Opettajana Saksassa, osa 1.

Pomona luokkahuoneessa

Muistelenpa tässä vuosiani Saksan Münchenissä, jossa opetin vuodesta 1993 vuoteen 2006 graafisiksi suunnittelijoiksi valmistuvia nuoria kaupungin omistamassa opistotasoisessa oppilaitoksessa. Ajattelin, että tästä voisi olla jotain hyötyä ulkomaille opiskelija- tai opettajavaihtoon meneville.

Työpaikan kyseisessä koulussa, silloiselta nimeltään Berufsfachschule für Grafik und Werbung, sain sattuman kautta. Olin muuttanut Saksaan mieheni luo Helsingistä, jossa olin ollut mainostoimistossa AD:nä. Olin leipääntynyt mainosmaailmaan, ja mieleni teki kokeilla opettamista, joka oli aina kiinnostanut minua. Uudet työtoverit usein sanoivat, että osaan niin hyvin perehdyttää ja selittää selkeästi ja ymmärrettävästi asioita.

Münchenin kaupungilla oli silloin kaksi ammatillista oppilaitosta, jossa voi opiskella graafista suunnittelua: muotiin painottunut Deutsche Meisterschule für Mode, jossa itsekin aikoinaan olin opiskellut, ja tämä alussa mainittu, jonka rehtoriin otin yhteyttä. Olin käynyt siellä opiskeluaikoinani valokuvauksen tunneilla, joten ainakin rakennus oli tuttu.

Sattumoisin sillä hetkellä piirustusaineita opettava kollega oli joutunut pitkälle sairaslomalle, ja sainkin sijaisuuden. Rehtori piti nimittäin tärkeänä käytännön kokemusta mainosalalta. Niinpä kahden viikon sisällä ensiesittäytymisestäni olin jo uudessa työssäni.

Opiskelijat olivat tiukan valintaprosessin läpäisseitä lahjakkaita nuoria.
Alkuun minun piti totutella siihen, että kaikkia, siis myös opiskelijoita teititellään. Opiskelijat puhuttelivat minua aina aloittamalla "Frau Nahirnyj, können Sie bitte...". - Mitä ihanaa kohteliaisuutta! Ainoa myönnytys tuohon teitittelyyn oli, että opiskelijan etunimeä voi käyttää halutessaan tyyliin "Susanne, Sie sind heute..."

Yksi ihmetys alussa oli myös, että teoriatunnilla kesken luennon yksi jos toinenkin näistä kohteliaista kurinalaisista ihmisistä saattoi poistua mitään sanomatta ja tulla hetken kuluttua takaisin. Selvisi, että opiskelijat käyvät vessassa. Siis taukoja ei yleisesti käytetä vessakäynteihin, vaan asia toimitetaan silloin kun rakossa siltä tuntuu, mieluiten kesken tunnin. Sen sijaan kellekään ei tullut mieleensäkään räpeltää kännykkää saatikka puhua siihen tunnin aikana. Koulussa oli selvä sääntö, että tunneilla ei käytetä kännykkää, ja sitä ei edes kukaan ihmetellyt.

Palautteen antaminen, siis todellakin myös positiivisen, oli arkipäivää. Yhtä lailla kuin itse annoin palautetta opiskelijoiden töistä tai työtavasta, sain itsekin kommentteja ja ihania kiitoksia, joskus kukkienkin muodossa. Kaikesta keskusteltiin, yksittäiset persoonat joskus tulisestikin, varsinkin jos kyse oli tyytymättömyydestä antamaani numeroon.

Vanhemmat kollegani opettivat minua heti alkuun: "Muista, että sinä olet pomo luokkahuoneessa". Hierarkia ja sen kunnioittaminen on saksalaisessa yhteiskunnassa ja työelämässä arkipäivää ja jokaisen tiedostama. Se kyllä helpotti usein omaa asemaani, koska opiskelijatkin tiesivät tietyt rajat, joita ei ylitetty. Ilmassa oli terve kunnioitus vanhempaa ja kokeneempaa ihmistä kohtaan, eivätkä kiivaimmatkaan väittelyt menneet koskaan henkilökohtaisuuksiin. Mielipiteitä sanottiin puolin ja toisin, asioista keskusteltiin. Sen sijaan esimiehelle ei saanut esittää kritiikkiä tai joissakin tapauksissa tehdä edes parantavaa ehdotusta, jos sitä ei oltu erikseen pyydetty. Suomessa kun olin tottunut siihen, että pomoni oli kiitollinen parannusehdotuksista. Taustalla koulussamme vallinneesta hierarkiasta oli virkamiesten suuri osuus henkilökunnasta. Viran saaneet opettajat olivat systeemissä "korkea-arvoisempia" kuin me toimihenkilöt ja tuntiopettajat.
 
Minä en ulkomaalaisena, vaikkakin EU-maasta, olisi Saksassa saanut koskaan virka-asemaa. Virka olisi merkinnyt huomattavasti paksumpaa palkkapussia sekä vähemmän opetustunteja. Eipä se silti minua vaivannut, sillä tykkäsin opettaa.

Tauot tai välitunnit kuluivat lähinnä tuntien valmisteluun, sillä koulumme kanslistit tekivät puolipäiväistä paperityötä, vahtimestari delegoi mittavaan rakennukseen liittyviä korjaustoimenpiteitä, ja hänen vaimonsa ylläpiti koulun kanttiinia, jossa hän myi täytettyjä sämpylöitä ja niitä kuuluisia lihaisia makkaroita.

Jos siis tarvitsin opetuksessani jotain laitteita tai materiaaleja, ne tuli hakea ja palauttaa itse välitunnin aikana.  Ja välimatkat tuossa rakennuksessa olivat valtavia. Jos tauko ei kulunut noissa merkeissä, tapasin usein virkamieskollegani keskustelemassa palkkaluokistaan ja eläkesuunnitelmistaan. Varsinkin alkuaikoina tuo oli silmiinpistävää, sitten siihen tottui.

Opettajankokoukset pidettiin illalla tai viikonloppuna. Kokouksia oli paljon, sillä keskustelevassa kulttuurissa jokainen halusi tuoda mielipiteensä ilmi.

Kuulakärkikynät, muistiinpanopaperit, omat piirustustarvikkeeni opetukseen, kaikki piti hankkia itse ja maksaa omasta pussista. Olimmekin innostuneita, kun Suomesta tuli kollegoita tapaamiseen, jossa suunnittelimme tulevaa opettaja- ja oppilasvaihtoa. Suomalaisilta sai ilmaisia kuulakärkikyniä!

Opiskelijavaihdosta, opetuksen sisällöistä ja muusta ensi kerralla.