Kansallispukuja vai pönöttäjiä

Viime päivinä lehdissä, radiossa ja sosiaalisessa mediassa kansallispuvut ovat olleet ilahduttavasti esillä. Aiheena on tällä hetkellä "Saavatko kansallispuvut olla seksikkäitä?".

Ihmettelin miksi asiaa edes kysytään. Hämmästyin, koska yllätyksekseni on paljon ihmisiä, joiden mielestä kansallispuku on jotain niin "pyhää ja puhdasta, että siihen ei saa liittää sellaista (likaista?) asiaa kuin seksikkyys". Tuo sanoo jo paljon asenteesta, joka joillakin on ihan periaatteessa vähän kaikkea kohtaan.

Mitäköhän tällä Munsalan pukuun
pukeutuneella naisella onkaan mielessä?
(Kuvitus: Kirsti Nahirnyj)

Ihailen kansallispukuja. Silti joskus ihan ahdistaa, kuinka tarkkoja sääntöjä niiden pukeutumiseen ja käyttöön liittyy, vaikka ne on tarkoitettu jokaisen halukkaan suomalaisen käyttöön riippumatta asemasta, koulutuksesta tai varallisuudesta. (Tosin kansallispukujen hinnat uutena ovat tuhansissa euroissa. Moni harkitseekin vuokraamista tai käytetyn puvun ostamista.)

Miksi sellaisesta asiasta, joka liittyy ihmiselämään, historiaan ja pukeutumiseen, tehdään niin sääntöihin sidottu pönötys, että se vie monelta ilon koko asiasta?

On ihan eri asia, jos jotkut valitut ihmiset pukeutuvat historiallisiin seremonioihin ja harvinaisiin juhlallisiin tilanteisiin oikealla perinteisellä tavalla tarkassa järjestyksessä. Se kuuluu sen tilaisuuden luonteeseen.

Ymmärrän kyllä vastustusta, jos vaikkapa Vatikaanin vartijat alkaisivat yhtäkkiä keksiä 500 vuotta sitten kehiteltyjen asujensa tilalle ihan erilaisia housuja tai peräti farkkuja niiden värikkäiden raidallisten pussihousujen sijaan ja jättää vaikkapa kypärän pois, koska se hiostaa helteellä. Näitä tarkkaan valittuja vartiosotilaita kun tullaan varta vasten katsomaan seremonioiden ja asujen takia. Ovathan he myös aikamoinen silmänilo.
 
Kansallispuvut on kehitetty ja määritelty muinaisten oikeiden ihmisten yllään pitämien asujen perusteella. Eivät nämä ihmiset taatusti olleet jäykkiä, pelkästään asiallisia pökkelöitä ilman minkäänlaista huumorintajua tai inhimillistä piirrettä. Olisivatko he edes lisääntyneet sellaisella elämäntavalla?

Kansallispukujen kauneus ei varmastikaan kärsi, jos välillä julkaistaan kuvia, joissa on viehkeä hyvällä maulla toteutettu eroottinen vivahde. Juuri siitä koko keskustelu kansallispukujen seksikkyydestä ja sen sallimisesta lähti kai liikkeelle.

Talvi tuo pastellit

Joulun aika alkaa olla ohi ja päivät pitenevät. Valoa on enemmän ja onneksi myös lunta.

Joulu on vuoden pimeimmän ajan juhla eikä olekaan ihme, että suosituimmat värit Pohjolassa ovat silloin punainen ja valkoinen vihreällä höystettynä.

Punainen väri antaa energiaa ja lämmittää kylmänä vuodenaikana. Valkoinen tuo valoa ja raikastaa ja vihreä tuo luonnon ja kevään odotuksen tuntua.

Heti, kun päivät alkavat pidentyä ja lumi heijastaa valoa, värimaailmaan tulee muutoksia. Monesti punainen tuntuu jo räikeältä katsella. Lumihangen varjot ovat hennon vaaleansinisiä ja taivaalla on auringonlaskun aikaan lilan ja vaaleanpunaisen sekä vaaleankeltaisen sävyjä.

Varsinkin tammi-helmikuussa värimaailma on luonnossa hyvin rajallinen,
mutta myös harmooninen. (Kuvat: Kirsti Nahirnyj)

Ihminen tarvitsee kausia, jolloin ulkoiset ärsykkeet eivät häiritse häntä liikaa. Joulustakin on tullut monelle enemmän stressi kuin mielihyvää tai rauhoittumisen aikaa merkitsevä juhla.

Luonto on järjestänyt meille ihanan talven, jolloin katse ja mieli rauhoittuu, jos malttaa vain keskittyä ihailemaan kauniita sävyjä.

Sisustuksessakin hennommat pastellisävyt luovat harmoonista tunnelmaa. Joissakin näkemissäni sisustusartikkeleissa tarjoillaan liian pitkän harmaa-valkoisen kauden päätteeksi kaikkia maailman sirkusvärejä pursuavia ehdotuksia. Miksi pitäisi mennä toiseen äärimmäisyyteen?

Joko tai -ajattelu on aina häirinnyt minua. Tottakai ihminen voi sisustaa oman kotinsa juuri kuten haluaa. Jos hän viihtyy siellä niin. Mutta jos trendejä tyrkytetään periaatteella "nyt pitää olla tätä", varsinkin epävarmat ihmiset tekevät juuri niin ajattelematta onko se heille sopivaa ja elämänlaatua parantavaa. Kenelle he niin tekevät? Näyttääkseen muille, että he ovat nykyaikaisia?

Katson usein TV:stä Grand Designs -ohjelmasarjan uusintoja, varsinkin alkuperäisiä englantilaisia Kevin McCloudin juontamia. Hän osaa perustella ymmärrettävästi miksi tietynlaiset ratkaisut arkkitehtuurissa ja sisustuksessa ovat elämänlaatua parantavia.

Hyvä suunnittelu sekä mielekkäät hankinnat eivät ole trendejä, vaan omien tarpeiden ja elämäntilanteen huomioon ottamista. Ja ne omat tarpeet tulisivat olla aina sitä, mikä tuntuu hyvältä ja tuottaa aidosti iloa.

Väärennöksiä taiteessa

Katselin Yle Teemalta eilen englantilaisten taideasiantuntijoiden tekemää dokumenttia (vai pitäisikö sanoa tositeevee-ohjelmaa?) taideteosten tutkimisesta, mahdollisten väärennösten löytämisestä ja todisteiden etsimisestä.

Aihe on kiehtova, sillä siinä sivutaan taiteilijoiden ja heidän lähipiirinsä historian lisäksi taidetarvikkeiden valmistajien, mallien, omistajien perheiden, taidegallerioiden ja eri paikkakuntien historiaa.

Huomasin kyllä piirtäjänä, että esimerkiksi Rodinin piirustuskäsialaa jäljittäessä ei menty julkisesti liian syvälle eikä näytetty kovin tarkkaan yksityiskohtia eikä perusteluja. Siinä olisi nimittäin annettu väärentäjälle suoranaisia ohjeita. Olisin ollut kiinnostunut näkemään enemmän taiteilijan oikeaa kädenjälkeä sekä vertailua väärennöksen ja aidon käsialan välillä, mutta selvästikin taidemaailmasta on tullut varovainen erilaisten väärennysskandaalien jälkeen. Ovathan maailmankuulut museot ja heidän arvovaltansa saaneet kärsiä, koska heidän kokoelmistaan on löytynyt niin monia väärennöksiä, vaikka ne ovat olleet vuosikymmeniä esillä aitoina.

En ole piirtäjänä kuuluisa. Moni myöhemmin tunnustettu taiteilijakaan ei ollut elinaikanaan kovin tunnettu saatikka varakas. Parhaita esimerkkejä tästä ovat Vincent van Gogh ja Gauguin. Vertailematta itseäni heihin ymmärrän kuitenkin hyvin, miten taideteoksia ja varsinkin piirustuksia päätyy taiteilijoilta myöhemmin markkinoille ilman signeerauksia. Ovathan omatkin luonnoskirjani ja lappupinoseni täynnä vain itseä varten tehtyjä nopeita skitsejä ja tarkempia tutkielmia. Miksi niitä signeeraisin? Vai pitäisikö? Totesin juuri, että olen julkaissut jopa netissä lukuisia kuvituksiani ilman, että niissä on minkäänlaista puumerkkiäni.

Ehkä kuitenkin sadan vuoden kuluttua joku tutkija pähkii saatuaan käsiinsä minun piirustukseni: "Kuka on tämän salaperäisen työn tekijä? Mistä se on joutunut Berliiniin? Mikä on teoksen historia? Onko tekijä joku tunnettu taiteilija? Minkä hintaiseksi tämä arvioidaan sen perusteella, kuka mahdollinen tekijä on?"

Mitä todistaa paperilaatu? Entä muste? Kenen käsialaa se muistuttaa? Onko aihe tyypillinen jollekin tunnetulle taiteilijalle? Entä puutteet tai vahvuudet yksityiskohtien hallinnassa? Todistavatko ne jotain?

Ylläolevat piirustukset ovat kaikki minun tekemiäni ja eri piirustuslehtiöistäni. Olen tehnyt ne eri yhteyksissä ja eri vuosina jopa kahdessa eri maassa. Jokainen taiteilija omistaa tukuittain tällaisia piirustuksia ja luonnoksia, joita ei koskaan ole edes tarkoitettu myyntiin.

Kuitenkin vuosikymmenten päästä vastaavia teoksia kaupataan kehystettyinä tunnettujen taiteilijoiden töinä, piti se paikkansa tai ei. Signeerauskin on saatettu lisätä myöhemmin enemmän tai vähemmän kömpelöllä käsialalla. Asiantuntijat sitten pähkäilevät paperilaatujen ja muiden löytämiensä muistiinpanojen perusteella mihin ja keneen niitä voisi yhdistellä.

Onneksi minun tekemäni työt ja niiden aitouden selvittäminen sadan vuoden päästä on ihan muiden kuin minun päänvaivani, jos töitäni edes silloin on enää olemassa. Tänä päivänä keskityn hyvällä omallatunnolla piirtämiseen.