Karjalaista patsastelua

Karjalaisten vanhempien ja evakkojen lapsena minäkin osallistun nyt Lahtea ravistavaan keskusteluun tänne suunnitellusta evakkopatsaasta.

Karjalaisuus merkitsee minulle kaikkien perinteiden kuten kansallispukujen ja piirakoiden ohella eniten avoimuutta kaikkea uutta kohtaan, toisten ihmisten huomioon ottamista ja mukavaa yhdessäoloa sekä kykyä hyväksyä uudenlainen ympäristö. Ovathan siirtokarjalaiset eli evakot joutuneet sopeutumaan uusiin oloihin enemmän kuin ne, jotka saivat pitää kotinsa sotien aikana ja niiden jälkeen.

Kun Lahden Karjalaseura alkoi omissa oloissaan suunnitella evakkopatsasta Lahteen ja sen pystytyspaikaksi julkista tilaa kaupungissamme, ei varmaan kellään asiasta tietoisella ollut mitään koko patsashanketta vastaan. Ovathan kovia kokeneet ja kaupunkiamme rikastuttaneet evakot tuoneet hämäläiselle kaupungille uutta eloa ja iloa runsain mitoin - puhumattakaan tänne siirtyneistä yrityksistä, jotka ovat rikastuttaneet alueen elinkeinoelämää.

Etelä-Suomen Sanomissa oli sunnuntaina 17.3.2019 mittava nelisivuinen artikkeli, jossa Lahden Karjalaseuran jäsenet puolustivat patsashanketta ikäänkuin kaupunkilaiset olisivat sitä tai karjalaisia vastaan. He käänsivät koko keskustelun mielestäni väärin päin puolustellen mitä kaikkea hyvää karjalaiset ovat tuoneet kaupunkiimme ja päivittelivät kuinka sitä ei arvosteta. He melkein hyökkäsivät patsasluonnoksen arvostelijoita vastaan, vaikka arvostelijat nimenomaan haluavat karjalaisia evakkoja kunnioittavaa taiteellista tuotosta. Artikkelissa seuran puheenjohtaja mainitsi, että olisihan muilla ollut 80 vuotta aikaa pystyttää patsas, mutta kun eivät ole sitä tehneet. Siis Lahden savolaiset tai uusmaalaiset tai hiihtoseurako?

Jos tuo esillä ollut patsasluonnos olisi pystytetty valmistuttuaan vaikkapa Karjalaseuran omiin tiloihin, jossa myös sen hoitokulut ja imagon seuraukset pidettäisi seuran tehtävänä, ei kukaan ulkopuolinen olisi kai ryhtynyt kommentoimaan tai arvostelemaan sitä.
Nyt on vain kyse siitä, että edellä kuvaamiani karjalaisia hienoja piirteitä voi kuvata muutenkin kuin neuvostoajan taideihanteilla, koska patsaalle halutaan julkinen paikka.

Onko muka St. Louisissa oleva Eero Saarisen suunnittelema kaari kummallinen tai naurettava? Ei, vaan ihailtu moderni kaupungin symboli, josta tuli maailman kuulu. En nyt neuvo tekemään ja matkimaan aiheella Karjalan kaari, vaan herättämään ajatuksia.

St. Louis, Eero Saarisen suunnittelema Gateway Arch. Kuva: Joshua Ness

Minua ihmetyttää muutenkin, kuinka Suomessa jokaisella maallikolla tuntuu olevan runsaasti kovia mielipiteitä siitä minkälaista taiteen pitää olla, vaikka kokemukset taiteesta tulevat kansakoulun piirustustuntien pohjalta. No, kyllähän jokainen talonomistajakin tuntuu olevan parempi ja tietävämpi remonttireiska kuin alan ammattilaiset, puhumattakaan monista autonsa rassaajista (Eräskin automekaanikko totesi, että tänne ne sitten tulevat, kun ovat ensin sotkeneet kaikki piuhat ja putket eivätkä tiedä miten jatkaa).

Jos teos on uudenlainen, se tietenkin herättää ihmettelyä. Mutta ei kulu aikaakaan, kun tuota tyyliä ja ideaa jopa ihastellaan niin, että se saa jäljittelijöitä. Eikä kyseessä tarvitse olla edes kirjaimellisesti patsas.
Karjalaisuus on eteenpäin katsomista eikä loukkaantuneena murjottelua.

Kiiltokuvia

Käsiini sattui lapsuuden aikainen kiiltokuvakirjani. Tuli niin nostalginen olo. Aloin miettiä tilanteita, joissa sain noita ihania kuvia. Joskus sukulaistäti toi hienon enkelin tai keijukaisen tuliaisiksi. Nimipäivälahjaksi saatoin saada peräti kokonaisen arkin täynnä kukkia, ja se vasta olikin yhtä juhlaa.

Lapsena myös opimme ostamisen ja valitsemisen ensiaskeleita, kun paperikaupassa valitsimme kiiltokuvia arkilta. Muistan sen Kantolan paperikaupan Lahdessa Rautatienkadulla. Katselimme kuvia ja aiheita hartaudella ja mietimme mihin vähät rahat riittäisivät. Ihan pienet kuvat maksoivat viisi penniä, kolmentoista pennin arvoisiakin oli. Kahdellakymmenellä sai jo ihan kunnollisen kokoisen, mutta harvoin sitä raaski ostaa luksuskokoisia kolmenkymmenen pennin prinsessoja. Aina se pieni ostos tuntui erityisen arvokkaalta ja hienolta.

Kuvia vaihdoimme kavereiden kanssa, myös koulun välitunnilla. Olin hyväntahtoinen ja itse kyllä hävisin näissä vaihtokaupoissa. Sain joskus taittuneen ja osittain repeytyneenkin kuvan vaihtarina upouudesta hiljattain lahjaksi saamastani kuvasta. Yleensä kiilteellä koristellut kuvat olivat erityisen arvokkaita, se hileellä varusteltu kun vastasi kahta tavallista.

Onneksi tuo vaihtokauppabuumi loppui aikanaan ja jäljelle jääneet kiiltokuvat päätyivät limattuina edellä mainitsemaani kirjaan.

Yllä näkyy kaksi aukeamaa kirjastani. Nuo hienot historiallisiin asuihin pukeutuneet hahmot olivat muistaakseni nimipäivälahjoja, ja ihailin niitä valtavasti. Ne eivät joutuneet vaihtokauppoihin.

Jo lapsena ymmärsimme myös painojäljen laadussa olevia eroja. Noillakin sivuilla on osittain suttuisempia värejä, jotka aikanaan vaihdossa tulivat ikäänkuin vähempiarvoisina verrattuna kirkkaisiin kohokuviollisiin, kuten kuvassa näkyvät kukkakimput.

Pohdin, että pystyimme ehkä myös keskittymään lapsena paremmin, koska mitään ei ollut ylitsepursuavasti. Pienetkin asiat ihastuttivat ja tuottivat jonkinlaista mielihyvää. Samalla silmä kaikelle esteettiselle, laadulle ja väreille kehittyi.