Vaiston varassa

Vaikka kirjoitankin mielelläni, en kuulu niihin, jotka haluavat jatkuvasti puhua ja perustella sanoin kaikkea tekemäänsä.
Jotkut saavat aikaan pitkänkin tekstin siitä mitä mahdollisesti joku taiteilija on ajatellut työtä tehdessään.
Toki vaikkapa asetelmaa, värien käyttöä ja tekniikkaa voi kommentoida ja niistä voi oppia paljon. Sitähän teen usein näissä blogikirjoituksissani tarkoituksena auttaa muita asiasta kiinnostuneita.

Olen lukenut Francoise Gilot`n kirjoittamaa kirjaa Matisse ja Picasso, jossa nämä maineikkaat taiteilijat keskustelevat taiteesta niin monimutkaisin sanankääntein, että useaan otteeseen olen pudonnut kelkasta. Molemmat taiteilijat saivat aikaan niin mahtavan tuotannon ja ovat jääneet taidehistoriaan merkittävimpien henkilöiden joukkoon, joten en ala kyseenalaistaa heidän ajatuksiaan enkä teorioitaan. Onhan esimerkiksi Matissen ajatus siitä, että musta ei ole tyhjä aukko vaan elävä osa sommitelmaa ihan järkeenkäypää, jos vain osaa käyttää sitä mustaa oikein. Sitäpaitsi nuo keskustelut ovat olleet taiteilijoiden keskinäistä skarppausta ja jopa väittelyä eikä todistelua ulkopuolisille siitä, kuinka eteviä he ovat.

Mutta varsinainen sujuva tekeminen tekijälle itselleen ei ole teoriaa eikä jokaisen työvaiheen läpikäyntiä hampaat irvessä. Aloittelijasta se saattaa tuntua välillä siltä, koska muunmuassa työvaiheet, välineiden ja materiaalien käyttö sekä sommittelutaito on opeteltava, jotta ne jäävät tekijän alitajuntaan.

Katson mielelläni ranskalaista sarjaa "Mittatilaustyönä". Jaksot ovat varttitunnin mittaisia ja niissä aina joku käsityöläinen tai enemmänkin taidekäsityöläinen kertoo tavastaan työskennellä. Sarjassa on ollut keraamikkoja, kalligrafi, posliininmaalari, kirjansitoja ja vaikka mitä korkeaa ammattitaitoa ja taiteellista lahjakkuutta sekä herkkyyttä vaativia ammatteja.

Hiljattain näkemässäni jaksossa oli pariisilainen cembalonrakentaja Reinhard von Nagel. Hän kertoi, kuinka monia työvaiheita ei voi selittää sanoin, vaan tärkeintä on VAISTO. Tätä ennen tekijä on opetellut taitoja ja hionut niitä. Von Nagelin mukaan vaiston perusteella tekeminen on ammattitaitoa toisella tasolla. Cembalon kieliä virittäessään hän käyttää vaistojaan (hän mm. käytti sanoja kuten vaniljakastike, joka sanoo hänelle itselleen sen tarpeellisen yhdestä soinnista). Samoin cembalon koskettimien höylääjä viimeistelee lopullisen muodon ja paksuuden vaistonsa avulla.

Mikä helpotus!

Olen itse monesti ajatellut tekemistäni ja epäillyt olenko jopa huonompi ihminen, kun en osaa pukea jokaista työvaihetta tai taiteellista päämäärääni sanoiksi, kun joku kysyy perusteluja. Niitä selittelijöitä kun riittää. Eihän reseptistä puhuminen tee ateriasta ruokapöydässä maukkaampaa.

Moni palkittu suunnittelija sanoo työskentelynsä pohjana olevan intuition eli vaiston.
Muistan, kun olin seuraamassa amerikkalaisen graafisen suunnittelijan David Carsonin luentoa Münchenissä, ja hän aloitti esityksensä lätkäisemällä seinälle sanan

INTUITION

Vaikka tekisi kuinka teknisesti täydellistä ja puhdasta jälkeä, mutta jos se ei puhuttele ihmisiä, se on epäonnistunut. Vaiston avulla puhuttelet inhimillisellä tavalla. Esimerkiksi valokuvassa kuvantarkkuus saattaakin olla kaikkea muuta kuin täydellinen, mutta tuo "virhe" korostaa itse ajatusta.

En vähättele ollenkaan teknisten taitojen opiskelemisen tärkeyttä, vaan korostan sitä, että ne ovat se apuväline, jolla nuo viestit välitetään.

Vaiston varassa ei voi toimia, jos ei tunne rakkautta tekemäänsä. Kun pitää siitä mitä tekee ja antaa  myös tunteiden ja tuntemusten olla mukana, on myös valmis viemään ja kehittämään taitojaan niin pitkälle, että itse tekemisen vaiheita ei tarvitse tietoisesti ajatella eikä selitellä kummallisilla termeillä.

Vaisto on tunne, jossa on jotain taianomaista - ja sitä kannattaa kunnioittaa.