Taloutta vai ihmisiä?

Pitkästä aikaa julkaisen ajatuksiani, joita olen muutaman kerran jo muokannutkin. Kun joku asia alkaa harmittaa, niin kannattaa miettiä ja lukea kirjoittamansa uudelleen, jotta sisältö ei jää pelkäksi vuodatukseksi. En ole myöskään talousasiantuntija, mutta kun asia mieltäni askarruttaa, niin kirjoitanpahan miksi.

Olen nimittäin ihmetellyt, miten Suomi elää ainakin tavallisen ihmisen näkökulmasta edelleen lamassa sitten vuoden 2009 tai jotain sinnepäin. Miten se on mahdollista? Ruotsissa asuva kaverini kertoo, että siellä talous porskuttaa ja kokeneita 60 vuotta täyttäneitäkin kosiskellaan työpaikkoihin lähes päivittäin. Ainakin tavallisella ruotsalaisella on sellainen näkemys, että ihmisillä menee suhteellisen hyvin ja hauskaakin voi pitää. Onhan siellä ongelmiakin, mutta ne eivät tunnu jyräävän kaikkea alleen.

Mikähän salaisuus se on, ettei Ruotsin taloudellista tilannetta mainosteta täällä? Puhuttiin aikanaan vaikeista hallitusneuvotteluista kyllä, tai asuntokuplan uhasta. Käsittääkseni naapurissa tilanne aurinkoisempi kuin meillä.

Minun päässäni valtio tai yhteiskunta on semmoinen, että siinä on osa-alueita ihmisten tarpeiden ja kykyjen mukaan. Ja kaikki nämä ovat yhtä tarpeellisia. Tein listaa ja jaottelin karkeasti eri alueita, joihin kuuluu muunmuassa:

1. Terveydenhuollon ammattilaisia, jotka hoitavat, ennaltaehkäisevät ja jopa parantavat 
2. Kouluttajia ja pedagogeja, jotka opettavat - myös etiikkaa ja moraalia
3. Tutkijoita ja kehittäjiä
4. Rakentajia, ruoan tuottajia ja tuotteiden valmistajia, korjaajia ja entisöijiä
5. Taiteilijoita ja käsityöntekijöitä, jotka vastaavat estetiikasta sekä visuaalisen että kuullun alueella eli myös näyttelijät, arkkitehdit, muusikot ja säveltäjät sekä kirjailijat antaen henkistä ravintoa
6. Lapsia ja nuoria, joita kasvatetaan ja joilla on luontainen kyky ja halu oppia uutta
7. Vanhuksia ja eläkkeellä olevia ihmisiä, jotka jakavat elämänkokemustaan ja antavat meidän huomata, ettei kaikki mitä luulemme uusiksi innovaatioiksi, ole uutta
8. Kuljettajia
9. Talousasiantuntijoita ja sijoittajia

Minusta tuntuu siltä, että ryhmät yhdestä kahdeksaan olisivat nykyisin vähemmän merkityksellisiä ja pelkästään ryhmän yhdeksän alaisia. Tämä raharyhmä haluaa hallita muita alueita ja luulee voivansa päättää kaikesta. He katsovat, että heillä on valta myös pitää itsellään niin paljon kuin he haluavat - hinnalla millä tahansa (koska sen hinnan maksaa joku muu).

Se on lyhytnäköistä toimintaa. Historiakin on sen todistanut. Ihan niinkuin elämällä ei olisi merkitystä. Maapallolla olemisesta on tullut jotain suorittamista ja laskelmointia.

Vähitellen alkaa tuntua siltä, että Suomi on ainoastaan byrokraattien alle jäänyt maa-alue, jossa ihmisten oikealle elämälle ei jää tilaa. Kun raha on lähes ainoa puheenaihe, se porautuu ihmisten mieliin ja kaikki muu tärkeä painuu taka-alalle.

Ei ihme, jos ahdistus lisääntyy. Sitten tarvitaan taas lisää rahaa mielenterveyskuntoutukseen, vaikka todistetusti ihminen tarvitsisi sekä ruokaa että sirkushuveja pärjätäkseen.

Kursseistani Wellamo-opistossa

Tänäkin syksynä pidän kaksi lyhytkurssia Lahdessa Wellamo-opistossa. Ilmoittautuminen alkaa 13.8.2019.

Väreillä on merkitystä

Väripäivä on yksipäiväinen kurssi lauantaina 14.9. klo 9.30-14.30. Teoriaosuuden lisäksi teemme käytännön harjoituksia värilastuin ja lopuksi keskitymme jokaisen oman värimaailman sommitteluun. Voit siis miettiä vaikka tulevaa sisustus- tai käsityöprojektia tai taiteellista värimaailmaa, johon haluat keskittyä suunnittelemaan mieleisesi värimaailman. Tai muuten vain tehdä hyvää mieltä tuottavia värisommitteluja. Kurssin olen laatinut selkeäksi tietopaketiksi ilman turhia vierassanoja ja monimutkaista teoriaa. Väripäivä on myös hyvä pohjustus Junk Journal -kurssilleni.

Tässä linkki sähköiseen ilmoittautumiseen: https://opistopalvelut.fi/wellamo-opisto/search.php?l=fi&search=011104301

 Junk journal - kollaasikirja uusiomateriaaleista

Jopa laturini pahvipakkauksesta (oikealla) voi koota kannet kollaasikirjaan.
Uskomattoman monia normaalisti roskiin meneviä materiaaleja voi hyödyntää.

Erilaisista materiaaleista sommitellaan värimaailma. Yhdistelemällä saa erilaisiin tarkoituksiin
resepti-, päivä-, matka- tai muita katselukirjoja. Mahdollisuudet ovat lähes rajattomat.

Nyt ei kannata enää heittää pois mitään! Junk journal -harrastuksessa voit hyödyntää kaiken pikkusälän ja samalla pääset harjoittamaan väri- ja sommittelutaitojasi. Edellisissä blogipostauksissani olen kirjoittanut omista kokeiluistani tämän koukuttavan aiheen parissa.

Junk Journal -kurssi kestää kolme keskiviikkoiltaa (klo 17.15-20.30) ja alkaa 2.10.

Tässä linkki sähköiseen ilmoittautumiseen: https://opistopalvelut.fi/wellamo-opisto/search.php?l=fi&search=011104311

Paperisessa versiossa kurssini on mainittu sivulla 25.

Kollaasin koukussa (junk journal, osa 3)

Innostun aina vain enemmän junk journal -aiheesta. Se on parhaimmillaan taidetta, joka ei maksa tekijälleen käytännössä juuri mitään.

Luovuuttaan voi kehittää sijoittamatta liimapuikkoa enempää rahaa, ellei ole harjoittanut harmittavasti konmaritusta ja heittänyt kaiken tähän harrastukseen sopivan hukkaan. Tässä tarvitaan juuri niitä materiaaleja, joita tulisi laitettua roskiin. Jopa pienet silput lahjapaperin reunasta ovat varsinaisia aarteita, kuten jo edellisissä kirjoituksissani kuvasin.

Yllä olevalla sivulla on palanen venäläisen suklaakonvehdin käärestä, siksak-saksilla leikatut lehtileikele ja akryylimaalaukseni reunapala, lastenkirjan kuvitusta alareunassa sekä kullanväristä pitsiä. Kutsu -teksti on jämä vanhasta tarra-arkista.

Tekstausharjoitusteni irtosanat aion myös käyttää joihinkin sopiviin kohtiin. Nuo värilliset palaset ovat vanhan biologian kirjan pieneliöitä, joita piirtelin läpi ja väritin kevyesti vesivärillä. Itsetehdyt elementit ovat omiaan elävöittämään mitä tahansa sommitelmaa.

Luulin jo heittäneeni 80-luvun Letraset -kirjainarkit pois. Melkein kiljahdin ilosta, kun löysin ne hiljattain eräästä kansiosta vanhojen piirustusteni vierestä.

Tässä vielä yksi aukeama, jossa olen käyttänyt kirjainleimasimia sekä vanhoja ja uusia lehtileikkeleitä:

Elokuussa alkaa ilmoittautuminen Wellamo-opiston kurssilleni "Junk journal - kollaasikirja uusiomateriaaleista". Ilmoittautumislinkki löytyy edellisestä kirjoituksestani.

Junk journal, osa 2

Löysin vanhan kirjepaperikansion, jonka huomasin sopivan hyvin junk journal -tarkoituksiini eli peräti kahden kollaasikirjan kansiksi.

Tässä olivat jo taitokset valmiina. Leikkasin keskeltä pahvin poikki ja huomasin, että lisämateriaalina ovat vielä nuo nauhatkin mukana - ja toisessa jopa sinetti.

Sitten leikkasin varastossani olevia papereita sisäsivuiksi taas ihan vain saksilla.
Jäljessä saa olla taiteellista vapautta ja rosoisuutta.

Sivumateriaalina käytin tässä jämäpaloja kuten mustaa sävypaperia, ruskeaa kirjekuoripaperia sekä lahjapussia (tuo kirjava). Myös kakkupaperi on hyvä.

Minä teen näitä esimerkkejä kurssia varten, joten käytän eri teemoja, mutta periaatteessa kun aloittaa junk journalin tekoa, niin on hyvä miettiä vähän johdonmukaista teemaa ja värimaailmaa. Siten oma sommittelutaito kehittyy paremmin.

Tässä yllä on yksi aukeama, jossa on liimattu lahjapussipaperin päälle pala sisustuslehden sivua, kankaista koristenauhaa, kakkupaperin melkein roskiin joutunut palanen ja lasten tietokirjasta ääriviivoja myöten leikattu kuvitus. Tuo perhonen on kiva sattuma, se oli jo valmiiksi lehden sivulla.

Saatan tähänkin lisätä joskus jonkun sopivan mietelauseen ja ehkä muutakin. Usein käy myös niin, että sivu täydentyy ajan myötä, kun sopivaa materiaalia löytyy. Sitäpaitsi tätä kirjaa en ole vielä edes sitonut valmiiksi. Siinäkin on vaihtoehtoja: Joko tehdä sivut valmiiksi ja ommella yhteen tai ommella sivut ja liimailla myöhemmin materiaalia.

Seuraavaksi teen sivuja, joissa on ommelta, tikkausta, vesivärejä ja muuta hauskaa.

Wellamo-opiston syksyn ja kevään 2019-20 kurssit on nyt julkaistu netissä. Ilmoittautuminen alkaa elokuussa, mutta tästä linkistä pääset klikkaamalla tutustumaan minun junk journal -kurssini tietoihin: 
https://opistopalvelut.fi/wellamo-opisto/search.php?l=fi&search=junk+journal

Junk journal - koukuttavaa sommittelua

Jos sinua, lukijani, kiinnostaa kehittää sommittelutaitojasi ja värisilmääsi, niin nyt siihen tulee yksi mahdollisuus lisää. Kerronpa tässä uudesta lyhytkurssistani, jota valmistelen Lahteen Wellamo-opistoon.

Junk journal eli suoraan suomennettuna roskalehti on oikeastaan melko vanha harrastus, josta on kehittynyt vuosien myötä oikea taidemuoto. Muita nätimpiäkin nimityksiä tälle harrastukselle on, kuten collagejournal ja artjournal tai ihan suomeksi kollaasikirja.

Itse liimailin teini-ikäisenä monia vuosia sitten vanhentuneen taskukalenterin sivuille erilaisia kollaaseja ja lisäsin niihin käsin kirjoitettua tekstiä.
Ehkä se kehitti aikoinaan visuaalisia taitojani.

Maailmanlaajuisesti tämä harrastus on levinnyt ihan uusiin mittoihin. Ja mikä onkaan paras tapa hyödyntää vanhoja repsahtaneita kuvakirjoja, postimerkkejä, lahjapaperinpaloja, nauhanpätkiä, nappeja ja muuta kuin sommitella niistä jotain uutta mielenkiintoista matka-, resepti-, idea- tai muuten vain katselukirjaksi.

Kaikki pikkusälä pääsee uuteen käyttöön

Nyt kannattaa miettiä uudelleen, mitä kannattaa heittää pois tai mitä säilyttää, sillä junk journal -harrastuksessa melkein kaikkea mahdollista voi hyödyntää:

Pitsiä, nauhaa, vanhoja postikortteja, postimerkkejä, kuvakirjoja, kuulto- ja millimetripaperia, nuottivihkoja...

...kiiltokuvia, leimasimia, helmiä, karttakirjan sivuja, koristenauhaa...

...vanhoja aikakausilehtiä, runokirjoja, höyheniä, kakkupaperia, pääsylippuja, nappeja ja lukuisia muita pieniä ja isompia arvokkaita tai hyödyttömiltä tuntuneita nuhruisiakin pikkupalasia, jotka pääsevät viimein mielekkääseen käyttöön.

Ensi kerralla näytän omia versioitani aiheesta.

Tässä on hiukan ennakkotietoa kurssistani: Kolme iltaa Lahdessa Aikuiskoulutuskeskuksessa lokakuussa 2019. Ilmoittautuminen alkaa elokuun 13. päivä.

(Korjattu: Kolme iltaa Wellamo-opistossa)

Tosi-TV:tä, mutta kunnollista!

Miksiköhän TV:stä tulee enää niin vähän hyödyllisiä tosi-TV-ohjelmia? Yliopiston eläinsairaala tuntuu olevan ainoa valistava ja samalla mielenkiintoinen. Onhan jokunen remontti-, kokki- tai kakkusarjakin hyvin tehty, mutta sitä lajia TV:ssä on jo ihan liikaa.

Voi mikä riemu monelle uudelle käsityön harrastajalle olisi ompeluohjelma! Opetettaisi kaavoista lähtien ompelemaan pusero, housut, hame ja vaikka mitä hattuja ja laukkuja. Ei tehtäisi ongelmajätettä, vaan sitä mitä ihmiset oikeasti tarvitsevat. Neuvottaisi housunlahkeiden pidennys tai vyötärönauhan levennys.

Muistan lapsena, kun katsoin ihastuksellla "Tänään kotona" -ohjelmaa, jossa Kyllikki Stenroos (sittemmin Virolainen) esitteli muiden ohjelmassa esiintyvien asiantuntijoiden kanssa erilaisia kädentaitoja ja keittiötöihin liittyviä niksejä. Pihaleikeissä matkimme näitä etsien sopivia korvikkeita vaikka voikukan lehdistä ja kivistä.

Toinen ihastuttanut ohjelma oli liikenneopettaja Ensio Itkosen liikennevalistussarja. Muistan itsekin monet liikennesäännöt, joita hän piirsi fläppitaululle ja esimerkkejä näytettiin toki myös oikeasta liikennetilanteesta. Lisämausteen ohjelman kiinnostavuuteen antoi tietenkin Ension huumori ja innostava puhetapa.

Viime aikoina autoiluun liittyvät ohjelmat ovat olleet tosikkomaisen kuskin kertomusta markkinoille tulleen uutuuden ominaisuuksista eli käytännössä pitkittynyt automainos tai maamme huonoiten ajavien kuskien törttöilyn seuraamista.
Kun katsoo mitä väittelyitä netissä on autoilun säännöistä, kunnollinen ohjelmasarja tieliikennelain soveltamisesta käytännössä olisi paikallaan.

Maailma on täynnä hyödyllisiä ja opettavaisia asioita, jotka taatusti kiinnostaisivat ja avartaisivat TV-katsojienkin mieltä. Eikä niiden höysteenä tarvitse aina olla jokin kilpailu.

Miksei vaikkapa värien sommittelemisesta voisi tehdä mielenkiintoista
ja käytännönläheistä TV-ohjelmaa?

Sen sijaan meitä "sivistetään" ja houkutellaan katsomaan toisten ihmisten yksityiselämää ja noloja tilanteita. Ainakin mitä mainoskatkojen perusteella olen nähnyt. Elämässä pitäisi oppia koko ajan jotain uutta. Mitä opeteltavaa toisten huonoissa juoma-. syömä- tai ajotavoissa on? Tirkistelyltä se enemmänkin vaikuttaa.

Pareja vietellään pettämään toisiaan enemmän kuin yhdessä TV-sarjassa. On ohjelmasarjoja, joissa kaksinnaimista harrastavia mormoneja sievistellään käyttämällä sanaa "sisarvaimo". Enemmän kuin liikaa rasvaruokaa syöneet ihmiset kehuvat häpeävänsä vartaloaan, mutta tuovat ruudusta vyöryvät läskinsä miljoonille katsottavaksi. Ohjelmien esiintyjät toivovat tietenkin itselleen enemmän instagram-seuraajia ja muuta rahallista hyötyä.

Mieleeni muistuu tässä lopuksi aikoinaan Saksassa näkemäni amerikkalainen ohjelmasarja, josta tuli taideopiskelijoiden megasuosikki: Taidemaalari Bob Ross puhui rauhallisella ystävällisellä äänellä ja maalasi lähetyksen aikana aina yhden maisemataulun valmiiksi neuvoen mitä värisävyä hän käytti ja mitä siveltimiä kulloinkin. Lopputulokset olivat lähinnä kitschiä, mutta silti hyvin opettavaisia.

Koska taiteen tekemisestä on tullut niin vapaata, monelle opiskelijalle oli jäänyt epäselväksi puhtaasti teknisiä öljymaalaukseen liittyviä asioita, joita tämä Bob Ross ikäänkuin vaivihkaa maalatessaan neuvoi, vaikka aiheet olivatkin hyvin perinteisiä ja sovinnaisia. Aina yhden jakson katsottuani minullekin jäi hyvä rentoutunut olo. Tottakai Bob Ross toi myyntiin omaa nimeään kantavia laadukkaita maalaustarvikkeita, mutta sehän oli hyödyllinen lisä myös niiden käyttäjille. Netissä näitä ihania jaksoja on muuten katsottavissa edelleen nimellä "The Joy of Painting".

Euroviisua

Eilen oli euroviisujen finaali. Voittaja on aina arvoitus, eikä noissa kisoissa menestymättä jääminen ole missään nimessä noloa. "Menestyminen" siellä riippuu niin monesta muusta tekijästä kuin esiintyjien ja säveltäjien ammattitaidosta. Nuotin vierestä laulaneetkin ovat päässeet noissa kisoissa usein pitkälle.

Muistan Münchenin opiskeluajoilta Riki Sorsan Reggae Okei -kappaleen, joka ei kummemmin menestynyt euroviisuissa. Silti kuulin sattumalta katukeskustelussa, kuinka nuoret miehet kehuivat vuolaasti Suomen kappaletta jälkeenpäin. 

Puuttumatta sävellysten laatuun ihmettelen, miksi Daruden ja Rejmanin kolmen kappaleen joukosta  viisuihin valittaessa käytettiin osaksi kansainvälistä ammattilaisraatia. Miksi he äänestäisivät juuri parhaan kappaleen oman kilpailijamaansa valikoimasta? Sehän olisi pois heidän maidensa esityksiltä. Luulisi kotimaisten musiikin ammattilaisten omaavan sen verran kansainvälistä kokemusta, että he pystyvät arvioimaan kappaleita laajemminkin.
Nähtiinhän tuo ammattijuryjen tasapuolisuus finaalissa, jossa he jakoivat naapurimailleen anteliaasti pisteitä laadusta huolimatta.

Niin kauan olen asunut muilla mailla, että en luottaisi moiseen menetelmään. Aina katsotaan onko oma lehmä ojassa. Kaikki muu olettamus on naiivia. Muut osaavat sen omista huolehtimisen paremmin.

Hienoa Darudelta, Sebastian Rejmanilta ja koko tiimiltä Yle mukaan lukien, että valittu kappale esitettiin mitä huikeimmalla ammattitaidolla, vaikka omasta mielestäni kolmen kappaleen valikoimassa olisi ollut parempikin vaihtoehto. Semifinaalin esityksen kameratyöskentely, joka ei varmaan ollut heidän käsissään, ei tosin antanut mielestäni ihan oikeutta muiden vaivannäölle. Noita komeita miehiä olisi katsellut enemmänkin lähikuvassa.

Joku moitti Suomen esitystä vanhanaikaiseksi. Mitä modernia oli monessa diskohittimäisessä finaaliin päässeessä humpassa taustatanssijoineen? Tai naisten oikeuksia käsittelevässä hymnissä?

Ollaan omien puolella. Ne toiset huolehtivat niistä muista. Valtteri Bottaskin antoi palaa ja suolsi "jotain" arvostelijoilleen, kun voitti  tänä vuonna formuloissa heti ensimmäisessä osakilpailussa. Vaikken ole innokas moottoriurheilun seuraaja, en menisi moittimaan miestä silloin kun hän ei voita, sillä suureksi osaksi hänkin joutui ilman omaa syytään joustamaan. Jokainen kohtaa epäonnistumisia. Elämän tarkoitus ei ole lannistaa, vaan tukea kanssaihmisiä.

Darude ja Sebastian Rejman tekivät kaikkensa ja parhaansa esittäessään Look Away -kappaleensa.  Ammattilaiset toimivat niin. Lopputulos oli muiden kiemuroiden tulos.

Lauloikohan Madonna muuten jotenkin epävireisesti Like a Prayer -kappaleensa, vai oliko korvissani vikaa?

Bonuksia piisaa

Nyt kun joudun pitämään taukoa kaikesta silmää rasittavasta puuhasta verkkokalvon leikkauksen jälkeen, niin tottakai mieleeni juolahtaa jatkuvasti kaikenlaista kirjoittamisen arvoista asiaa.

Yksi kuohahduksen aihe oli se, kun luin paikallisesta lehdestämme, kuinka paljon kaupunkimme omistuksessa olevien yritysten johtajat saivat bonusta viime vuonna tehdyn työn perusteella. Siis korkean palkan lisäksi heille maksettiin lisärahaa siitä, että hoitivat hommansa niinkuin keneltä tahansa työntekijältä normaalisti odotetaan!

Kaunis kaupunkimme Vesijärven rannalla.

Lahden Talojen toimitusjohtaja on yksi näiden palkkioiden saajista. Olikohan takana vuokrien jokavuotisen korotuksen onnistuminen ja asiakkaista eli asukkaista sekä rakennuksista vähemmän huolehtiminen? Tältä se kyseisen yrityksen maksavana asiakkaana minusta tuntuu.

Sähkön siirtohinnatkin ovat nousseet reippaasti. Ja kas, kaupunkimme energiayhtiön toimitusjohtajalle napsahti bonuspalkkio.

Muutenkaan ei työmoraali ole ammatista riippumatta enää asia, johon monikaan haluaa panostaa. Pääasia, että palkka juoksee ja niin sanottuna vapaamatkustajana on helppo olla, kun ei johtokaan tunnu välittävän siitä, mitä muut tekevät.

Asioista ja ihmisistä huolehtiminen ei tunnu olevan päivän sana.

Entä pääsiäinen?

Kevät on aina ollut lempivuodenaikani, koska keväällä kaikki tuntuu olevan vielä edessä päin.

Pääsiäinen on siksi minulle mieleinen kevään juhla. Vaikka säälin kovasti lapsena Jeesusta (miten ihmeessä niin oikeudenmukainen ihminen haukutaan ja lävistetään nauloilla, ajattelin), en puutu tässä pääsiäisen uskonnolliseen puoleen, vaan keskityn enemmän ulkoisiin asioihin. Muuhun ei yleissivistykseni riitä.

Viime aikoina olen maalannut pääsiäismunia, suunnitellut ja tehnyt uniikkeja pääsiäiskortteja sekä valmistellut virpovitsoja. Kävin jopa virpomassa. Rairuohokin on kasvamassa.

Yrittäjänä tietenkin olisin iloinen, jos tekemiäni kortteja ja maalaamiani pääsiäismuniani myös ostettaisi. Mistäpä sitä muuten elantoa saisi! Olen kuitenkin huomannut, että esimerkiksi kortteja Suomessa ei enää juurikaan lähetetä joulun aikaa lukuunottamatta. Surullista.

Ylläolevissa kuvissa näkyy tämänvuotisia pääsiäisaiheitani. Kansallispuvut ovat olleet pitkään suosikkini kuva-aiheena.  - Miksipä en siis maalaisi niitä myös hanhenmuniin!

Toivoisin, että tuo uniikkien taiteellisten pääsiäismunien keräily tulisi Suomessakin suositummaksi, sillä sekin on kaunista kulttuuria.

Pitkään Keski-Euroopassa asuneena tiedän, kuinka pääsiäistä juhlitaan siellä yhtä suuresti kuin joulua. Pääsiäismarkkinoita on monella pienelläkin paikkakunnalla, ja niissä suurin mielenkiinto kohdistuu erilaisiin taidokkaasti koristelluihin pääsiäismuniin ja kransseihin ja kukka-asetelmiin.

Saksalaiset ystäväni, jotka saattavat unohtaa joulukortin lähettämisen viime tippaan eli jopa loppiaisen aikoihin, eivät laiminlyö pääsiäistä missään tapauksessa. Jopa ateistiksi luokittelemani henkilöt pitävät pääsiäispostin ajallaan toimittamista äärimmäisen tärkeänä. Olen jo nyt, piinaviikon alkuun mennessä, saanut kaksi korttia lisukkeineen Saksasta.

Etelä-Saksan pääsiäismarkkinoilla esimerkiksi tällaiset kranssit ovat suosittuja.
(Kuva: Hilkka Jung)
 

Noita edellä mainitsemiani koristeltuja pääsiäismunia tehdään Saksassa eri tarkoituksiin. Kotona lasten kanssa somistetaan syötäviä kananmunia. Markkinoilta taas ostetaan taiteilijoiden tai harrastajien kauniisti kuvittamia arvokkaita munia. Niitä säilytetään huolella ja otetaan esille joka vuosi ja ripustetaan ulkoa haetuille hiirenkorvia puskeville oksille ihailun kohteeksi tai asetellaan kauniiseen lasikulhoon. Kokoelmaa myös laajennetaan joka vuosi.

Tämäkin kuva on samoilta saksalaisilta pääsiäismarkkinoilta.
Kuvassa oikealla näkyy myös hinnakkaampia taiteilijoiden maalaamia keräilymunia.
(Kuva: Hilkka Jung)
 

Pieniä suklaamunia, joissa on erilaisia herkullisia täytteitä, ostetaan runsaat määrät. Yllätysmunia, jotka täällä Suomessa ovat yleisiä, ei Saksassa niinkään hankita pääsiäiseksi, vaan ne ovat kokovuotisia keräilijöiden mielenkiinnon kohteita muovisine sisuksineen. Pääsiäispäivän mukava perinne on suklaamunien etsiminen puutarhassa. Lapset etsivät ja aikuiset antavat vinkkejä minne suuntaan kannattaa askeltaa korin kanssa. Virpomisperinnettähän siellä ei tietenkään ole, joten suklaamunakokoelma karttuu tällä tavalla.

Rairuohoa ei etelämmässä kasvateta. Onhan se ihan loogista, koska maalis-huhtikuussa saattaa olla ajoittain jo kesäisiä lämpötiloja ja ruoho ulkona vihreää.

Ainakin Saksassa on ollut tapana antaa myös pääsiäislahjoja, joka omasta mielestäni tuntui erikoiselta. Lahjat ovat toki pienempiä kuin jouluna. Esimerkiksi huulipuna,  pehmopupu tai pieni kirja olivat tyypillisiä, joista itse kuulin. Mutta kuten ajan henki on, erilaiset aineettomat tai syötävät lahjat ovat myös yleistyneet.

Pääsiäisaterioissa ei ole niin merkittäviä eroja suomalaiseen juhlapöytään verrattuna. Paitsi mämmi.

Kaupalliseksihan moni perinne on muuttunut. Kirkoissa esitettävät Matteus- ja muut passiot kuuluvat monen maan pääsiäisperinteeseen, mutta siitäkään elämyksestä ei voi nauttia ilmaiseksi, ellei tyydy radion tai TV:n mediamaksujemme rahoittamaan tarjontaan. Mutta mitä enää ilmaiseksi saisikaan? Pitäähän tekijöille maksaa ansaittu palkkio.

Onnistuin muuten Münchenin koulussa ihastuttamaan henkilökunnan eräällä suomalaisella pääsiäisperinteellä: Vein höyhenin koristeltuja oksia kansliaan. Siellä moni päivitteli, kuinka ihana ja kaunis perinne se onkaan. Eikä se tule edes kalliiksi!

Karjalaista patsastelua

Karjalaisten vanhempien ja evakkojen lapsena minäkin osallistun nyt Lahtea ravistavaan keskusteluun tänne suunnitellusta evakkopatsaasta.

Karjalaisuus merkitsee minulle kaikkien perinteiden kuten kansallispukujen ja piirakoiden ohella eniten avoimuutta kaikkea uutta kohtaan, toisten ihmisten huomioon ottamista ja mukavaa yhdessäoloa sekä kykyä hyväksyä uudenlainen ympäristö. Ovathan siirtokarjalaiset eli evakot joutuneet sopeutumaan uusiin oloihin enemmän kuin ne, jotka saivat pitää kotinsa sotien aikana ja niiden jälkeen.

Kun Lahden Karjalaseura alkoi omissa oloissaan suunnitella evakkopatsasta Lahteen ja sen pystytyspaikaksi julkista tilaa kaupungissamme, ei varmaan kellään asiasta tietoisella ollut mitään koko patsashanketta vastaan. Ovathan kovia kokeneet ja kaupunkiamme rikastuttaneet evakot tuoneet hämäläiselle kaupungille uutta eloa ja iloa runsain mitoin - puhumattakaan tänne siirtyneistä yrityksistä, jotka ovat rikastuttaneet alueen elinkeinoelämää.

Etelä-Suomen Sanomissa oli sunnuntaina 17.3.2019 mittava nelisivuinen artikkeli, jossa Lahden Karjalaseuran jäsenet puolustivat patsashanketta ikäänkuin kaupunkilaiset olisivat sitä tai karjalaisia vastaan. He käänsivät koko keskustelun mielestäni väärin päin puolustellen mitä kaikkea hyvää karjalaiset ovat tuoneet kaupunkiimme ja päivittelivät kuinka sitä ei arvosteta. He melkein hyökkäsivät patsasluonnoksen arvostelijoita vastaan, vaikka arvostelijat nimenomaan haluavat karjalaisia evakkoja kunnioittavaa taiteellista tuotosta. Artikkelissa seuran puheenjohtaja mainitsi, että olisihan muilla ollut 80 vuotta aikaa pystyttää patsas, mutta kun eivät ole sitä tehneet. Siis Lahden savolaiset tai uusmaalaiset tai hiihtoseurako?

Jos tuo esillä ollut patsasluonnos olisi pystytetty valmistuttuaan vaikkapa Karjalaseuran omiin tiloihin, jossa myös sen hoitokulut ja imagon seuraukset pidettäisi seuran tehtävänä, ei kukaan ulkopuolinen olisi kai ryhtynyt kommentoimaan tai arvostelemaan sitä.
Nyt on vain kyse siitä, että edellä kuvaamiani karjalaisia hienoja piirteitä voi kuvata muutenkin kuin neuvostoajan taideihanteilla, koska patsaalle halutaan julkinen paikka.

Onko muka St. Louisissa oleva Eero Saarisen suunnittelema kaari kummallinen tai naurettava? Ei, vaan ihailtu moderni kaupungin symboli, josta tuli maailman kuulu. En nyt neuvo tekemään ja matkimaan aiheella Karjalan kaari, vaan herättämään ajatuksia.

St. Louis, Eero Saarisen suunnittelema Gateway Arch. Kuva: Joshua Ness

Minua ihmetyttää muutenkin, kuinka Suomessa jokaisella maallikolla tuntuu olevan runsaasti kovia mielipiteitä siitä minkälaista taiteen pitää olla, vaikka kokemukset taiteesta tulevat kansakoulun piirustustuntien pohjalta. No, kyllähän jokainen talonomistajakin tuntuu olevan parempi ja tietävämpi remonttireiska kuin alan ammattilaiset, puhumattakaan monista autonsa rassaajista (Eräskin automekaanikko totesi, että tänne ne sitten tulevat, kun ovat ensin sotkeneet kaikki piuhat ja putket eivätkä tiedä miten jatkaa).

Jos teos on uudenlainen, se tietenkin herättää ihmettelyä. Mutta ei kulu aikaakaan, kun tuota tyyliä ja ideaa jopa ihastellaan niin, että se saa jäljittelijöitä. Eikä kyseessä tarvitse olla edes kirjaimellisesti patsas.
Karjalaisuus on eteenpäin katsomista eikä loukkaantuneena murjottelua.

Kiiltokuvia

Käsiini sattui lapsuuden aikainen kiiltokuvakirjani. Tuli niin nostalginen olo. Aloin miettiä tilanteita, joissa sain noita ihania kuvia. Joskus sukulaistäti toi hienon enkelin tai keijukaisen tuliaisiksi. Nimipäivälahjaksi saatoin saada peräti kokonaisen arkin täynnä kukkia, ja se vasta olikin yhtä juhlaa.

Lapsena myös opimme ostamisen ja valitsemisen ensiaskeleita, kun paperikaupassa valitsimme kiiltokuvia arkilta. Muistan sen Kantolan paperikaupan Lahdessa Rautatienkadulla. Katselimme kuvia ja aiheita hartaudella ja mietimme mihin vähät rahat riittäisivät. Ihan pienet kuvat maksoivat viisi penniä, kolmentoista pennin arvoisiakin oli. Kahdellakymmenellä sai jo ihan kunnollisen kokoisen, mutta harvoin sitä raaski ostaa luksuskokoisia kolmenkymmenen pennin prinsessoja. Aina se pieni ostos tuntui erityisen arvokkaalta ja hienolta.

Kuvia vaihdoimme kavereiden kanssa, myös koulun välitunnilla. Olin hyväntahtoinen ja itse kyllä hävisin näissä vaihtokaupoissa. Sain joskus taittuneen ja osittain repeytyneenkin kuvan vaihtarina upouudesta hiljattain lahjaksi saamastani kuvasta. Yleensä kiilteellä koristellut kuvat olivat erityisen arvokkaita, se hileellä varusteltu kun vastasi kahta tavallista.

Onneksi tuo vaihtokauppabuumi loppui aikanaan ja jäljelle jääneet kiiltokuvat päätyivät limattuina edellä mainitsemaani kirjaan.

Yllä näkyy kaksi aukeamaa kirjastani. Nuo hienot historiallisiin asuihin pukeutuneet hahmot olivat muistaakseni nimipäivälahjoja, ja ihailin niitä valtavasti. Ne eivät joutuneet vaihtokauppoihin.

Jo lapsena ymmärsimme myös painojäljen laadussa olevia eroja. Noillakin sivuilla on osittain suttuisempia värejä, jotka aikanaan vaihdossa tulivat ikäänkuin vähempiarvoisina verrattuna kirkkaisiin kohokuviollisiin, kuten kuvassa näkyvät kukkakimput.

Pohdin, että pystyimme ehkä myös keskittymään lapsena paremmin, koska mitään ei ollut ylitsepursuavasti. Pienetkin asiat ihastuttivat ja tuottivat jonkinlaista mielihyvää. Samalla silmä kaikelle esteettiselle, laadulle ja väreille kehittyi.

Käytöstavat tarpeen

Nyt kirjoitan aiheesta, joka on pyörinyt mielesäni kauan. Joku teistä harvoista lukijoistani saattaa pitää tätä kirjoitustani epäkohteliaana, minä taas ajankohtaisena ja tarpeellisena.

Luin reilu viikko sitten Etelä-Suomen Sanomista Terhi Nevalaisen kirjoittaman hienon kolumnin käytöstapojen tarpeellisuudesta. Viime sunnuntaina oli aihetta sivuava toinen kolumni, tällä kertaa Pajtim Statovcin kirjoittama, jossa käsiteltiin muunmuassa lehtien kommenttikentissä olevaa rajua kommentointia. Toisen ihmisen tunteita ei niissä oteta huomioon - rakentavasta kritiikistä puhumattakaan.
 
Aihetta käsitellään vieläkin ihan liian vähän. Voihan olla, että jossain muualla ei siihen ole tarvettakaan, koska hyviä tapoja opetetaan monessa kulttuurissa kotona ihan luonnollisena osana kasvatusta. Esimerkiksi vanhempien ihmisten kunnioittaminen on monessa kulttuurissa itsestään selvää.
Huomasin myös Saksassa opettaessani kuinka kohteliaita oppilaani olivat yleensä minua kohtaan. Vaikka erimielisyyksiäkin tuli, ne selvitettiin keskustelemalla eikä haukkumalla toista. Kaikille oli selvää, että minä olin se, jolla oli enemmän ikää, tietoa ja kokemusta. Oppilaani olivat niitä, jotka halusivat oppia ja opetella päästäkseen elämässä eteenpäin.

Hyvien tapojen ja kohteliaan käytöksen hallitseminen ei ole noloa, vaan rikkaus, joka helpottaa jokapäiväistä elämää ja myös ulkomailla oleskellessa helpottaa ihmisten välistä kanssakäyntiä huomattavasti.

Ihmettelen monien suomalaisten tuppisuisten lapsien murjottavia ilmeitä. Olen kokenut, ettei edes rappukäytävässä tervehditä, vaan luikitaan seiniä pitkin karkuun kuin pahemman luokan rikollinen. Lapsille ei opeteta tervehtimistä kotona, koska useimmat vanhemmatkaan eivät koe naapureitaan tervehtimisen arvoisen huomionosoituksen arvoisena.

Joku sanoi minulle kerran, että tuo tervehtimättä jättäminen tarkoittaa sitä, että haluaa jättää toisen omaan rauhaansa eikä häiritä. Sitäkö tämä ihmisenä oleminen on? Ettei vaan häiritä, vaikka tosiasiassa mellastetaan äänekkäästi klo 22 jälkeen naapureiden iloksi omien seinien sisällä, pois katseilta? 

Onkohan Suomessa missään käytöskouluja?

Muistan vuosien takaisen keskustelun siitä, kuinka muka suomalainen "oho" olisi paljon aidompi pahoitteluna kuin ranskalaisen "pardon" tai saksalaisen "Verzeihung" tai "Es tut mir leid". Voin sanoa omasta kokemuksesta, ettei niin ole. Oho on helpompi sanoa ilman minkäänlaista paneutumista asiaan kuin sanat, joissa oikeasti pahoitellaan.

Kohteliaisuudet helpottavat kanssakäyntiä. "Uusi mekko" on kyllä nopea sanoa, mutta siinä ei ole mitään vaivannnäköä tai merkitystä verrattuna siihen, että sanoo sen värin tai mallin sopivan toiselle erinomaisesti. Voi olla myös sanomatta ja kommentoimatta, jos pitää sisäistä kauneutta ensisijaisena ominaisuutena.

Kohteliasta olisi myös kommentoida netissä ystävällisesti hyviksi katsomiaan julkaisuja. Ne negatiiviset mietteet voi jättää siellä mainitsematta. Asiallinen kritiikki on tottakai paikallaan. Sivistynyt keskustelu onkin sellaista, ettei hyökätä toista vastaan henkilökohtaisesti, vaikka ollaankin eri mieltä. Jo lapsilta kuulee "ootsä tyhmä vai" -tyyppisiä kommentteja - ja valitettavasti samaan sävyyn ihan aikuisiltakin välillä.

Ei toista ihmistä saa juntata alas. Jokainen meistä tekee kuitenkin parhaansa.

Kyllä ranskalainenkin osaa sättiä ja sadatella pahan paikan tullen. Ne tilanteet ovat sellaisia, joissa toinen on tukkinut tien tai muuten aiheuttanut harmillisen tilanteen toiselle. Ei silloin tarvitsekaan sievistellä, koska tapahtunut on poikkeuksellisen tökerön käytöksen tulosta. Siispä huonoa käytöstä  on myös muualla. Se voi olla tilanne, jossa on tullut niinsanotusti mokattua pahanpäiväisesti. Silloin sanotaan anteeksi.
Ja onhan maailmassa paljon myös ilkeitä ihmisiä ja valitettavasti myös tärkeillä yhteiskunnallisilla paikoilla, mutta se olisi taas uuden jutun aihe.

Olen kokenut myös törkeää etuilua ja härskiä valehtelemista ulkomailla. Silti en menisi yleistämään enkä laittamaan ihmisiä lokeroihin kansallisuuksien perusteella.

Ihan faktaa on kuitenkin se, että käytöstavat siten kuin me ne tunnemme, ovat peräisin Ranskan hovista, josta ne sittemmin levisivät pitkin Eurooppaa. Alunperin ne kehitettiin ihmisten kesken käytävää kanssakäyntiä helpottamaan. Kun tietää miten ketäkin tervehditään ja puhutellaan tai mistä asioista on sopivaa kiittää ja miten, tuntee itsensä paljon varmemmaksi.
Jo tervehtimisen äänensävystä voi päätellä miten lähestyä toista ihmistä. Ranskalaiset ovat hyvin ylpeitä siitä, että etiketti ja käytöstavat ovat juuri heidän keksintönsä, kuten pitkäaikainen kirjeenvaihtaja Helena Petäistö kertoo kirjassaan Ranskalaiset korot.

Jo pelkkä hyväsydämisyys eli sydämen sivistys, kuten äitini tapasi sanoa, on tärkeä ominaisuus kaikessa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Korkeakoulun käynyt ihminen ilman sydämen sivistystä ei ole juurikaan ihmiskuntaa rikastuttava, koska hänen huono käytöksensä tuottaa enemmän negatiivista energiaa kuin mikään atomivoima.

Toista ihmistä voi ilahduttaa vaikkapa leipomalla hänelle leipää. (kuva: Kirsti Nahirnyj)

 Muistan, kuinka mieheni halusi rajantakaisessa Karjalassa käydessämme tervehtiä kauppaan mennessään myyjiä venäjäksi, mutta kielitaidottomana sanoi äänekkäästi jo ovella da svidanija (näkemiin). Ei siitä kukaan kaupassa loukkaantunut. Sen sijaan tilanteesta tuli varmaan hyväntahtoisesti kikattaville myyjille päivän kohokohta. Kyllä ihmiset osaavat arvostaa hyvää tarkoitusta.

Monesti hymykin riittää. Muistan kun aikoinaan kävelin ujona nuorena naisena suuren konsernin käytävää pitkin ja vastaan tuli tutun näköinen mies. En siinä hoksannut tunnenko hänet oikeasti, mutta hymyilin hänelle ohi mennessäni. Vastaukseksi sain myös ystävällisen hymyn. Myöhemmin tajusin, että mies oli konsernin pääjohtaja, jota olin aiemmin nähnyt vain kuvissa. Tilanteesta ei taatusti jäänyt kummallekaan huonoa jälkimakua.

Eikö kuitenkin tärkeintä tässä maailmassa ole se, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla?

Hyvällä käytöksellä muita kohtaan voi tehdä oman osuutensa maailman parantamisesta. Tärkeintä on, että käytöksen taustalla on vilpittömyys eikä oman edun tavoittelu.

Kaiken tositeeveesoopan sijasta muuten edellämainitsemani käytöskoulu olisi ihan mielenkiintoinen ja hyödyllinen ohjelmasarja.

Kuvittajana työskentelemisestä

Olet lukijani varmaan huomannut edellisistä kirjoituksistani, että kuvitan mielelläni. Monet töistäni ovat ilman asiakkaan toimeksiantoa tehtyjä, sillä minulta pukkaa energiaa välillä enemmän kuin tilaajilla on mahdollisuuksia ostaa.

Näitä suureksi osaksi oma-aloitteisesti tekemiäni töitä ovat kansallispukukuvat. Olen vuosikymmeniä ihastellut monien maiden kansallispukuja. Itselleni tulin aikoinaan hankkineeksi Laatokan Karjalan asun, sillä juureni ovat siellä sekä isäni että äitini puolelta.

Koska olen opiskellut ja opettanut muotipiirustusta, olen jossain vaiheessa alkanut piirtää ja kuvittaa mieleisiäni suomalaisia kansallispukuja ihan puhtaasta mielenkiinnosta aiheeseen.

Tässä kuvittamani, edellä mainitsemani Laatokan Karjalan puku.

Olen huomannut, että nykyään moni kuvittaja ottaa työnsä pohjaksi valmiin valokuvan ja työstää sen digitaalisesti valmiiksi kuvitukseksi.
Itse en käytä valokuvia kuin tietolähteenä. Etsin taustatietoa kankaiden kuvioinnista, pukujen malleista ja materiaaleista eri kohteista. Hyvä pukukuvittaja tietää miten erilaatuiset kankaat laskeutuvat tai kiiltävät. En käytä edes figuriinien asentoja varten valokuvaa mallina.

Minulla on  muutamia luonnoslehtiöitä, joihin teen muistiinpanoskitsejä.

Piirrokset Kirsti Nahirnyj

Aika mukavan näköisiä nämä spontaanisti piirretyt ja kirjoitetut muistiinpanot ovat. Katselen ihaillen monien taiteilijoiden luonnoskirjoja. Usein valmis työ sitten vaikuttaakin jäykemmältä.

Työvaiheeni menee puvun tutkimisen jälkeen suunnilleen näin: Ensin piirrän lyijykynällä alastoman figuriinin, puen sen kuultopaperia käyttäen kulloinkin kyseessä olevaa asuun, jossa yksityiskohdat täsmäävät. Seuraavaksi siirrän tämän pohjapiirroksen valopöydällä lopulliselle kartongille lyijykynällä ja väritän sen akvarelliväreillä ja värikynillä. Vaiheita on siis monta, ja viime vaiheen mokat saattavat pilata koko työn. En siis ihmettele, jos moni ihastuu digitaalisen tekniikan helppouteen. Minä pidän silti tällaisen "aidon" käsialan tuotetta sympaattisempana.

Olen alkanut jännittää lopullista kuvitusta tehdessäni mitä Suomen kansallispukuekspertit näistä sanoisivat. Olen nimittäin huomannut, että kansallispuvuissa on valtavan paljon erilaisia sääntöjä. Samalla huomaan, ettei piirustusviiva olekaan niin rento kuin näissä vain itselle tehdyissä luonnoksissa.

Myös pukujen raidat ovat tarkalleen määriteltyjä,
samoin päähineen pukeminen ja monet muut yksityiskohdat.
(Kuvitukset Kirsti Nahirnyj)

Koska minulla on takanani myös vuosien mainostoimistokokemusta, muistelen aina miten asiakkaat ruotivat, ehdottivat korjauksia ja lyttäsivät myös sinänsä hienoja töitä, koska ne eivät sopineet vuodenaikaan, kohderyhmän tai muuhun, mitä heillä nyt olikaan mielessään.

Tämän "ongelman" kanssa painin ja piirrän ja kuvitan edelleen. Ehkä kuitenkin olisi parempi olla tekovaiheessa välittämättä liikaa kritiikistä ja vain niinsanotusti antaa palaa.

Jos haluat nähdä enemmän kuvituksiani, niin katsothan instagram -profiiliini @kirstilisavaria

Bujoilua ja etanapostia

Olen aina ollut käsillä tekemisen kannattaja ja lapsesta asti keskittynyt mielelläni erilaiseen hiljaiseen puuhasteluun, jota luovuudeksikin voi sanoa. Muistan, kuinka jo 12-vuotiaana asettelin ja liimailin saamani edellisvuotisen kalenterin sivut täyteen lehdistä leikkaamiani kuvia ja täydensin niitä omilla teksteilläni.

Muisto tuosta omasta kalenteristani pulpahti mieleeni, kun näin kuvia bujokalentereiksi tai -kirjoiksi kutsutuista kirjasista.
Kaikenlaisten ylijäämäpapereiden ja kuvien käyttö eri tarkoituksiin on palautunut viime aikoina uudelleen suoranaiseksi trendiksi. Miksi heittää pois kauniita kuvia, jos niitä voi säilyttää ja yhdistellä ja samalla kehittää omaa estetiikan ymmärrystä?

Kuvien yhdistely kehittää luovuutta ja estetiikan tajua sekä auttaa myös keskittymään.
Ja onhan sen todettu jo moneen otteeseen tekevän hyvää aivoille.

Kiinnostuin aiheesta enemmänkin ja kerron tässä, mitä minä olen havainnut näistä erilaisista leikekirjoista.

Jotkut tekevät kalentereistaan tarkkoja päivyreitä, joihin merkitsevät oikeat päivittäiset menonsa ja muistiinpanonsa sekä vaikkapa elämänohjeeksi soveltuvat mietelauseet. On myös niitä, jotka kirjoittavat ja piirtävät niihin päiväkirjan omaisesti, mutteivät säännöllisesti. He koristelevat lisäksi sivut mielensä mukaan.

Harrastukseen ei tarvitse juurikaan käyttää liiman lisäksi rahaa, sillä pohjanahan tuollaiseen bujoiluun voi käyttää vaikka vanhaa kirjaa. Jotta siitä ei tule liian paksu tai ahdas, yksittäisiä sivuja voi repiä pois välistä. Kirjan typografia voi olla myös osa visuaalista ilmettä.
Vanhoja käyttämättömäksi jääneitä kouluvihkojakin monella on tai niitä saa kierrätyskeskuksista pikkurahalla. Kuvia tulee postiluukusta enemmän kuin tarpeeksi, jos vain sallit.

Moni suunnittelija ja taiteilija koostaa omia ideoitaan varten erilaisia muistin tukemiseen tarkoitettuja kirjoja, joihin voi liimata kaikenlaista itselle tärkeäksi kokemaansa. Sekään ei ole mikään viime vuosien keksintö, vaan vuosisatoja vanha käytäntö ja jokaisen henkilökohtaisten tarpeiden ja tyylin mukainen.
Tässä alla on aukeama yhdestä omasta kirjastani, jota täydentelen ihan miten sattuu -periaatteella, koska se on vain minua varten tehty. (Olen tosin joillakin kursseillani näyttänyt sitä oppilailleni.) Siinä on välissä myös tyhjiä sivuja myöhemmin täydennettäväksi, tai joillakin sivuilla vain pieni kuva keskellä, koska en halua ympärillä olevien kuvien häiritä vaikutelmaa.

Tämä aukeama on omasta suunnittelutyöhöni liittyvästä henkilökohtaisesta kirjasta.

Kännyköiden valtaamana aikana myös perinteisen postin lähettäminen on saanut uusia kannattajia ja harrastajia. Periaatteena ei ole pelkkä kirjeen kirjoittaminen, vaan koko lähetyksen sommitteleminen ja koristeleminen upeaksi visuaaliseksi elämykseksi. Aion kehittää itsekin tätä harrastusta, sillä olen visuaalisen ammattini lisäksi innokas kirjeiden kirjoittaja.

Monet ovat somistaneet kuoret ja paperit mitä upeimmilla yksityiskohdilla. On käytetty tarroja, leimasimia, pitsejä ja lankoja erilaisten efektien aikaansaamiseen. Papereita on värjätty muunmuassa teellä vintagetyylin aikaansaamiseksi. Postimerkkien valintaakaan ei ole unohdettu.

Minä olen visualistina aina ollut tarkka minkä näköisiä postimerkkejä valitsen kullekin vastaanottajalle. Onneksi useimmiten nykyisen lähipostin eli marketin asiakaspalvelijakin on juonessa mukana ja esittelee valikoimaa mielellään. Vastaanottajat ulkomailla myös usein kommentoivat merkkejä positiivisesti. Latomerkkiä enkä maanpuolustusaiheisia pyssymerkkejä ole tietenkään valinnut omiin lähetyksiini, sillä ne voivat välittää tietämättömälle vääränlaista viestiä. Eivätkä ne juuri estetiikallakaa komeile.

Tässä muistutukseksi minkä näköisiä merkkejä olen aiemmin täällä blogissani arvostellut:

Lahonneilta näyttävät sillat eivät juurikaan anna positiivista mielikuvaa
edistyksellisyydestä. Postimerkki voi olla pieni taideteos,
mutta samalla se välittää tietoa kyseisestä maasta.

Mikään noista edellämainituista nykyään suosituista harrastuksista ei ole uutta. Olihan ennenkin taitelijakirjeitä ja -kortteja. On ihastuttavaa lukea ekspressionistien noin sata vuotta sitten Saksassa toisilleen lähettämiä kuvitettuja kortteja, joissa taiteilijat kutsuvat toisiaan iltapäiväteelle sunnuntaiksi.

Kaikenlaisia leikekirjojakin on harrastettu läpi vuosikymmenten sitten sanomalehtien ja valokuvauksen keksintöjen. Ainoastaan käytettävänä olevien materiaalien määrä on kasvanut. Mielestäni on hyvä, että niitä hyödynnetään luovaan käyttöön ja samalla itsetuntemuskin kasvaa, kuten jotkut asiantuntijat sanovat.

Instagramista löytyy upeita esimerkkejä aiheesta hakusanoilla #bulletjournal, #junkjournals, #snailmail tai #snailmailrevolution.
Oma suosikkini löytyy osoitteesta @psyche_journal2

Kansallispukuja vai pönöttäjiä

Viime päivinä lehdissä, radiossa ja sosiaalisessa mediassa kansallispuvut ovat olleet ilahduttavasti esillä. Aiheena on tällä hetkellä "Saavatko kansallispuvut olla seksikkäitä?".

Ihmettelin miksi asiaa edes kysytään. Hämmästyin, koska yllätyksekseni on paljon ihmisiä, joiden mielestä kansallispuku on jotain niin "pyhää ja puhdasta, että siihen ei saa liittää sellaista (likaista?) asiaa kuin seksikkyys". Tuo sanoo jo paljon asenteesta, joka joillakin on ihan periaatteessa vähän kaikkea kohtaan.

Mitäköhän tällä Munsalan pukuun
pukeutuneella naisella onkaan mielessä?
(Kuvitus: Kirsti Nahirnyj)

Ihailen kansallispukuja. Silti joskus ihan ahdistaa, kuinka tarkkoja sääntöjä niiden pukeutumiseen ja käyttöön liittyy, vaikka ne on tarkoitettu jokaisen halukkaan suomalaisen käyttöön riippumatta asemasta, koulutuksesta tai varallisuudesta. (Tosin kansallispukujen hinnat uutena ovat tuhansissa euroissa. Moni harkitseekin vuokraamista tai käytetyn puvun ostamista.)

Miksi sellaisesta asiasta, joka liittyy ihmiselämään, historiaan ja pukeutumiseen, tehdään niin sääntöihin sidottu pönötys, että se vie monelta ilon koko asiasta?

On ihan eri asia, jos jotkut valitut ihmiset pukeutuvat historiallisiin seremonioihin ja harvinaisiin juhlallisiin tilanteisiin oikealla perinteisellä tavalla tarkassa järjestyksessä. Se kuuluu sen tilaisuuden luonteeseen.

Ymmärrän kyllä vastustusta, jos vaikkapa Vatikaanin vartijat alkaisivat yhtäkkiä keksiä 500 vuotta sitten kehiteltyjen asujensa tilalle ihan erilaisia housuja tai peräti farkkuja niiden värikkäiden raidallisten pussihousujen sijaan ja jättää vaikkapa kypärän pois, koska se hiostaa helteellä. Näitä tarkkaan valittuja vartiosotilaita kun tullaan varta vasten katsomaan seremonioiden ja asujen takia. Ovathan he myös aikamoinen silmänilo.
 
Kansallispuvut on kehitetty ja määritelty muinaisten oikeiden ihmisten yllään pitämien asujen perusteella. Eivät nämä ihmiset taatusti olleet jäykkiä, pelkästään asiallisia pökkelöitä ilman minkäänlaista huumorintajua tai inhimillistä piirrettä. Olisivatko he edes lisääntyneet sellaisella elämäntavalla?

Kansallispukujen kauneus ei varmastikaan kärsi, jos välillä julkaistaan kuvia, joissa on viehkeä hyvällä maulla toteutettu eroottinen vivahde. Juuri siitä koko keskustelu kansallispukujen seksikkyydestä ja sen sallimisesta lähti kai liikkeelle.

Talvi tuo pastellit

Joulun aika alkaa olla ohi ja päivät pitenevät. Valoa on enemmän ja onneksi myös lunta.

Joulu on vuoden pimeimmän ajan juhla eikä olekaan ihme, että suosituimmat värit Pohjolassa ovat silloin punainen ja valkoinen vihreällä höystettynä.

Punainen väri antaa energiaa ja lämmittää kylmänä vuodenaikana. Valkoinen tuo valoa ja raikastaa ja vihreä tuo luonnon ja kevään odotuksen tuntua.

Heti, kun päivät alkavat pidentyä ja lumi heijastaa valoa, värimaailmaan tulee muutoksia. Monesti punainen tuntuu jo räikeältä katsella. Lumihangen varjot ovat hennon vaaleansinisiä ja taivaalla on auringonlaskun aikaan lilan ja vaaleanpunaisen sekä vaaleankeltaisen sävyjä.

Varsinkin tammi-helmikuussa värimaailma on luonnossa hyvin rajallinen,
mutta myös harmooninen. (Kuvat: Kirsti Nahirnyj)

Ihminen tarvitsee kausia, jolloin ulkoiset ärsykkeet eivät häiritse häntä liikaa. Joulustakin on tullut monelle enemmän stressi kuin mielihyvää tai rauhoittumisen aikaa merkitsevä juhla.

Luonto on järjestänyt meille ihanan talven, jolloin katse ja mieli rauhoittuu, jos malttaa vain keskittyä ihailemaan kauniita sävyjä.

Sisustuksessakin hennommat pastellisävyt luovat harmoonista tunnelmaa. Joissakin näkemissäni sisustusartikkeleissa tarjoillaan liian pitkän harmaa-valkoisen kauden päätteeksi kaikkia maailman sirkusvärejä pursuavia ehdotuksia. Miksi pitäisi mennä toiseen äärimmäisyyteen?

Joko tai -ajattelu on aina häirinnyt minua. Tottakai ihminen voi sisustaa oman kotinsa juuri kuten haluaa. Jos hän viihtyy siellä niin. Mutta jos trendejä tyrkytetään periaatteella "nyt pitää olla tätä", varsinkin epävarmat ihmiset tekevät juuri niin ajattelematta onko se heille sopivaa ja elämänlaatua parantavaa. Kenelle he niin tekevät? Näyttääkseen muille, että he ovat nykyaikaisia?

Katson usein TV:stä Grand Designs -ohjelmasarjan uusintoja, varsinkin alkuperäisiä englantilaisia Kevin McCloudin juontamia. Hän osaa perustella ymmärrettävästi miksi tietynlaiset ratkaisut arkkitehtuurissa ja sisustuksessa ovat elämänlaatua parantavia.

Hyvä suunnittelu sekä mielekkäät hankinnat eivät ole trendejä, vaan omien tarpeiden ja elämäntilanteen huomioon ottamista. Ja ne omat tarpeet tulisivat olla aina sitä, mikä tuntuu hyvältä ja tuottaa aidosti iloa.

Väärennöksiä taiteessa

Katselin Yle Teemalta eilen englantilaisten taideasiantuntijoiden tekemää dokumenttia (vai pitäisikö sanoa tositeevee-ohjelmaa?) taideteosten tutkimisesta, mahdollisten väärennösten löytämisestä ja todisteiden etsimisestä.

Aihe on kiehtova, sillä siinä sivutaan taiteilijoiden ja heidän lähipiirinsä historian lisäksi taidetarvikkeiden valmistajien, mallien, omistajien perheiden, taidegallerioiden ja eri paikkakuntien historiaa.

Huomasin kyllä piirtäjänä, että esimerkiksi Rodinin piirustuskäsialaa jäljittäessä ei menty julkisesti liian syvälle eikä näytetty kovin tarkkaan yksityiskohtia eikä perusteluja. Siinä olisi nimittäin annettu väärentäjälle suoranaisia ohjeita. Olisin ollut kiinnostunut näkemään enemmän taiteilijan oikeaa kädenjälkeä sekä vertailua väärennöksen ja aidon käsialan välillä, mutta selvästikin taidemaailmasta on tullut varovainen erilaisten väärennysskandaalien jälkeen. Ovathan maailmankuulut museot ja heidän arvovaltansa saaneet kärsiä, koska heidän kokoelmistaan on löytynyt niin monia väärennöksiä, vaikka ne ovat olleet vuosikymmeniä esillä aitoina.

En ole piirtäjänä kuuluisa. Moni myöhemmin tunnustettu taiteilijakaan ei ollut elinaikanaan kovin tunnettu saatikka varakas. Parhaita esimerkkejä tästä ovat Vincent van Gogh ja Gauguin. Vertailematta itseäni heihin ymmärrän kuitenkin hyvin, miten taideteoksia ja varsinkin piirustuksia päätyy taiteilijoilta myöhemmin markkinoille ilman signeerauksia. Ovathan omatkin luonnoskirjani ja lappupinoseni täynnä vain itseä varten tehtyjä nopeita skitsejä ja tarkempia tutkielmia. Miksi niitä signeeraisin? Vai pitäisikö? Totesin juuri, että olen julkaissut jopa netissä lukuisia kuvituksiani ilman, että niissä on minkäänlaista puumerkkiäni.

Ehkä kuitenkin sadan vuoden kuluttua joku tutkija pähkii saatuaan käsiinsä minun piirustukseni: "Kuka on tämän salaperäisen työn tekijä? Mistä se on joutunut Berliiniin? Mikä on teoksen historia? Onko tekijä joku tunnettu taiteilija? Minkä hintaiseksi tämä arvioidaan sen perusteella, kuka mahdollinen tekijä on?"

Mitä todistaa paperilaatu? Entä muste? Kenen käsialaa se muistuttaa? Onko aihe tyypillinen jollekin tunnetulle taiteilijalle? Entä puutteet tai vahvuudet yksityiskohtien hallinnassa? Todistavatko ne jotain?

Ylläolevat piirustukset ovat kaikki minun tekemiäni ja eri piirustuslehtiöistäni. Olen tehnyt ne eri yhteyksissä ja eri vuosina jopa kahdessa eri maassa. Jokainen taiteilija omistaa tukuittain tällaisia piirustuksia ja luonnoksia, joita ei koskaan ole edes tarkoitettu myyntiin.

Kuitenkin vuosikymmenten päästä vastaavia teoksia kaupataan kehystettyinä tunnettujen taiteilijoiden töinä, piti se paikkansa tai ei. Signeerauskin on saatettu lisätä myöhemmin enemmän tai vähemmän kömpelöllä käsialalla. Asiantuntijat sitten pähkäilevät paperilaatujen ja muiden löytämiensä muistiinpanojen perusteella mihin ja keneen niitä voisi yhdistellä.

Onneksi minun tekemäni työt ja niiden aitouden selvittäminen sadan vuoden päästä on ihan muiden kuin minun päänvaivani, jos töitäni edes silloin on enää olemassa. Tänä päivänä keskityn hyvällä omallatunnolla piirtämiseen.