Kehu opettajaa

Luin, että Suomessa on meneillään "Kehu opettajaa" -kampanja.

Olin aika yllättynyt. Eikö opettajille anneta täällä normaalia palautetta? Koska olen opettanut Suomessa huomattavasti vähemmän kuin Saksassa, minulla ei ole asiasta paljoa kokemusta. Mutta ainakin täkäläisessä aikuiskoulutuksessa ja ammatillisissa oppilaitoksissa, joissa olen lyhytkursseja pitänyt, opiskelijat ovat auliisti kertoneet ne positiivisetkin asiat.

Empatiasta se alkaa

Ihan hiljattain luin, että erään amerikkalaisen tutkimuksen mukaan suomalaiset kuuluvat maailman vähiten empaattisiin kansoihin. Tuohon saattaisin jopa uskoa. Sen verran rajuja kommentteja ihmiset jakelevat toisilleen ajattelematta sellaisia ominaisuuksia kuin tahdikkuus, toisen asemaan asettuminen, jopa karma. Hyvä käytös on jäänyt monelta opettelematta.

Opettaessani Saksassa tapanani oli keskustella opiskelijoiden kanssa avoimesti. Toin esille myös heikot kohtani, useimmiten huumorin avulla. Sympatiaahan siitä sai. Opiskelijani osasivatkin yllätyksekseni olla empaattisia. Eihän työskentelyni ulkomailta tulleena vieraalla kielellä opettaessa ollut aina helppoa ja sen he ymmärsivät.

Suomessa vallitsee ylikorostunut vaitiolovelvollisuus ja se jarruttaa avointa keskustelua ja suorastaan houkuttelee kaikenlaiseen sättimiseen selän takana ja netissä rauhallisen kasvokkain käytävän keskustelun sijaan. Helposti siitä leviää sanastoa myös arkiseen elämään toisten kanssa. Asiat ikäänkuin normalisoituvat ja moni pitää ilkeyttä ja toisen haavoittamista jopa hyväksyttävänä ja oikeutettuna tapana kommunikoida. Ei siinä ajatella miltä toisesta tuntuu, koska ei osata asettua sen toisen ihmisen asemaan.

Huumoria tarvitaan

Luin Etelä-Suomen Sanomista, kuinka vuoden päijäthämäläiseksi opettajaksi valittu Markku Mattila Lahden Kivimaan koulusta sanoo myös keskustelevansa oppilaidensa kanssa ja puuttuvansa kiusaamiseen nopeasti.
Kun asioista puhutaan heti, ne eivät paisu ongelmaksi asti.

Toisten mielipiteiden kunnioittaminen on keskustellessa tärkeää ja sen pitäisi olla luonnollinen osa ihmisen käyttäytymistä. Kun kuuntelee, miten jonkun toisen ihmisen mielestä jokin asia voitaisi hoitaa, ajatusmaailma rikastuu ja tulee punnittua omia ajatuksiaan. Omaakin mielipidettä voi ja saa muuttaa.

Olen täysin samaa mieltä Mattilan kanssa siitä, että opettajalla pitää olla myös huumoria. Totisena paukuttava opettaja ei kiinnosta ketään, oli aihe kuinka vakava tahansa.

Muistan, kuinka omalla tunnillani Münchenissä, kun aiheena oli CD-levyn kannen värisommittelu, laitoin lupaamani jazz-levyn tilalle tahallani ensin Florence Foster Jenkinsin kaameaa oopperakirkunaa. Siinä oli kaikilla naurussa pitelemistä. Tilanteesta tuli tahattomasti vieläkin hauskempi, kun koulumme vararehtori tupsahti juuri silloin yllättäen luokkaan etsien jotain sinne unohtamaansa. Me kaikki suorastaan räjähdimme nauruun. Vararehtori totesi vain "omia lauluharjoituksianneko olette nauhoittanut, rouva Nahirnyj" ja jatkoi hymyillen matkaansa.
Tuollaiset pienet opetussuunnitelman ulkopuoliset virkistykset rentouttavat mukavasti ja jäävät mieleen positiivisena. Asioiden väliin tarvitaan myös hömppää.

Keskustelkaa ja kysykää. Tyhmiä kysymyksiä ei oikeasti ole.

Oppilaan pitää voida milloin tahansa kysyä opettajalta asioita häpeämättä ja pelkäämättä, että hänen "tyhmälle" kysymykselleen nauretaan. Tämä koskee myös muita läsnäolijoita. Olen Suomessa usein huomannut sellaista asennetta, että kysyjälle sanotaan ensimmäisenä "Tuon nyt tyhmemmänkin pitäisi tajuta" tai "Tämähän on nyt yksinkertaisin asia osata". Sillä hetkellä kysyjä tuntee olevansa se tyhmin kaikista, eikä takuulla opettele enää ilolla ja riemulla uusia asioita. Hän luulee olevansa tyhmä vain sen takia, että joku epäsosiaalinen henkilö niin möläytti.

Olen oikeasti iloinen, etten ollut itse koulussa se kympin oppilas. Olen osannut asettua opettaessani niiden asemaan, jotka eivät ensimmäisellä kerralla ymmärrä uutta asiaa. Jos joku ei ymmärrä, niin kerron asian uudelleen toisessa muodossa. Me olemme kaikki yksilöitä ja ymmärrämme asioita omalla tavallamme ja omaan tahtiin.

Tärkeämpi kuin kehu on asiallinen rento avoin keskustelu. Sen lomassa voi sitten antaa myös kiitoksen, sillä tässä maassa on valtavasti hyviä opettajia, jotka sen ansaitsevat. 

Imuroidaan internetistä vai ammennetaanko elämästä?

Tietokone nopeuttaa ja auttaa monessa työvaiheessa merkittävästi. Sen tiedän, sillä olen aloittanut urani aikana, jolloin peistejä eli puhtaaksipiirustuksia tehtiin käsin ja lähetti kiikutti ne painoon.

Paino-originaalien valmistuksessa jatkuvasti uudistuva ja rutiineja helpottava tekniikka tuli vain hyödyksi.

Tuota valmistusvaihetta on kuitenkin aina edeltänyt se miksi-vaihe. On tarvittu taustatyötä ja luovuutta kehittämään se varsinainen idea. 

Nykyisin mikään ei saisi maksaa ja aikataulutus on nipistetty usein minimiin. Nyt kirjoitan siitä minkälaista on tehdä luovaa työtä, jos siihen voi oikeasti panostaa.
Tarvitaan luonnollisestikin inspiraatiota ja kimmokkeita, joiden pohjalta voi kehittää uutta ja omaperäistä.

Ideoinnin ja luovan työn apuna on käytetty perinteisesti hyvän yleissivistyksen lisäksi erilaisia menetelmiä paperille raapustelusta teatterissa ja konserteissa ja erilaisissa tapahtumissa käynteihin ja moninaisten materiaalien hypistelyyn. Jos rahat ja aika ovat riittäneet, matkailu on avartanut sopivasti.

Kaikenlainen rauhallinen katselu ja tarkkailu, ei hosuminen, on elintärkeää jokaiselle. - Miksei sitten luovaa työtä tekevälle? Harvassa ovat ne nerot, jotka suoltavat mahtavia toimivia ideoita ilman syventävää taustatyötä. Luulenpa, ettei heitä edes ole. Pitkään elänyt kokenut ihminen saattaa saada tavallista nopeammin hyviä oivalluksia, koska hän on elämänsä aikana joutunut ja pyrkinyt tilanteisiin, joista hän ammentaa myöhemmin, sieltä alitajunnasta.

Heti kun netti alkoi tulla yleiseen käyttöön, valitettavan moni alkoi korvata ideoinnin kopsaamalla internetin mittavasta valikoimasta sopivaa kuvamateriaalia tai tekstiä omiin tarkoituksiinsa - jopa julkaistavaksi asti. Siinä eivät tekijänoikeudet merkinneet mitään!

Muistan opettaessani graafisiksi suunnittelijoiksi valmistuvia nuoria, kuinka he yhtäkkiä eivät enää tehneetkään tutkimustyötä haastattelemalla ihmisiä, käymällä kirjastoissa ja alan liikkeissä tai muuten tutkimalla ympäristöään. Mukavuudenhalu kasvoi ja oli helppo katsella hakusanan perusteella valmiiksi pureskeltua materiaalia.

Jos ideat ja kuvamateriaalit imuroidaan netistä ja ehkä vähän työstetään digitaalisesti, tuloksena saattaa olla sama kuin japanilaiset tai korealaiset autot: Teknisesti saattavat toimia, mutta design on kökköä ja persoonatonta. Kyllähän niillä ajaa, mutta onko niissä "sitä jotain"?

Sitäpaitsi jos suunnittelu alkaa koneella, ajatukset eivät solju luontevasti. Mihin on jäänyt luonnostelu kynällä ja paperilla? Jo sana luonnostelu kuvaa kuinka luonnollista se olisi.

Eräs entinen opiskelijani kertoi, kuinka hänelle ensin naurettiin mainostoimistossa, koska hän teki ensin luonnoksia käsin paperille. Vanhanaikaisena pitivät. Sittemmin naurajat ovat jääneet paino-originaalien valmistajiksi tai pikkuilmoitusten laatijoiksi ja tämä mainitsemani opiskelija on AD:nä jo muualla.  

Luen juuri Wayne W. Dyerin kirjaa "Elää omilla ehdoilla". Siinä puhutaan mm. siitä kuinka huippusuorituksiin pääsevät urheilijat eivät ajattele suoritusta sitä tehdessään. Kaikki ikäänkuin sujuu luontevasti ilman että jokaista vaihetta mietitään erikseen. Sama pätee kaikkeen mitä ihminen haluaa tehdä hyvin.

Anna ajatusten soljua ja kynän liukua.

Ideoinnissa ei minkään tekniikan hallinta tai sen rajoitukset pidä olla esteenä, eikä varsinkaan putkinäkö. Jotkut sanovat saavansa hyviä ideoita ihan näytöllä istuessaan. "Juu, blogeista katson ja instagrammista."

Minkälaisia olisivat oivallukset, jos sama ihminen ammentaisi elämästä?