyörittely on joidenkin mielestä ilkkuva sana. - Entäpä jos se onkin terveellistä ja virkistävää? Silti koulutustilaisuuksissa tai palavereissa osanottajat kaivavat heti alkuun tablettinsa tai läppärinsä esille, jos haluavat tehdä muistiinpanoja. Melkein kaikki.

Oman muistikirjani sivulta

Minulla on mukanani aina muistikirja ilman viivoitusta tai ruudutusta. Voin ympäröidä ja vahventaa tärkeitä sanoja, piirtää vaikka minkämuotoisia pallukoita, jos mieli tekee. Ajatukseni sekä kuulemani tuntuvat virtaavan vaivattomasti pehmeälle paperille. Onhan sekin todettu jo moneen kertaan, että pelkkä kuuntelu ei ole parasta oppimisen kannalta.
Kynäni on mieluiten lyijykynä tai ohut tussikynä. Enkä edes häpeä, vaikka joku pitäisi sitä vanhanaikaisena. Minä kun olen aina pystynyt näin painamaan mieleeni tärkeimmät asiat.  

Luontainen keskittyminen onnistuu myös noiden mainitsemieni ja yllättäen suosittujen värityskirjojen parissa. Lisäksi rentouttava värien kanssa puuhaaminen on mielenterveydelle virkistävää ja samalla rauhoittavaa. Ei haittaa, vaikket osaisi piirtää: Itse piirustus on jo valmiina, vain pinnat voi täyttää oman mielensä mukaan. Samalla värisilmä kehittyy. Voi kokeilla uusia yhdistelmiä tai värittää silkasta mielihyvästä oman mieliskaalan sävyillä.

Jos epäilet käsillä tekemisen monipuolista hyötyä, niin mieti, etkö muka ole saanut jopa tiskatessa tai silittäessä uusia ajatuksia - ikäänkuin itsestään!

Taustaväri harmaa

Ilahtuneena olen lukenut kansainvälisten messujen valikoimien lupaavan enemmän väriä esimerkiksi sisustukseen. Tottakai muualla on - Tanskaa lukuunottamatta - ollut koko ajan suosittua käyttää enemmän väriä kuin Suomessa, mutta nyt värejä aletaan juhlistaa oikein kunnolla harmaavoittoisen pitkän kauden jälkeen.

Mitäpä sitten tehdä, jos kotona on teräksen-, hiiren-, savun-, ja sadepilvenharmaata? Onneksi harmaa sentään on sekoitus kaikista väreistä, tai sitten mustasta ja valkoisesta. Niinpä se on hyvä pohja muille väreille.

Jos siis koti on ollut pelkkä tausta, niin nyt on aika alkaa hehkuttaa pääosaa.
Kuvaisikohan se myös tätä aikaa: Ihmiset alkavat viihtyä enemmän kotosalla ja perheen kanssa. Harmaa on niin passiivinen ja neutraali, ettei se innosta mihinkään. Stressaantunutta se rauhoittaa juuri tästä syystä. Kuvaruudulta lukiessa harmaa teksti valkoisella pohjalla kuten tässä helpottaa lukemista. Mutta jos haluaa pontta puuhaamaan jotain uutta, niin on aika tarkistaa kodin värimaailmaa.

Hanki pääosan esittäjä:
Taidelainaamosta voisi hankkia edullisesti vähäksi aikaa rohkeankin suurikokoisen työn. Jonkun kunnon väri-iloittelun. Huomaamattaan alkaa kaivata lisää väriä muuallekin, koska alitajunta sanoo, että väri tekee hyvää. Sinne muualle voi hankkia taulusta poimittuja sävyjä, tai kaivaa kaapista maljakkoa ja tekstiiliä, jotka laitettiin sinne ennen harmaakautta.

Tämä lähikuva paletistani olkoon esimerkkinä sille, kuinka värejä voi poimia vaikkapa taulun sävyistä:
Tästä löytyy useita melkein piilosta: Vaaleaa ja tummaa sinistä. vihreää, oranssia, okrankeltaista ja montaa muuta.

Vaihtoehtoisesti isokokoinen kehystetty juliste auttaa alkuun. Tai vintillä kauan säilynyt matto. - Hiljalleen syntyy halu ja toivottavasti mahdollisuus verhoiluttaa huonekaluja tai maalauttaa esimerkiksi eteiskäytävä voimakkaamman väriseksi.

Joskus pelkällä järjestelemisellä asunnon värimaailma muuttuu. Sijoittele esimerkiksi siniset ja oranssiin sekä ruskeaan vivahtavat esineesi yhdeksi ryhmäksi. Siinä syntyy vastavärikontrasti ja sen sovellusta. Eri sävyisiä vihreitä tekstiilejä, ja sekaan pieni läikkä punakkaa, tai lilaa. Enkä tässä tarkoita, että kaikki seinät ja lattiat on ahdettava täyteen. Tyhjää tilaa tarvitaan rauhoittamaan. Siis harmaalle, beigelle tai valkoiselle jää osansa vieläkin. Muttei kaiken tarvitse olla pelkkää tyhjyyttä.

Elinvoimaa ympäristöstä

Katselin TV:stä ohjelmaa tanskalaisarkkitehtien kodeista. Siinä professori Carsten Thau sanoi jotain mieleenpysyvää ja elintärkeää:
   
"Kurja ympäristö vie meiltä elinvoimaa".

Lause kertoo niin paljon, ettei sitä tarvitse pahemmin enää analysoida eikä perustella.
Ei kun kohentamaan!

Kamerasta ideapankkiin

Tuttu tunne varmaan jokaiselle suunnittelevalle on tilanne, jolloin joku lukko asettuu aivoihin, eikä tekemisestä tule mitään.
Olen jo aiemmin tässä blogissani kertonut ideoiden kokoamisesta muisti- ja luonnoskirjoihin ja pienten esineiden ja tilkkujen ja muiden palasten keräilystä.
Kamerakuvat muistin apuna ovat nekin monelle apu ideoinnissa. Kuvien räpsiminen sinänsä ei ole vaikeaa. Taito on sen sijaan keskittyä, katsoa ja nähdä mikä ympäristössä on tallentamisen arvoista.

Usein vasta matkoilla ihminen saa etäisyyttä ja näkee mikä sillä hetkellä tuntuu erilaiselta.

Silti ei lähistölläkään kannata ihan sokkona kulkea. Kuvan esimerkki on ihan kotikulmiltani pilvisenä syyspäivänä. Tämä voisi olla seinävaate, matto tai maalaus (tai kukaties mitä, kun jatkan ideointia). Saattaisin laittaa hiukan hehkuvammat sävyt lopulliseen työhön ja hioisin väripintojen suhdetta toisiinsa. Kuva toimii vain suunnittelun apuna.

Kuvia kannattaa tarkastella myös kiepsauttamalla niitä nurin tai kyljelleen.

 

Tämä keltainen hehkuu komeasti harmaassa taustassa.

 Voin myös ideoita hakiessani repäistä lehdestä kuvan, jonka aihe ei niinkään ole kiinnostava, mutta sen värit vaikkapa osassa kuvaa ovat sattumoisin onnistuneet puhuttelemaan.


Yksi hyvä suunnittelun apu on käyttää otsikkoa, jonka ympärille ideaa ja värimaailmaa alkaa rakentaa. Heittelen tässä sanoja: Rusettiluistelu, kirjapaino, ahven, kesäretki. Sanan tai otsikon alle kertyy mielikuvia muodoista, äänistä, väreistä, ajankuvasta. Sanasta kesäretki minulle tulee mieleen mustikankeruuretket lapsuuden metsässä eväsleipien syömisineen. Jollekin muulle samasta sanasta tulee muita muistoja.
Otsikon alle voi kerätä leikkeleitä ja muuta tilpehööriä, muistiinpanoja, skitsejä...

Matkalla jonnekin

Otsikko on suuren suomalaisen kosmetiikkayhtiön kynsilakan sävyn nimi. Uskallan tässä lainata  tekstisuunnittelijan luomusta, hyvässä mielessä. "Matkalla jonnekin" on huomattavasti houkuttelevampi kuvaus vaaleanpunaiselle kuin pelkkä numerosarja tai light pink -nimitys. Pinkkiin vivahtava huulipunani on "Pieni lupaus" tai ruskehtavampi "Onnellinen odotus". Harvemmin käyttämäni "Olen säteilevä" on melko reipas punainen. Harmaalle luomivärillekin on keksitty hieno nimi: "Puron solinaa".

Ihailen tuota luovuutta ja jatkuvuutta, jota näissä - kehtaan sanoa arjen tuotteissa - on käytetty jo pitkään. Värit rohkaisevat, lupaavat, kannustavat, lämmittävät, viilentävät, rauhoittavat eli herättävät tunteita ja vaikuttavat mielialaamme kaikessa ympärillämme olevassa.

Kyseiseltä kosmetiikkayritykseltä en ole saanut enkä pyytänyt sponsorointia.

Käsialaa ja persoonallisuutta

Ihan kauhuissani luin uutisia siitä, kuinka Suomessa aiotaan lopettaa kaunokirjoituksen opettaminen peruskoulussa. Halutaanko sillä helpottaa kirjoittamista, vai nopeuttaa merkkien kirjaamista? Siis helpotus ja nopeus?

Hitaudesta voi olla myös hyötyä.

Kaunokirjoitus opetellaan hitaasti kirjain kirjaimelta, keskittymällä. Juuri hitauden ansiosta kirjaimiin ja niiden muotoihin tulee alitajuisesti syvennyttyä. Keskittymiskyky paranee, muotojen merkityksen ja niiden hiomisen tärkeys kasvaa, hienomotoriikka kehittyy. Jokaisella yksilöllä käsialaan tulee lisäksi ominaispiirteitä, jotka kuvastavat ihmisen luonnetta ja antavat omalta osaltaan juuri sitä kirjoa elämään, jota täällä pitää ollakin. Ihminen pystyy ilmentämään käsialallaan omaa persoonallisuuttaan.

Jollekin saattaa silti kehittyä tarve kirjoittaa niin sanotuin tikkukirjaimin. Mutta edes jonkin verran estetiikan ymmärrystä on saavutettu kaunokirjoitustunneilla.

Grafologiaankin vuosikausia tutustuneena voin sanoa, että pelkästään painokirjaimen näköistä tekstiä tuottava on muunmuassa kylmä, tunteeton epäsosiaalinen yksilö. Halutaanko Suomeen tuottaa uusi sukupolvi, joka ei osaa kommunikoida muuten kuin tuijottamalla ja näpyttelemällä kovalle ruudulle lyhyitä viestejä tai piirustamalla vastenhakoisesti tikkukirjaimin?
Toki kirjoitan tätä blogiakin läppärillä, mutta se ei ole ainoa tapani ilmaista ajatuksiani.

Luulin ensin, että kaunokirjoituksen opettelu on koettu koettu hankalaksi. Mutta kyse olikin siitä, että sen opettaminen on koettu työlääksi! Ymmärrän, jos opettajat kokevat tietotekniikan kanssa painiessaan olevansa ylikuormitettuja, mutta ei nyt sentään kaunokirjoituksen kustannuksella! Tuohon täytynee syventyä enemmänkin, sillä jos kyse on opettamisen ongelmasta, se aiheuttaa valtavan ketjureaktion tulevaisuudessa.

Tekstauksen historiassa oli aika, jolloin munkit luostareissa tekstasivat käsin, kaikki samanlaisilla ohjeistetuilla kirjainmerkeillä (uncialis, tekstuuri, fraktuura) paksuja teoksia.

Vaikka opukset olivat melko koristeellisia, käsiala ei kehittynyt, koska yksilöllisiä vapauksia noiden merkkien muunteluun ei juurikaan ollut. Eikä kukaan ollut kysellyt munkin henkilökohtaisista ajatuksista, koska hän oli ainoastaan välittäjä, eräänlainen painokone. Sittemmin tuli Englannin kautta kirjoitus, joka mahdollisti  koukeroiden, kaltevuuden, kynän painon, ala- ja yläpituuksien ja muiden yksilöllisten ominaisuuksien kehittymisen. Samalla kynän ja siihen sopivan paperin valinta antoi oman säväyksensä.

Olemmeko palaamassa kaiken digitaalisen kehityksen myötä henkisesti keskiajalle?
Keski-Euroopassa on leviämässä "Schreibkultur" eli kirjoituskulttuuri. Sen harrastajat valitsevat harkiten mieleisensä täytekynän musteineen ja sopivan sävytetyn laadukkaan kirjoituspaperin. Aika noloa olisikin tuhlata noita välineitä tikkukirjainten rustaamiseen. Vaikka arkena ei ehtisi kirjoittaa muuta kuin ostoslistan, ainakin mahdollisuus kauniin käsialan opettelemiseen ja harjoittamiseen pitäisi kuulua ihmisen perusoikeuksiin.

Mieleeni tulee ajatus tulevaisuudesta, jolloin valtionpäämies kirjoittaa arvokkaaseen vieraskirjaan tervehdyksensä allekirjoituksineen kömpelöin kirjainpalkein. Grafologi sanoisi, että kyseessä on sosiaalisesti sopeutumaton henkilö, jonka estetiikan taju on olematon. Mutta hänestä on tullut valtionpäämies, koska valitsijatkaan eivät ymmärrä noista ominaisuuksista mitään.