Ideat muistiin

Näissä kirjoituksissani on ollut pientä taukoa. Se ei johdu sanottavan puutteesta, vaan siitä, että ideat, jota minulle on saattanut tulla vaikkapa pyykinpesukonetta täyttäessä, ovat unohtuneet sittemmin. (Ideat todellakin tupsahtelevat parhaiten silloin, kun niitä ei varsinaisesti etsi.)

Kannattaa aina pitää käden ulottuvilla muistilehtiötä tai -kirjaa! Siitähän minä olen itsekin täällä blogeissani kirjoittanut. Suutarin lapsilla... No ei sittenkään. Minulla on noita muistilehtiöitä useampi. Välillä olen vain luullut, että se idea on niin mahtava, etten unohda sitä.

Ei kannata luottaa edes omaan muistiin. Tämä maailma on niin täynnä melua, ärsykkeitä ja levottomuutta, että monet tärkeätkin ajatukset sekoittuvat ja unohtuvat, jos ei niitä kirjoita tai piirrä muistiin edes lyhyesti.

Muistiinpano on hyvin henkilökohtainen eikä sen tarkoitus ole tehdä vaikutusta muihin. Se on vain tukena, oli se sitten piirros tai yksittäinen sana. Sitäpaitsi vanhoista merkinnöistä poikii myös uusia ajatuksia, kun niitä katselee vuosien päästä.

Yksityiskohtia maalauksissani

Katselin tänään maalauksiani ja tutkin samalla omaa käsialaani. Kaikista tehdyistä töistä on aina hyvä ottaa valokuvia arkistointia varten. Tavakseni on tullut kuvata töitäni myös sen takia, että jostain syystä valokuvana omaan työhön tulee etäisyyttä. Ikäänkuin se olisi jonkun toisen tekemä, ja samalla huomaan työn vahvuuksia tai heikkouksia. Myös keskeneräisen teoksen kuvaaminen auttaa ainakin minua.

Tänään otin kuvia valmiiden maalausteni yksityiskohdista.

Samalla mietin rajauksia ja sain uusia ideoita asetteluunkin. Maalauksessahan voi olla niinsanottuja teknisiä puutteita, jos vain asetelman dynamiikka toimii.

Korjailin vanhaa maalaustani

Kun vastikään kirjoitin iästä ja käsialan muuttumisesta, niin tämä kirjoitukseni sivuaa samaa aihetta. Katselin paria 2000-luvun alkupuolella tekemääni akryylimaalausta.

En ole aiemmin rohjennut puuttua vanhoihin töihini, vaan olen ajatellut säästää niitä tietyn ajan dokumenttina. Oivalsin kuitenkin yhtäkkiä, että minullehan nuo työt kuuluvat ja saan tehdä niille mitä haluan. - Varsinkin kun työn nyt työn alla oleva maalaus ei enää edes puhutellut minua, vaan vaikutti aneemiselta.

Vuonna 2003 maalaamani taulu kuuluu vihannessarjaan.
Minua on aina kiinnostanut aiheena eniten kaikki elävä ja tuore.

Kylläpä tuntui vaivalloiselta korjailla vanhaa työtä. Värin lisääminen ei auttanut, joten korjailin syvyysvaikutelmaa vaalentamalla taka-alan sipuleita ja paprikaa. Samalla lisäsin elävyyttä tuohon punaiseen paprikaan rennoin, mutta tarkkaan harkituin siveltimenvedoin ja vaihdoin eteen yhden sipulin.

En ollut tyytyväinen ja mietin, pohjustaisinko koko kankaan umpeen valkoiseksi ja käyttäisin sen kokonaan uuteen maalaukseen. Kokeilin vielä yhtä vaihtoehtoa:

Nyt tuota ruskeata tylsän oloista herkkusientä ei ole koko taulun leveydeltä. Valkosipuli ja mielikuva sen mausta antaa taululle enemmän makua. En ollut myöskään tyytyväinen sinivioletteihin varjoihin, vähensin vielä niiden intensiivisyyttä.

Ja kuten aina, en ole vielä vakuuttunut siitä, onko tämä maalaus nyt täysin valmis. Ainakin tästä on hyvä jatkaa. Toisaalta liian sliipattu ja täydellinenkään oikein ole minun mieleiseni lopputulos.

Maalauksen taakse lisään uuden vuosiluvun korjauksieni mukaisesti.

Kärsiikö käsiala iästä?

Muistan kun aikoinaan Münchenin koulussa opettaessani yksi opiskelijani kysyi mitä tapahtuu piirtäjän käsialalle iän myötä. Häntä huolestutti, että käsiala saattaisi muuttua huonompaan suuntaan. Olin vähän ihmeissäni. Ymmärrän kyllä, että parikymppisen perspektiivistä vanhemmat ihmiset saattavat olla vapisevia tai jäykkiä. Piirtämään opetteleva nuori kun haluaa tehdä mahdollisimman virheetöntä ja siloiteltua jälkeä.

Piirtämisen opetteluun kuuluvat tutkielmat, joissa oma käsiala ei niinkään ole etusijalla,
vaan muodon ja materiaalin tutkiminen. Piirros Kirsti Nahirnyj

Omasta vinkkelistäni katsoen korkeintaan näkökyvyn menettänyt voisi ajatella, että käsialaan on tullut ehkä radikaali muutos. Mutta onko se huonompi? Maailmassa on aina ollut sokeitakin taiteilijoita, joiden työt ovat erityisen kauniita tai muuten vain puhuttelevia. Esimerkiksi Monet teki viimeisinä vuosina lähes sokeutuneena upeita lummelampitöitä. Pitkä elämänkokemus ja taidon kehittyminen kaikilla alueilla korvaa jonkun aistin heikentymisen.

Minun vastaukseni Münchenin opiskelijalle oli, että käsiala ja ilmaisutaito kehittyvät jatkuvasti samalla kun ihminen kasvaa ja kypsyy. Huomaan sen omistakin vanhoista kouluaikani piirustuksista. Ensin jarruttavat yksityiskohtien hallitsemattomuus, itsekritiikki ja materiaalien käytön opettelu. Myöhemmin sitä jotenkin vapautuu, vaikka epävarmuuden hetkiä välillä tuleekin.

Piirrettäessä ihmistä käsiala kehittyy, koska keskittymisen lisäksi
käytetty aika on rajallisempi. Piirros Kirsti Nahirnyj

Vapinakaan ei ole haitaksi, sehän vain elävöittää. Sanon sitäkin kehitykseksi.

Ihana viisas Tanhupallo

Lapsen suusta totuus tulee. Tässä tapauksessa Putous-voittaja Tanhupallon.

Olen niin usein täällä blogissanikin harmitellut sitä, kuinka tietokoneet ja netti jyräävät vähitellen yli kaiken omintakeisuuden. Pidetään jo vähitellen itsestäänselvyytenä, että ideat otetaan valmiista muiden tehdyistä kuvista. Jopa tekstejä kopioidaan armotta ilmoittamatta alkuperää.

Katselin juuri Tanhupallon askartelukirjan julkistamistilaisuuden Ilta-Sanomien välittämää taltiointia, jossa tekijää myös haastateltiin. Kun kysyttiin käyttääkö Tanhupallo paljon tietokonetta, vastaus meni jotenkin niin, ettei kovin paljon, sillä tietokoneelta "sä et kato sun omaa mielikuvitusta".

Mitäpä tähän enää lisäämään. Kiitos, Tanhupallo!