Olen pohtinut keräilystä innostuneiden mielenmaailmaa. Suurin osa meistä keräilee enemmän tai vähemmän. Ihan vahingossa moni tulee hankkineeksi oman mielenkiinnon kohteita ensin yhden kappaleen, sitten saman erivärisenä ja -kokoisena. Ikäänkuin vahingossa kokoelma laajenee.
Viime viikolla jonotettiin Muumimuki -nimistä massatuotetta sekä myymälöiden edessä että nettikaupassa. Jäin miettimään jonottivatko ihmiset 29,90 euron hintaista mukia siksi, että arvostavat Tove Janssonin piirustuksia vai siksi, että mukin arvo jostain käsittämättömästä syystä nousee mitä todennäköisimmin vähintään kymmenkertaiseksi lyhyessä ajassa sen rajoitetun saatavuuden takia.
Yleisestihän esineet, joita on valmistettu varta vasten keräilyä varten, eivät nouse arvossaan, vaan niille käy juuri päinvastoin. Toistaiseksi Muumimukeille ei ole tainnut käydä niin. Saattaa olla, että tilanne on kahdenkymmenen vuoden päästä ihan toinen. Maut ja muodit muuttuvat, eikä markkinavoimien ideoima tuote olekaan enää muodissa eikä haluttu esine.
Ikävää on se, että niin moni hyvää taidetta tekevä ei saa edes ainutlaatuisista originaaleistaan sellaisia summia, mitä noista painokuvalla varustetuista mukeista ollaan valmiita maksamaan jollekin muulle.
Tekihän Tove Janssonkin taidetta, jota ei hänen elinaikanaan käsittääkseni arvostettu niin korkealle kuin hänen satuhahmojaan. En silti vähättele muumifilosofiaa. Ihmettelen vain kritiikittömää muki-innostusta. Onkohan siinä mukana taidetta tekevän työnjäljen arvostusta?
Tähän loppuun tulee mieleeni vuosia sitten Saksassa mainostettu ja myyty hiukan erilainen keräilytuote: Michael Schumacherin Ferrarin pakokaasua purkissa. Kuinkakohan moni osti ja avasi purkin tarkistaakseen oliko siellä oikeasti sitä pakokaasua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti