Opettajana Saksassa, vielä vähän

Tähän viimeiseen muisteluosioon kokoan vielä palasia, joita en ole edellisissä käsitellyt, mutta saattavat kiinnostaa lukijoita.

Yhteistyötä yli ainerajojen

Opetuksessa pyrimme yhdistelemään eri oppiaineiden sisältöjä. Muotipiirustuksessa suunniteltiin samalla asu messuosaston henkilökunnalle. Graafisen suunnittelun tunneilla tekeillä oleviin kampanjoihin tehtiin piirustustunnillani storyboard. Värisommittelussa roiskittiin minun tunnillani manuaalisesti väriä, joka sitten työstettiin graafisen suunnittelun puitteissa digitaalisesti levynkanneksi jne. Usein tämä sujuikin luontevasti, eikä kollegoiden kesken tullut ongelmia.

Ulos koulurakennuksesta

Münchenin tapaisessa miljoonakaupungissa kulttuuritarjonta on mahtavan monipuolista. Siksi minunkin oli helppo lähteä opiskelijoiden kanssa lukuisiin kaupungin tai valtion museoihin tai välillä eläintarhaan taikka kasvitieteelliseen puutarhaan joko mielenkiintoiseen erikoisnäyttelyyn tai tutkielmia tekemään. Kaupungin omistamiin museoihin ja nähtävyyyksiin pääsimme koluluokkana ilmaiseksi. Lähellä olleen Nymphenburgin historiallisen puiston näkymät tarjosivat vaihtelua oppitunteihin.

Oppilastöitä näytteillä

Itse tarjosimme myös nähtävää yleisölle vuosittaisen oppilastöiden näyttelyn puitteissa heinäkuussa. Lukukausihan päättyi Etelä-Saksassa heinäkuun lopussa. Näyttelytilat saimme suuren pankin galleriasta ja myöhemmin vanhasta Giesingin suljetun rautatieaseman kiinteistöstä, josta oli tullut kulttuuriasema. Välillä käytimme oman koulumme hulppeita tiloja. Näyttelyjen avajaiset olivat suuria yleisömenestyksiä, ja vieraina olivat myös opiskelijoiden omaisten lisäksi mainos- ja media-alan edustajia. Muutama sopimukseen johtanut työpaikkatarjouskin siellä tehtiin. Jossain vaiheessa aloimme laittaa esille näyttelyissä myös osan 1. ja 2. vuosikurssin töistä markkinoidaksemme koulua uusille hakijoille.

Tässä olen joskus ennen vuosituhannen vaihdetta oppilastöiden näyttelyssä.

Näyttelyjemme yhteydessä tai lukuvuoden päätteeksi me opettajat saimme opiskelijoilta "jotain hauskaa" muistoksi. Kukkien lisäksi meille annettiin esimerkiksi lystikkäitä kuvitettuja historiikkeja. Opiskelijat laittoivat myös kuuluisat lausahduksemme jakoon. Yksi minulle kuuluneista oli: "Ennen yhdeksää en osaa kunnolla saksaa". Lisäksi onnistuin suoltamaan tietämättäni yllättävän suuren määrän kaksimielisiä sutkautuksia johtuen kielioppivirheistäni. Tietenkään niitä ei korjattu, jotta opiskelijoilla riittäisi hauskanpitoa.

Minut mainittiin opiskelijoiden tekemissä vuosikirjoissa. Tässä olen "suomalainen keiju".

Vuonna 2005 koulumme liitettiin kaiketi säästösyistä Münchenin muotialan oppilaitokseen ja aloimme käyttää uutta nimeä Berufsfachschule für Kommunikationsdesign / Designschule München. Myöhemmin, Suomeen palattuani, koko oppilaitos siirtyi Deutsche Meisterschule für Mode:n tiloihin keskustaan.

Opettajana Saksassa, osa 3

Kansainväliseksi

Oppilaitoksemme vanhemmat, melko dominoivat kollegat (se hierarkia!) olivat sitä mieltä, että virikkeitä muista maista ei juuri kaivattu, mitä nyt sveitsiläistä typografian ihannointia. München on kyllä miljoonakaupunki, jossa tapahtuu koko ajan, mutta virikkeitä voi mielestäni saada muualtakin.

Valokuvauksen opettajamme saikin ennakkoluulottoman David Carsonin pitämään kaksipäiväisen todella innostavan workshopin. Hän innostui Münchenistä jopa niin paljon itsekin, että siirsi paluulentoaan viettääkseen enemmän aikaa opiskelijoidemme kanssa. Itse ihastuin hänen tapaansa, jossa siistiä graafista ulkoasua ja klassisia sommittelun sääntöjä tärkeämpi on intuition seuraaminen, jolloin se varsinainen viesti välittyy katsojalle selkeämmin. Todettakoon, että hän ei suunnittele arvopapereita, vaan lähinnä ilmoitus- ja julistekampanjoita. Minulle henkilökohtaisesti Carsonin vierailu oli käänteentekevä, sillä se muutti omaa suhtautumistani suunnitteluun ja ideointiin.

Aiemmin Suomeen, Pekka Halosen akatemiaan lähettämäni kirje sai innostuneen vastaanoton ja oli mennyt perille niinsanotusti kreivin aikaan. Siellä oltiinkin jo pohjustamassa isomman kokoonpanon eli eri oppilaitosten kanssa muodostetun Kuikka-ryhmän kanssa eurooppalaista oppilas- ja opettajavaihtoa, johon saksalainen alan koulu oli tottakai tervetullut mukaan.

En kyllä jaksa luetella mitä kaikkea byrokratiaa tuohon projektin synnyttämiseen liittyi, jotta hakemuksemme meni läpi (ettekä te jaksaisi varmaan lukea). Esimieheni halusi välittömästi koulumme puolelta päävastaavaksi. Jaoin siis hänen kanssaan valmistelutyöt, joka helpotti minua, koska sujuvasta kielitaidostani huolimatta byrokratian sanasto eli saksalainen kapulakieli ei ollut minulla hallussa.

Mukavia olivat tutustumiskäynnit puolin ja toisin suomalaisten kollegojen kanssa. Elettiin vuotta 2005 ja silmiinpistävää oli, kuinka suomalaisissa kouluissa oli uusin tietotekniikka käytössä, päinvastoin kuin meillä. Koulujen sisustus ja arkkitehtuuri oli Suomessa modernia ja värikästä. Münchenissä kaikkea kalustusta määrittivät lähinnä paloturvallisuus-määräykset, eikä esimerkiksi sohva olisi ollut mahdollinen. Paloturvallisia verhojakin taisi olla meillä valikoimissa vain kolmea eri väriä. Muistan, kuinka piirustussalistani oli hävinnyt kaunis olkinen roskakori: Se oli poistettu paloturvallisuutta vaarantavana, ja tilalle tuotu tummanruskea muovipönttö!

No, kaiken asiallisuuden keskellä meillä Münchenissä oli täysin normaalia nauttia kuohuviiniä koulun tiloissa juhlistaen kollegoiden syntymä- tai muita merkkipäiviä.

Eurooppalaisessa Leonardo-hankkeessamme olivat mukana myös oppilaitokset Viron Tartusta ja Hollannin Landstedestä. Kokousmatkoilla suomalaisia lukuunottamatta kukaan meistä ei saanut päivärahoja. Sitä Suomen käytäntöä ihmettelimme varsinkin hollantilaisten kanssa, kateellisina tietty.

Opiskelijavaihtoon koulustamme läksi kolmena vuotena yhteensä 60 oppilasta, eli yksi luokka kerrallaan jaettuna useampiin Kuikka-ryhmän kouluihin: Pekka Halosen akatemiaan, Invalidiliiton Järvenpään koulutukeskukseen, Hyvinkään taidekouluun, Nakkilaan Satakunnan käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseen, Imatran taidekouluun, Raaheen Lybeckerin käsi- ja taideteollisuusopistoon sekä Jurvalle käsi- ja taideteolllisuusoppilaitokseen. Koulujen nimet ovat osittain sittemmin muuttuneet, joten en syvenny tarkemmin oikeaoppiseen nimiasuun.

Yhteyttä vaihdossa oleviin pidettiin netissä moodlen kautta. Palaute oli osittain hurmioituneen ihastunutta, kun he pääsivät ensimmäistä kertaa näkemään Pohjanmeren auringonlaskuineen tai Helsinkiin nähtävyyksiä katsomaan. Pettymyksiä tai valitusta tuli huonoista yöpymispaikoista eli niiden siisteydestä ja vanhoista huonoista patjoista (Saksassa todellakin panostetaan kunnon patjoihin) tai ihmetystä suomalaisten opiskelijoiden jatkuvasta kännykänkäytöstä kesken oppitunnin.

Vapaa-ajan ongelmia oli joillakin, koska verrattuna saksalaisen suurkaupungin tarjontaan ja julkisten kulkuvälineiden käyttömahdollisuuksiin ei suomalaisessa pikkukaupungissa tai osittain keskellä "ei mitään" ollut samanlaisia mahdollisuuksia hypätä metroon ja kipaista lähimuseoihin tai kuppiloihin. Lisäksi huolimatta pitämästäni kielikurssista suomen kieli ja mitä ihmeellisimmät opasteet eivät täysin auenneet heille. Joissakin oppilaitoksissa ei oltu sopimuksesta huolimatta nimetty yhteyshenkilöä huolehtimaan vaihto-opiskelijoista.

Münchenin oppilaitokseemme ehti tulla minun aikanani vasta kolme opiskelijaa Suomesta. Heille tuli järjestää harjoittelupaikka ja karmeasta asuntopulasta kärsivään Müncheniin majoitus. Nämä ensimmäiset, tyttöjä kun olivat, majoitettiin vuorollaan nunnien ylläpitämään asuntolaan lähelle kouluamme. Vaihto-opiskelijat saivat harjoittelupaikkoja Linhof-kameranvalmistajalta sekä koulumme painotyöosastolta. Yksinäisyydestä heidän ei tarvinnut kärsiä, sillä ainakin opiskelijamme suhtautuivat heihin avoimesti ja puhuivat yhtä sujuvaa englantia kuin suomalaisetkin. Turvaa antoi myös se, että minä suomalaisena olin myös tarvittaessa apuna ja otin heitä myös mukaan retkille lähiympäristöön.

Opettajana Saksassa, osa 2.

Ei pelkkää piirustusta

Pitkä sijaisuuteni piirustusaineiden opettajana muuttui sittemmin tuntiopettajan toimeksi. Sain lisäksi tehdä sijaisuuksia värisommittelun, tekstauksen ja graafisen suunnittelun tunneilla, joten opetuksen viikkotunteja alkoi kertyä vuosi vuodelta enemmän. Lopuksi olin täysipäiväinen tuntiopettaja, 1. vuosikurssin luokanvalvoja, pääsykoevastaava, kansainvälisen oppilas- ja opettajavaihdon koordinaattori ja vastuullani olivat myös koulumme kopiokoneista, koulutarvikkeista ja tulostusmateriaaleista huolehtiminen eli tarvike- ja huoltotilaukset ja muut.

Piirustustunnit, joita oli jokaiselle kolmelle vuosikurssille 4 viikkotuntia, suunnittelin mahdollisimman käytännönläheisiksi. Opiskelijani eivät valmistuneet vapaiksi taiteilijoiksi, vaan piirustustaidon tuli hyödyttää heitä myös kuvien muokkauksessa tietotekniikan avulla.

Koneella ei voi tehdä mielestäni vakuuttavaa työtä, jos ei ole ensin tutustunut erilaisten kynien, siveltimien, papereiden ja kartonkien käyttäytymiseen "oikeassa" piirtämistilanteessa, siis käsivarapiirtämiseen. Ihmisen tulee rauhoittua tutkielmien parissa ilman sähköistä surinaa.

Ensimmäisen vuoden piirustustunnit kuluivat tutkielmien teossa ja elävän mallin mittasuhteiden opettelussa. Elävää mallia piirsimme sekä puetun että alastoman mallin kanssa. Ihmisiä luonnostellessahan myös vaatteiden muodot ovat oleellisia, ja laskosten suunnat tukevat liikettä. Tekniikkana ensin lyijykynä ja liidut, myöhemmin siirryimme varsinkin tutkielmissa myös värillisiin töihin. Varjokaan ei ole välttämättä musta tai harmaa.

Sain keskittyä käsivarapiirustuksen opettamiseen, sillä kuvankäsittelykoneohjelmia hallitsevat kollegani opettivat tuota sorminäppäryyttä tarvittavaa taitoa omilla tunneillaan. Kuulin tosin mieltä hivelevän kommentin kerran kollegaltani. kun hän totesi, että opiskelijat ovat  minun tunneillani paljon rauhallisempia, ja tuntuvat todella keskittyvän piirtämiseen.

Värisommittelussa pyrin aina siihen, että kontrasteja tai harmonioita yhdistettiin käytäntöön, vaikkapa levynkannen suunnittelussa. Teorioista ja niiden nimistä ei ole mitään hyötyä, jos niitä ei osaa soveltaa. Samoin värien psykologiaan syvennyimme. Aiheesta on hyviä saksankielisiä kirjojakin.

Varsinaista opettajan pätevyyttä minulla ei ollut koulutukseni kautta, mutta "pätevyyteni" tai taitoni testattiin kyllä. Minunlaisteni tuntiopettajien opetusta kävi seuraamassa rehtori ainakin joka toinen vuosi. Tämä tapahtui aina etukäteen ilmoittamatta. Lisäksi paikallisen opetushallituksen tarkastaja teki suuremman tarkastuksen, johon sai erikseen valmistautua. Hän oli läsnä tunnilla rehtorin kanssa. Näissä tilanteissa tarkkailtiin opettajan ja oppilaan vuorovaikutusta, erilaisten laitteiden käyttöä opetuksessa sekä tapaa, jolla tunnin sisällön tärkeimpiä kohtia otettiin esille. Tarkastusta seurasi kahdenkeskinen palautekeskustelu, joka antoikin minulle rohkeutta ja itsetuntoa jatkaa opettajana.

Kun Pisa-tutkimusten tuloksia alettiin julkaista, sain yhtäkkiä lisää kunnioitusta, vaikka en ollutkaan ammattipedagogi. Riitti, että olen suomalainen.

Jossain vaiheessa otin oma-aloitteisesti perinteisellä kirjeellä yhteyttä Tuusulassa olevaan Pekka Halosen akatemiaan, jonka filosofia tuntui sen perusteella, mitä suomalaisista lehdistä luin, sympaattiselta ja omalta. Ehdotin jonkinlaista yhteistyötä tai edes ajatustenvaihtoa Münchenin oppilaitoksemme kanssa.

Tästä yhteistyöstä, joka paisuikin heti isommaksi projektiksi, kerron lisää ensi kerralla.

Opettajana Saksassa, osa 1.

Pomona luokkahuoneessa

Muistelenpa tässä vuosiani Saksan Münchenissä, jossa opetin vuodesta 1993 vuoteen 2006 graafisiksi suunnittelijoiksi valmistuvia nuoria kaupungin omistamassa opistotasoisessa oppilaitoksessa. Ajattelin, että tästä voisi olla jotain hyötyä ulkomaille opiskelija- tai opettajavaihtoon meneville.

Työpaikan kyseisessä koulussa, silloiselta nimeltään Berufsfachschule für Grafik und Werbung, sain sattuman kautta. Olin muuttanut Saksaan mieheni luo Helsingistä, jossa olin ollut mainostoimistossa AD:nä. Olin leipääntynyt mainosmaailmaan, ja mieleni teki kokeilla opettamista, joka oli aina kiinnostanut minua. Uudet työtoverit usein sanoivat, että osaan niin hyvin perehdyttää ja selittää selkeästi ja ymmärrettävästi asioita.

Münchenin kaupungilla oli silloin kaksi ammatillista oppilaitosta, jossa voi opiskella graafista suunnittelua: muotiin painottunut Deutsche Meisterschule für Mode, jossa itsekin aikoinaan olin opiskellut, ja tämä alussa mainittu, jonka rehtoriin otin yhteyttä. Olin käynyt siellä opiskeluaikoinani valokuvauksen tunneilla, joten ainakin rakennus oli tuttu.

Sattumoisin sillä hetkellä piirustusaineita opettava kollega oli joutunut pitkälle sairaslomalle, ja sainkin sijaisuuden. Rehtori piti nimittäin tärkeänä käytännön kokemusta mainosalalta. Niinpä kahden viikon sisällä ensiesittäytymisestäni olin jo uudessa työssäni.

Opiskelijat olivat tiukan valintaprosessin läpäisseitä lahjakkaita nuoria.
Alkuun minun piti totutella siihen, että kaikkia, siis myös opiskelijoita teititellään. Opiskelijat puhuttelivat minua aina aloittamalla "Frau Nahirnyj, können Sie bitte...". - Mitä ihanaa kohteliaisuutta! Ainoa myönnytys tuohon teitittelyyn oli, että opiskelijan etunimeä voi käyttää halutessaan tyyliin "Susanne, Sie sind heute..."

Yksi ihmetys alussa oli myös, että teoriatunnilla kesken luennon yksi jos toinenkin näistä kohteliaista kurinalaisista ihmisistä saattoi poistua mitään sanomatta ja tulla hetken kuluttua takaisin. Selvisi, että opiskelijat käyvät vessassa. Siis taukoja ei yleisesti käytetä vessakäynteihin, vaan asia toimitetaan silloin kun rakossa siltä tuntuu, mieluiten kesken tunnin. Sen sijaan kellekään ei tullut mieleensäkään räpeltää kännykkää saatikka puhua siihen tunnin aikana. Koulussa oli selvä sääntö, että tunneilla ei käytetä kännykkää, ja sitä ei edes kukaan ihmetellyt.

Palautteen antaminen, siis todellakin myös positiivisen, oli arkipäivää. Yhtä lailla kuin itse annoin palautetta opiskelijoiden töistä tai työtavasta, sain itsekin kommentteja ja ihania kiitoksia, joskus kukkienkin muodossa. Kaikesta keskusteltiin, yksittäiset persoonat joskus tulisestikin, varsinkin jos kyse oli tyytymättömyydestä antamaani numeroon.

Vanhemmat kollegani opettivat minua heti alkuun: "Muista, että sinä olet pomo luokkahuoneessa". Hierarkia ja sen kunnioittaminen on saksalaisessa yhteiskunnassa ja työelämässä arkipäivää ja jokaisen tiedostama. Se kyllä helpotti usein omaa asemaani, koska opiskelijatkin tiesivät tietyt rajat, joita ei ylitetty. Ilmassa oli terve kunnioitus vanhempaa ja kokeneempaa ihmistä kohtaan, eivätkä kiivaimmatkaan väittelyt menneet koskaan henkilökohtaisuuksiin. Mielipiteitä sanottiin puolin ja toisin, asioista keskusteltiin. Sen sijaan esimiehelle ei saanut esittää kritiikkiä tai joissakin tapauksissa tehdä edes parantavaa ehdotusta, jos sitä ei oltu erikseen pyydetty. Suomessa kun olin tottunut siihen, että pomoni oli kiitollinen parannusehdotuksista. Taustalla koulussamme vallinneesta hierarkiasta oli virkamiesten suuri osuus henkilökunnasta. Viran saaneet opettajat olivat systeemissä "korkea-arvoisempia" kuin me toimihenkilöt ja tuntiopettajat.
 
Minä en ulkomaalaisena, vaikkakin EU-maasta, olisi Saksassa saanut koskaan virka-asemaa. Virka olisi merkinnyt huomattavasti paksumpaa palkkapussia sekä vähemmän opetustunteja. Eipä se silti minua vaivannut, sillä tykkäsin opettaa.

Tauot tai välitunnit kuluivat lähinnä tuntien valmisteluun, sillä koulumme kanslistit tekivät puolipäiväistä paperityötä, vahtimestari delegoi mittavaan rakennukseen liittyviä korjaustoimenpiteitä, ja hänen vaimonsa ylläpiti koulun kanttiinia, jossa hän myi täytettyjä sämpylöitä ja niitä kuuluisia lihaisia makkaroita.

Jos siis tarvitsin opetuksessani jotain laitteita tai materiaaleja, ne tuli hakea ja palauttaa itse välitunnin aikana.  Ja välimatkat tuossa rakennuksessa olivat valtavia. Jos tauko ei kulunut noissa merkeissä, tapasin usein virkamieskollegani keskustelemassa palkkaluokistaan ja eläkesuunnitelmistaan. Varsinkin alkuaikoina tuo oli silmiinpistävää, sitten siihen tottui.

Opettajankokoukset pidettiin illalla tai viikonloppuna. Kokouksia oli paljon, sillä keskustelevassa kulttuurissa jokainen halusi tuoda mielipiteensä ilmi.

Kuulakärkikynät, muistiinpanopaperit, omat piirustustarvikkeeni opetukseen, kaikki piti hankkia itse ja maksaa omasta pussista. Olimmekin innostuneita, kun Suomesta tuli kollegoita tapaamiseen, jossa suunnittelimme tulevaa opettaja- ja oppilasvaihtoa. Suomalaisilta sai ilmaisia kuulakärkikyniä!

Opiskelijavaihdosta, opetuksen sisällöistä ja muusta ensi kerralla.

Väripäivä

Kerronpa tässä kokemuksia väripäivistä ja -pajoista, joita olen pitänyt erilaisille ryhmille jo useamman vuoden ajan.

Osallistujien mielenkiinto ennen väripäivää on ollut erityyppistä riippuen siitä, onko mielessä ollut uuden käsityön aloittaminen, taideharrastus, mielenkiinto väreihin yleensä tai puhtaasti ystävän houkuttelu mukaan ilman ennakko-odotuksia.

Periaatteenani on, että kerron väreistä, mutta vältän vierasperäisiä ilmaisuja ja liian teoreettista suhtautumista.  
Värithän kuuluvat jokaisen ihmisen elämään ja arkeen.

Itse olin aikoinaan opiskellessani hukassa väriteorioiden kanssa. Ne olivat niin teoreettisia, että minulla kesti kauan ymmärtää miksi niitä ylipäätänsä piti opetella tai miten käyttää tietoisesti töissäni. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että tärkeintä on mikä MERKITYS näillä kontrasteilla ja harmonioilla on, ja miten voin niitä hyödyntää käytännössä?

Esimerkiksi vastavärikontrasti on yksi tehokkaimmista tavoista yhdistää väriä. Väriympyrän vastakkaiset värit, esimerkiksi punainen ja vihreä, auttavat toisiaan hehkumaan, mutta en suosittele käyttämään molempia yhtä suurta määrää ja yhtä voimakkaana. Silloinhan ne riitelisivät kumpi saa hehkua enemmän ja tulos on levoton. (Siksi vastavärit luetaan myös harmonioihin!).

Kontrastien ja harmonioiden lisäksi värien psykologisella merkityksellä on valtava merkitys ihmiselle.
Olen edellisissä kirjoituksissani niitä käsitellytkin, viimeksi 1.3.2016 otsikolla "Masentaako?". Ihmiskunnan kollektiivimuistissa on valtavasti väreihin liittyvää. Veri on punaista, se virtaa lämpimänä, mutta viittaa myös vaaraan. Siksipä punainen koetaan energiaa tuovana lämpimänä värinä, joka huomataan helposti. Vastaavasti sininen on viileän taivaan ja veden väri, ja auttaa siten keskittymään ja ideoimaan.

Esimerkkien ja kokeilujen avulla jokaiselle avautuvat mahdollisuudet taitavampaan värien käyttöön ja yhdistelemiseen.

Väripäivän päätteeksi kaikki ovat vakuuttuneita, että tähän kannatti syventyä edes yhden päivän verran. Se antoi sysäyksen miettiä monipuolisemmin uusissa valinnoissa myös sitä väripuolta.